Lyhykäinen viikonväli

Nyt, jos ikinä, viikko on tuntunut lyhyen lännältä.
Maanantaista maanantaihin on tavallisestikkin kuin pikkuruinen hujaus ja nyt viikko, elikkä mhvv:n kirjoitusväli on vain muutama päivä. Superpikkuruinen hujaus.
Hohhoijjaa!
Onkohan sitä ylikeski-ikäisen naisen päivyriin kertynytkään niin montaa raapustusta, että saa blogiin jokusenkin rivin örmittyä?
Enpä tiedä, mutta luomurakennekynnet ovat ainakin tuntuneet kasvaneen niin pitkiksi, että pakko on mennä niitä lyhyvemmiksi viilaamaan.
Kestää muutoin tämä kirjottaminen liian kauan. No mitä, kun saa kirjoittaa kaikki puukstaavit neljä kertaa (edellinen, jälkimmäinen, päällä- ja alla oikean kirjaimen oleva kirjain), ennenkö tulee oikein.
No, niin! Nyt on kynnet teroitettu so. leikattu lihaa myöden lyhyviksi.
Outoa muuten (aina vaan), että kalkkitabut kun jätin nielemättä (niiden maun takia (kyöl, kyöl), niin alkoivat kynnet kasvaa ja liuskottuminen loppua.(?)

Minulla on taas käsittämätön ilo toivottaa tervetulleeksi KAKSI (twå) uutta lukijakuntalaista!
Tattaratattaratatarataa! Tattaratattaratattaraa! (Torvien toitontaa!).
Tervetuloa Ritva Korpi ja Tuula Lehtola!
Toivottavasti pystyn tekemään teittiä edes varttiakaan niin iloiseksi, kun te teitte minut.
Ilonläikähdykset kaikista muistakin lukijoistani on tietenkin yhtä tulisia aina vaan.
Enkä ole unehuttanut toki niitä  kymmeniäkään, jotka ovat suusanallisesti sanoneet oikeastansa kuuluvansa lukijanumeroihin, mutta eivät ole siihen konkreettisesti merkkautuneet.
Ilahdus on suurta myös teitistä. :D

Kuvista  sanoisin sen verran, että molemmat ovat syksyn hiljaiseloa viettävästä Vilpolasta.
Kuusenoksat, jotka ovat alemmassa kuvassa, ovat Joulua odottamassa vesiämpärissä.
Valokuva ei tee ollenkaan oikeutta niiden tuhteihin ja tuuheisiin ja runsaskäpyisiin varsiin. Ei alkuunkaan, eikä sinnepäinkään.
Aion pruutata käpyihin tekolunta ja laittaa osan ulkotampuurin komutin päälle, sekä sirotella niitä purkkeihin myös pihapiiriin. Esimerkiksi siihen heinäseiväsaidan viereen ja sitten ehkä porraspäähän.
Vilpolaankin aion pari käpyoksaa säästää. Tottakai!
Aion nauttia jouluaattoriisipuuron Vilpolassa. Satoi, tai paistoi. Runsaassa tekokynttilöiden loimeessa.
Myös joulutorttukaffit käyn ryystämässä siellä. Ehkä useammankin kerran.
Tänäänkin istuin Vilpolassa  runsaisiin, mutta  paksuihin vaatteisiin turnustettuna. Hörppäilin kahvia mukista ja katselin mietteliäästi ympäristöä.
Hoin itsekseni: Syksy ei ole surkea vuodenaika. Puut eivät ole kaljunnäköisiä.  Maisema ei ole liian harmaa. Ihan sama paistaako auurinko. Vesisade on yksinomaa kivaa. Se rummuttaa mukavasti kattoa. Sata naakkaa vastaa hyvin paria pääskystä jne. jne.
Melkein jo uskoinkin itseäni.

Tänään illansuussa olimme Magnuksen kanssa Ystävyydenkulmassa raamattupiirissä, jonka nimi on Sananen.
Minunkin pitäisi ottaa oppia siitä nimestä. Sananen silloin, sananen tällöin. EI sanasta sanasen perään. Solkenaan.
Meitä oli koolla 13 innokasta sanantutkijaa ja tunnelma ja olotila oli lämmin ja mukava. Kokoontuminen yhteen, Raamatun ääreen, kannattaa aina.
Meilläkin alkaa täällä Hälvänmutkassa kokoontua raamattupiiri. Lähetysraamattupiiri. 5.11 klo 18.30 on ensimmäinen.
Tervetuloa! Ei tänne niin pitkä matka ole ja kunnon tie perille asti.

