Kellohan ei ole vielä paljon mitään ja silti olen ehtinyt tekemään jo paljon muutakin: Olen täyttänyt pyykkikoneen, tyhjännyt tiskikoneen, keitellyt puuroa, etsinyt ainakin tunnin valokuvia itsestäni ja muuta sen sellaista pientä on tullut puuhasteltua.
Muut puuhastelut menivätkin ihan ok, mutta valokuvien kanssa oli tulla tupelikko! Tuotti tuskaa ensinnäkin löytää se vaarin tekemä puurasia, jossa on niitä vanhoja kuvia.
Noh, löytyihän se ja niiden kanssa sitten menikin aikaa ja tupakkia. Jäskähdin katselemaan kaikkia niitä tuhannen tuhatta muutakin valokuvaa, joita elämäni ja muidenkin elämien aikana on tullut räpsittyä.
Murehduinkin myös aika paljon. Niin valtavasti nousi kuvista mieleen rakkaita, jo edesmenneitä, ihmisiä. Oi niitä aikoja!
Pikkasen otti tietenkin myös hermon päälle, kun katseli omia kuviaan vuodelta nakit ja muusi. Kuinka hehkeä sitä olikaan joskus ollut! Silloin nuorena ja nättinä! Toista on nyt!
Magnus onneksi kyllä sanoi, jotta hänellä ei oo minkäämmoosta rutajamista tämän hetkisestäkään tilantehesta. Se lohdutti.
Olen joskus kirjoittanut täällä, että Magnuksella on yötä päivää, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vaaleanpunaiset silmälasit minun suhteeni. Ei kuulemma minkäänmoosta vikaa, eikä viilua mihinää kohtaa, mitä ulukonäkööni tuloo. Oo ollu koskaa!
Hienoa. Kannatti aikoinaan rukoilla itselleen aviomiestä. Muistanette senkin, että todella hartaasti rukoilinkin, kun tuntui, että flaksi poikien keskuudessa oli niin kovin surkeeta?
Sain kuvia katseltuani sitten kuitenkin nieltyä angstini ja valittua viisi (5) yli viisitoistavuotta vanhaa kuvaa itsestäni.
Minut on nimittäin haastettu Facebookissa eräänkinlaiseen juttuun taas. Vähintäin 15 vuotta vanhoja valokuvia itsestä viitenä päivänä!
Olen vannonut, että en ota mitään haastetta enää ikinä vastaan, mutta onhan se takki käännettävä. Haastaja nyt sattuu olemaan niin ihana ja hänen omat vanhat kuvansa niin hyviä, että mukaan on mentävä. Valitsemani kuvat on katsottavissa vaan Facebookissa, mutta laitan niitä tännekin alkukuviksi joskus, kun muu kuvamateriaali loppuu. Materiaali loppuu vuorenvarmasti aika piankin, koska olen niin mahdottoman laiska filmaaja.
Nuo kuvat tuossa alussa ovat kyllä tällä kertaa ihan upouusia.
Ylimmäisessä kuvassa on pihapiirimme uuden asukkaan aikaansaannoksia.
Kyseessä ei ole orava, vaan touhukas tikka!
Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun Magnus haravoi kottikärryllisen tuota tikanruokaa pellon syrjälle. Ei aikaakaan, kun tuollainen kasa ilmaantunut uudestaan koivun juurelle. Kuusi, josta tikka kävyt nyhtää on meidän pihasaunamme takana.
Olisi hauskaa nähdä, kuinka tuo tii-tii tikanpoika lentää käpy nokassaan koivuun istumaan ja herkuttelemaan. Käpyhän on melkein yhtä suuri kuin se itse.
Alemmassa kuvassa on kaktus. Keskikammarin pöydällä.
Heti, kun hain kaktuksen ennen ensimmäistä pakkasta sisälle, se alkoi työntää nupuntupsuja "oksiensa" päihin.
Noiden nupputupsujensa vuoksi se saa pitää harvat fiununsa, koska muina aikoina se muistuttaa lähinnä piikkinsä pudottanutta uuniluutaa, eikä sen paikka ole tuossa, vaan peräkammarin komuutin päällä.
Nyt on tullut aika aukaista vuosikalenteri viimeviikon aukeaman kohdalta.
Eipä ole paljon menomerkkauksia, mutta silti on kyllä menty. Nimittäin omalla yksityisellä pururadallamme. Henkihieveriin asti ja kilometrin pituudelta. Tänään aion juosta KAKSI kilometriä henkihieveriin.
Tarkennukseksi mainittakoon, että juosta-verbi tarkoittaa tässä tapauksessa etanajuoksua. Lisätarkistus myös, että etanajuoksu tässä tapauksessa tarkoittaa etanakävelyä.
