Sellaisia ovat kukat, kun on emäntäkin.

Tällä hetkellä tuntuu tuollaiselta.

En silti ole huolissani, koska aina tähän aikaan illasta näytän vähintään kuvan kukkaisilta olennaltani ja ajatuksiltani.

Tunnetusti tunnollisena ihmisenä kirjoitan kuitenkin tänne sivustoilleni teittien iloksi, ja itteni riamuksi.

Olen päättänyt tehdä erään uudisuksen, koskien blogiani.

Aion vastata kommentteihin täst´edes.

Olen silmäillyt muiden ihmisten pitämiä sivustoja ja huomannut, että näin on tapana tehdä.

Saas nyt sitten sii, PYSTYNKÖ pitämään lupaukseni.

Nimittäin, kun suollan tyhjentävästi kaikki kotipuoleni asiat jo varsinaisessa kirjoituksessani, niin pystynenköhän mitään enää kommentteihin kommentoimaan?

Viime torstaina siivosin kutjumme yläkerrasta alkaen alakertaan saakka.

Magnus lupasi imuroora ja kluuruta...oops!

(Lupasin käsi sydämellä, etten enää kirjoita Magnuksen sanomisia murteella).

Magnus sanoi, että kirjoittamanani hänen sanomisensa tuntuvat TYHYMILTÄ.

Vastasin väittämään ääntäni pikkuisen jo revitellen: "Minkäs teet? Kirjoitan aina pilkuntarkasti kaikki ja viimeiseen asti juur oikein kaikki sanomisesi.

Muuta puhetapaasi. Sano dee, reen tilalle!" ärhentelin minä.

"Minen muuta tyyliäni. Siiton tiato tullu! sanoi Magnus äänekkäästi.

Sovittiin, että alkaan kirjoittamaan hänen puheensa uuteen kuosiin täst´edes.

Saas nähdä, miten se onnistuu.

Neljänkymmenenneljän vuoden kielikylpyläkautta ei noin vain unehuteta, eikä paineta villakankaalla, pelkään minä.

Siis aloitetaan alusta: Magnus lupasi imuroida ja pestä lattiat, jahka ensin tekee lumityöt ja kanniskelee puita, sytyttää uuninpankot jne.

En kehdannut edes kuvitella, että hän joutuisi moista työmäärää tekemään.

Niinpä imuroin koko huushollin.

Samalla sepitin mielessäni onnittelurunoa rakkaalle ystävälle Laalaalle.

Mieleeni juolahti imurinletkua kolisutellessa sana: SAMETINPUNAINEN ORVOKKI!

Sen sanaparin ympärille sainkin tänään kehiteltyä monivärssyisen runon, jonka lausuin yhdeksän hengen kiitolliselle yleisölle.

Yleisö koostui pelkästään faneistani, joista suurimpia on juuri sankaritar.

Mikä siinä oli ollessa. Kielikin taipuili suussa, kuin unelma.

Mutta eipä mennä asioiden ja tapahtumien edelle.

Piti siis siivota erityisen nuukasti, kun Aija-Kanita ja Öpe tulivat kylille.

Aija-Kanita tätini kun sattuu olemaan yksi niistä sukumme harvinaisuuksista, joka on siivousinto-aatteen TÄYDELLISESTI läpitunkema.

Ei niin, että hän piittaisi muiden huushollien siisteydestä, vaan minä tahdon hänen luulevan, että minäkin olen myöhemmällä iälläni muuttunut samanlaiseksi.

Lauantain aamuaurinko tunki kirkkaita säteitään sipisiistiin kyökkiimme, kun heräsin Magnuksen keittämään kahvin tuoksuun.

Pöydällä paloi kauniisti kynttilän tumppi ja kaffikuppini vieressä oli ruisleivän tilalla mokkaruudun palanen.

Oli syntymäpäiväni!

Magnus lauloi onnittelulaulun.

Hän kertoi sitten, että Maikku ja Eerikki olivat laulaa luikauttaneet jo ennen seitsemää onnittelulaulun minulle kännykkään.

Harmitti, kun tänä nimenomaisena aamuna olin lötköillyt sängyssä niin myöhäseen, kuin kymmenen yli seitsemään!