Perjantaina Magnuksella oli miestenilta Kurikassa.
Yllättäin minäkin pääsin mukaan, koska Kurikassa oli myös naistenilta. Se oli tällä kertaa järjestetty Ropsussa.
Hauska nimi ROPSU ja hauska paikka muutenkin. Sisustusliike, jossa on myös kahvila samassa.
Sain lausua runon. Minulla on "sattumalta" aina runokirja väskyssä.
Lausuin runon  eräästä kuuluisasta, loppuunmyydystä runokirjasta (vaatimatonta, mutta äänekästä yskintää).
Voitteko uskoa, että meikäläisen kieli, EI, VAAN KOKO SUU, oli taas kuiva kuin beduiinin sandaali?
Lausumani runo on kirjani pisin, mutta pakko oli vaan muodostella sanoja ja yrittää antaa runon SOLJUA, vaikka se oli todella työlästä paikkapaikoin.
Pitkästä aikaa toivomus jalkojen alla aukeavasta luukustakin äljähti mieleeni.
En voinut pyytää vettä. En olisi voinut juoda sitä.
Enkä ole koskaan kuullutkaan lausujasta, joka vaatisi saman runon värssynväleissä vettä kurkkunsa kostukkeeksi.
Pääsin kuin pääsinkin runon kunnialla loppuun ja kovasti minulle kyllä hurrattiinkin. En pystynyt kunnolla kiittämään ablodeerauksesta, koska kieli oli vielä osittain takertuneena alaleukaan.
Pitää vissiinkin ottaa sama käytäntö kuin sillä eräällä entisellä papilla oli.
Hän piti puheensa aikana pastillia suussa ja kun se oli sulanut hän tiesi, että saarnalle on sanottava aamen.
Kerran sitten saarna jatkui ja jatkui. Loputtomiin. Hän oli laittanut suuhunsa vahingossa napin.
Koska pappi pystyi puhumaan nappi suussa niinkin pitkään, niin varmasti minäkin pystyn lausumaan
sen pitkänkin runon ja toisen vielä taputusten päälle ylimääräisenä.

Lauantain päälle on kalenterissa kaksi menomerkintää, mutta toinen peruuntui.
Menimme Maunon kanssa siihen toiseen:  Pekan ja Tarjan (nimiä ei ole muuteltu) 120-vuotissynttäreille.
Veimme maitolaseja ja kaksi kävelykeppiä lahjaksi. Kävelykepit olivat karkkia ja about 15 sentin pituisia, joten oikeinpaljon niihin ei kannata tukeutua.
No, nämä sankarit eivät kyllä tukikeppejä tarvitse muutenkaan. Ovat kuin keväisiä kettuja molemmat.
Ajattelin, kun ikänsä kuulin, että kirkonkirjoihin on tullut virhe.
Kuka tietää, vaikka näin olisi käynytkin.

Sunnuntaina tietenkin kirkkoon kymmeneksi, kuten aina.
Vierailevana kuorona jumalanpalveluksessa laulamassa oli Pohjois&Etelä-Euroopan jaetulla ensimmäisellä sijalla oleva kirkkokuoro: Huutoniemen kirkkokuoro.
Se toinen jaetulla sijalla oleva kuoro on tietenkin Isonkyrön kirkkokuoro. Se lauloi myös.
Oli ihastuttavaa kuunnella laulantaansa ja haikailla aikaa, jolloin minäkin Hutskin kuorossa ääntäni revittelin.
Sydänalaa korvensi ja silmiin meni roska toisensa jälkeen. (Nyysk).
Miksi en aikoinani oppinut nuotteja oikeinpäin lukemaan?
Nyt voisin olla köörissä, vaikka minulla kuulokoje onkin. Kuulokojeella en kuule niin tarkkaa OIKEATA nuottia, kuin alttoa laulavan pitää, mutta voisin lukea nuoteista oikeat saundit.
(2x kunnon niiskaus).

Illaksi menimme Nikolainkaupungin pääkirkkoon. Konserttiin.
Vivianni lauloi musiikkiluokista kootussa kuorossa sydäntäsärkevän suloisesti.
"Maan päällä paikka yksi on"...laulusta oli laulettu vain muutama säie ja silmäni olivat taas täynnä roskia.
Konsertissa esiintyivät myös Sekakuoro Sirpaleet, Vaasan Ylioppilaskuoro ja urkuri Valtteri Tuomisto.
Pääteoksena laulettiin Urmas Sisaskin messu Eesti Missa.
Meikäläinen oli konsertista niin lumoutunut, että en pysynyt penkillä, vaan kävin leijailemassa parikin kertaa kirkon  kauniiden kattokruunujen yläpuolella.
Mitään niin kaunista en ole hetkeen kuullut. Tovottavasti ei mene kovin montaa hetkeä, kun kuulen lisää.

Näihin tunteikkaisiin fiiliksiin lopetan raportoinnin tältä erää.
Toivottavasti sinun silmissäsi ei ole hiekkaa, niin että pystyt lukemaan, että näitä sinulle maalaili:
Kaisa Fiili-Sandöga
--------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 77-80

Ole minulle laupias, silloin jaksan elää.
Sinun lakisi antaa minulle ilon.
Joutukoon häpeään röyhkeät - syyttä he vainoavat minua!
Minä tutkistelen sinun säädöksiäsi.
Tulkoot luokseni ne, jotka palvelevat sinua ja tietävät, mitä sinun liittosi vaatii.
Kunpa noudattaisin vakaasti sinun määräyksiäsi!
Silloin en joudu häpeään.