Istuskelen yläkerran pöksässä ja  kirjoittelen blogia viimeviikon olleesta ja menneestä, vaikka se on aika vaikeaa tällä kertaa.
Syynä vaikeuteen on pikkuruinen, säilykepurkin kannen rikki repäisemä haava, oikeankäden etusormen syrjässä.
Eipä sitä ihmislapsi tiedä, mihin kaikkeen hän päivänmittaan tarvitsee oikeankäden etusormen syrjää.
Hyvänen aika. Joka asiaan melkein.
Vaikka haava on pieni (se nyt vielä puuttuisi, että iso) niin ilkeästi se levahtaa aina auki juuri, kun vastakkaiset nahkanpalat vähäkään ovat kiinni yrittäneet takertua.
Eräänäkin yönä sormea särki kyynärpäähän saakka, mutta onneksi ei enää viimeyönä.
Kun purkinkansi viilsi haavan alkoi siitä valua hurme kuin härjän kurkusta. Muistui mieleeni katkerat kouluajat, kun kotitaloustunnilla leikkasin juustohöylällä sormeeni. Olin varma, että sormesta irtosi juustonsiivunpaksuinen pala ja eipä aikaakaan, kun pyörtyä kumahdin lattialle.
Heräsin, kun opettaja taputteli poskille.
Tunsin oloni surkeaksi ja häpesin itseäni ja koko syntymääni.
Olen aina ollut niin mahdottoman ylireagoivan pursuava tunteissani.
Olin varma, että kotitalousnumeroni tippuu seiskasta vitoseen, kun tuolla siivolla menen pyörtyäkumahtelemaan. Olin about 13-vuotias, tai jotain.

Mitäs vielä valittaisi, ennenkö alkaa juhannusmenojansa setvimään?
Ei taida muuta valittamista löytyä, joten seuraa siis setvintää.
Olimme kotona koko juhannuksen!
Jopa niin kotona, että tuskin takapihalla Vilpolassa kävin.
No, kerran toki kävin siellä kahvit huitasemassa kurkkuuni ja äkkiä leuat kylmästä lotisten sisälle.
Sisällä kammarissa olikin ihanan lämmintä, sillä pönttöuunissa leiskui tuli.
Itse siassa pönttöuunissa ei tänä vuonna oikeastaan ole lakannut tuli leiskumasta siitä saakkaa, kun viime syksynä siinä praasua alettiin pitämään.
Mutta en minä valita. Kerrospukeutumisella pärjää ihan hyvin.
Kerrospukeutuminen: paksu raappayönuttu, vielä paksummat raappayökalsarit, toppahousut, päivänuttu, toppatakki ja villakangas huivi. Pisteenä ÖÖ:n päällä villasukat ja sekundacrocsit.
Itsekseni ajattelin siinä sotisovassa plantaasillamme astellessani, että huima on ero siihen juhannusheilaan, joka näillä seuduin oli ensikertaa käymässä 48 vuotta takaperin.
Nuihin aikoihin en liikkunut missään (oli kylmä, tai kuuma) ilman piikkareita (siis korkokenkiä) ja sorjaa vartta myötäileviä viimmosta trendiä olevia vaatteita. (Tai sanotaan nyt toiseksi viimmosta muotia olevia.)
Olen lukenut lehtien palstoilta, että jotkut jommista kummista puolisoista ovat urputtaneet, että toinen puoliso on muuttunut liikaa ensinäkemältä ja ovatkin siitä syystä heivanneet puolisonsa pellolle.
Noh...juhannuksen sotisopa on minullakin toki muuttunut, mutta ei juuri muu. Päinvastoin!
Olen tuplasti sama kuin 48 vuotta sitten ainakin, mitä kiloihin tulee.

Toisen kerran menin tänä juhannuksena ulos nauttimaan etupihallamme olevan kesäpöydän ääreen juhannussuperherkkujani: kylmiä perunoita ja silliä (ylin kuva).
Magnus ei tykkää sillistä. Hän epäilee niiden kypsyyttä.
-Ei sualaveres mikää kypsy, hän sanoo ja eikä hänen päätänsä käännä mikään.
Surkuttelin hänelle tänäkin vuonna ja kuten aina, kun meillä on silliä jääkaapissa, miten paljosta hän jää vaille, kun ei silliä syö.
-Mua ei tarvitte ruveta surkuamahan, jonsei muuta vaillen jää ku sillunkaa, sanoi Magnus ja onhan se niinkin.
Esimerkiksi minä en koe jääväni mistään paitsi, kun en apinanaivopaistia suuhuni laita. Joku voi kovastikkin tykätä siitä  leivänpäällä, tai eilisten perunoiden höystönä.
Minä pidän uusienperunoiden höystönä mys aurinkokuivatuista tomaateista ja sitäkin herkkua tänä juhannuksena lautaseltani löytyi. Magnuskin tykkäs.