Olivat laulaneet jo VÄHÄN VAILLE SEITSEMÄN!

Olisin niin mieluusti kuunneellut heitä.

Luultavasti tulen vaatimaan revanssia, jahka pikapuoliin kohtaamme.

Paistoin pellillisen lihapullia ja keitin kattilallisen vadelmakiisseliä.

Lisäksi joimme maitoa pitkävartisista kristallilaseista ja olo tuntui onnelliselta ja syntymäpäiväiseltä.

Noita kristallilaseja meillä on tasan viisi kappaletta.

Sain ne palkkioksi ansiokkaasta työstäni myyntitykkinä Suomen Postissa viime vuosituhannella.

Saunoimme siinä päivän mittaan myöskin.

Sauna oli niin tulisen karvainen, että löylyä ei olisi tarvinnut heittää ollenkaan.

Hiki truiski jo pelkästään siitä, kun istui lauteilla ja jutteli.

Kehoitin Aija-Kanitaa maastoutumaan jossain vaiheessa, sillä aioin heittää LÖYLYÄ LISSÄÄ.

En kestäisi kuunnella Magnuksen ihmettelyä saunojista, jotka eivät ymmärrä löylyjen päälle.

Kunnialla kuitenkin selvittiin ja naamatkin punoittivat oikeaoppisesti tuntitolkulla jälkeenpäin.

Sunnuntaina menimme kirkkoon.

Olin aikeissa jäädä kotiin kuuntelemaan radiosta jumalanpalvelusta, mutta sitten muistin jotain.

Muistin, että tällä viikolla ilmestyy Uusi-Tie-pakinani, jossa kehoitan ihmisiä menemään kirkkoihin.

Ei sopinut seinillekkään, että oma vakiopaikkani kotokirkossani olisi konottanut tyhjänä.

Iltapäivällä oli Hanna-kanttorin syntymäpäiväkonsertti samaisessa kirkossa ja päälle syötiin makoisat lohisopat.

Syntymäpäiväkonsertissa esiintyi myös ihana hengellinen tanssiryhmä.

Uhosin kerran ryhmän vetäjälle, että sitten kun esiintymiskläninkiini ei tarvitse ostaa koko pakkaa tyykiä MINÄKIN TAHDON liittyä sihen tanssiryhmään.

Haikeana katselin heidän todella koskettavaa esitystään ja ajattelin, että ei minusta ole siihen.

Vaikka tarvitsisin vain muutaman metrin kangasta,minusta ei olisi siihen.

En oppisi liikkeitä enää ulkoa. Olen varma, että huitelisin oikeaan, kun vasemmalle olisi tarkoitus. Nostaisin jalkaa, kun käden pitäisi huiskua.

Astuisin toisten kantapäille ja tallaisin alleni ne suloiset pikkutytöt, jotka ovat tansissa mukana.

En liioin saisi kauhtuneeseen kruppiini enää tanssiin tarvittavaa sulavaa viehkeyttä, vaikka harjoittelisin triplasti enemmän kuin muut. NIISK!

Tullessamme juhlilta pyöräytimme automme Yryseläntien varrella olevaan naapuriin.

Ajattelimme vain piipahtaa, mutta se jäi vain ajatukseksi.

Ymmärsimme sentään lähteä, ennenkö talonväki kerkesi kysyä jäisimmekö oikein yöksi, että tietävät möyhiä tyynyt sopiviksi.

Oli mukava kyläreissu ja vannoimme puoliin-jos toisiin, että palataan asiaan. Ei pidettäisikään neljää vuotta vierailun väliä, kuten tähän saakka.

Unehutin perjantain kohdalle kirjoittaa, miten meistä tuli illan mittaan erään raamattupiiriläisen kanssa melkein sukulaisia!

Se on niin pitkä juttu, että en kirjoita sitä nyt, koska vuolaan tapani tuntien tämä blogikerta venyisi liian pitkäksi.

Nyt aion kammeta itseni seinän toiselle puolelle ja vetää kaikki kolme (3) täkkiä korvilleni ja painaa nahkat silmilleni.

Rakkaita teveisiä lähdetellen ja Jumalan siunausta toivotellen!

T: Kaisa von Väsyntsen