Joka tapauksessa menin sitä vauhtia kuin neuvotaan, eli pitää pystyä puhumaan lenkkikaverina kanssa. Minä olin lenkillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Sanoin kuitenkin ääneen, että voi hyvät hyssykät, ku on raskasta! Että ihmislapsi päästää itsensä tälläseen kuntoon...puusk...puus...puusk...huohotus...
Aion jatkaa, sekä liikuntaa, että kilojen/vuosien harteilta karistamista. Olin taas kuntosalillakin Even kanssa torstaina.
Sunnuntaina sain eräältä Maunon sukulaisfrouvalta hyvän laihdutusohjeen. Sen avulla eräs nainen oli laihduttanut 90 kiloa! No minä painaisin sitten vaan 10 kiloa, jos niin paljon laihtuisin, elikkä tyydyn ainakin näin aluksi siihen tavoitteeseen, että 10 kiloa pois painosta, sekä vuosilustoista.
Lukiessani ohjeita vaikuttivat ne ihan säällisiltä ja tervehenkisiltä. Ihan kuten lukuisat kerrat aiemminkin aloittamani kuurit. Kuurien jälkeinen elämäni ei aina, jos koskaan, ole ollut tervehenkistä. En mene vannomaan, että nytkään olisi, mutta päivä kerrallaan sano pässi, kun päätä leikattiin.
Eilen oli meikäläisellä hetkisen aikaa todella sellainen tunne, että päätä leikataan.
Ajelin nimittäin mietoksissani kotia kohden, niin sainpa päähäni, että haen kaupasta rahkaa muutamat purkit. Sitä kun suositellaan pakastemarjojen kera aamupalaksi nautitsemaan siinä uudessa laihdutusohjeessani. Olisi hienoa, kun saisi heti aamusta alkaa laihduttamaan oikeaoppisten aineiden kanssa.
Tuumasta toimeen. Pysäytin Saabin. Aloin ottaa poletti kourassa ostoskärryjä niille kuuluvasta paikasta, kun yhtä äkkiä tunsin, miten joku painoi minua hartioista ja voimalla sittenkin.
Menin kasaan aikamoisella rytkäyksellä.
Huomasin kauhukseni, että ritilä, joka laitetaan ostoskärryjen eteen kaupan kiinniolon ajaksi, laskeutui alas. En ehtinyt muuta kuin riuhtaista itseni kärrypuolelle.
Siinä sitten nenä verkossa kyttäsin, koska joku asiakas tulee ulos, että saan hälytettyä jonkun AUKAISEMAAN häkin.
Pian tulikin asiakas kaupasta ulos ja pyysin häntä kuriiriksi.
Kohta alkoi ritilä osoittamaan nousemisen merkkejä, mutta ei vielä niin paljoa, että olisin mahtunut ryömiskelemään pois.
Nousihan ritilä sitten toki ihan kunnollakin ylös ja pääsin kaupantekoon.
-Me ei nähdä täältä sisältä, kun suljemme ritilän! sanoi myyjätär iloisesti, kun olin ehkä hiukan pöllämystyneen näköinen.
-Suljin sen jo valmiiksi, kun kohta menee kauppakin kiinni! jatkoi myyjä vieläkin iloisemmin.
Sain kuin sainkin rahkat aamuksi ja onneksi kaulakin pysyi ehjänä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Niin k
Eilen meidän kotikirkossamme vietettiin maatalousyrittäjien kirkkopyhää. Sehän tietää aina sitä, että jumalanpalveluksen jälkeen on seurakuntatalolla ohrapuurotarjoilu ja kaffit ja nisut päälle.
Oli mahdottoman hyvä jumalanpalvelus ja mahdottoman hyvää puuroa.
Tunsin kotiin ajellessani sellaista onnea ja rauhaa sydämessä, että siitä siihen, ettei Saabiin ilmestynyt siipiä.
Sunnuntai-iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä. Minulla oli kunnia saada toimia juontajana. Juontajan tehtävä ei ole ollenkaan helppo. Ainakaan näin amatöörille.
Ei saisi lätistä mitään ylimääräistä (se onkin se vaikein kohta) ja pitäisi puhua juohevasti ja olla jotenkin innostunut ja pitää langat ja aika hanskassa.
Innostunut minä kyllä olin, mutta juohevuus mättäsi aika lailla, enkä mene takuuseen niistä langoistakaan. Muuten kaikki meni hyvin ja hienosti.
Nyt lopetan tähän. Pitää ehtiä postiin palauttamaan Elloksesta tilaamani poncho. Siihen olisi mahtunut koko meidän perhekuntamme ja muutama vieraskin ja silti olisi jäänyt kasvuvaraa.
T: Kaisa Pontsollero-Päliskö
------------------------------------------------------
Psalmi 25:5-6
Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua,
sinä Jumalani, auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
1 kommentti:
Hyi kauhiaa, tuon säleekön kans olis voinu käyrä tosi häjystikki. Kiirus oli kaupan flikoolla pistää sitä kii vaikka kauppa oli vielä auki.
Lähetä kommentti