Kirkossa tietenkin kävimme juhannuksena kaksikin kertaa.
Jumalanpalvelukset pidetään meillä Isossakyrössä kesäaikana aina vanhassa kirkossa. Tuo toinen kuva on sieltä.
On aivan ihastuttavaa ja juhlallista istua tuossa 1304 ylösrakennetussa kirkossa.
Kaikki tietävät, että aluksi keväällä kirkossa on hyvinkin viileää, mutta loppukesästä tarkenee jo ihan kesätamineissa.
Vanhaankirkkoonkin pitää pukeutua kerroksittain.
En kuitenkaan käyttänyt niin tujua vaatekertaa kuin kotona. Yritin pukea lämpimästi, mutta kauniimmin kuin ylläolevassa kerroin ja mielestäni onnistuinkin oikein hyvin.
Korviini laitoin ruiskaunokkikorvanapit ja jalkoihin hopeanväriset knapukengät
Kirkonportista sisään astellessani huomasin, että harmaalla villaviitallani oli rintamuksessa parinvuoden ruokalista!
Kuinka minä en ollut kotoa lähtiessäni huomannut? Kuinka Magnus ei ollut huomannut?
Jälkimmäisestä seikasta tuohduin todella kovaa.
Siinä se nähdään, kuinka paljon hän eukkoansa ihai...öh...katselee.
Noh, sylkyä vaan kämmenkuppiin ja ankarat hinkkaamiset. Hyvin meni. Sain kaikki pahimmat klöntit putsattua ja saimme kutsun sukulaisiinkin kirkonmenojen päälle.
Siellä meille tarjottiin maailman ihaninta piimävelliä.
Kotiintullessamme huomasin, että harmaalle villaviitalle oli pudonnut aikamoinen luraus kyseistä velliä.
Viitta on nyt pesussa ja piimävelliä aion piakkoin  kokeilla keittää itsekkin. Ensin täytyy mennä hankkimaan maalaisjuustoa, rusinoita ja piimää.

Keskiviikkona olin kirjastossa. Siellä minusta tehtiin lehtijuttu paikallislehteemme.
Minusta ja Runoratsukko-kirjasta.
Kuviakin räpsittiin ja Sisko (nimeä ei ole muutettu) käski, jos ei nyt ihan nauraa, niin hymyillä.
Väänsin suuvärkin reunoilta niin ylös kuin pystyin, eli parin millin verran.
-Kuinka soot niin totinen? Syster (nimi muut.) kysyi.
-Minä olen aika totinen torvensoittaja, vastasin ja hymyilin surumielisesti suupielet alaspäin.
Mutta tottapuhuakseni totisuus johtuu siitä, kuten edellisellä kerrallakin sanoin, että en oikein tunne oloani riemulliseksi kameran tuolla puolen.
Noh, se siitä.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Ja tietysti seuroihin Euroopan kauneimpaan kirkkoon.
Olisin saanut kirjankin myytyä, jos minulla olisi niitä mukana ollut.
Mietin lähtiessä, että otanko mukaani kirjoja, vai enkö ota. Jätin sitten kirjat vartavasten kotiin.
-Ja minä kun vartavasten varasin rahaa kukkaroon! harmitteli Ansku.
-Otan ens kerralla mukaan, sanoin innokkaasti. (Luontaisesta vetelyydestäni ei ole haisuakaan, kun joku puhuu kirjani ostosta).
-Minä en ole täällä ens kerralla, sanoi Ansku.
-Otan sitten sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla....
Olen laittanut Anskun kirjan sivuun, jos sattuu, että saan kaikki melkein viisisataa kirjaa myydyksi, ennenkö taas nähdään.

Seurojen päätteeksi menimme Asevelikylään.
Oli mukavaa, kun kaikki rakkaat olivat kotona. Lyllankin oli. Se ei tullutkaan meille juhannusvieraaksi, kuten edelliskerralla kirjoittelin.
Lyllan meni naapuriinsa. Se ei kuulemma ollut koskenut omiin sapuskoihinsa ollenkaan, vaan oli syönyt talon kissan sapuskat viimeistä pipenöä myöden.
Ei mikään kumma. Salaa itsekseni olen ajatellut, että kissoille tehdään parempia murkinoita kuin koirille ja useampia sorttimenttoja. Olen tutkaillut lemmikkieläinsapuskahyllyjä sillä silmällä.;D

Nyt loppuu tämänkertaiset lätinät tähän.
Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Kattekat-Kaakerrak
---------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 160-162

Totuus on sinun sanasi perusta,
oikeat ja ikuiset ovat sinun päätöksesi.
Minä viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi.
Minä riemuitsen sinun sanoistasi niin kuin riemuitaan suuresta saaliista.