Täällä tutussa paikassa tuttu ja sama Kaisa kuin kaksi (2)viikkoa takaperin, mitä asiaa pidän kyllä työvoittona ja jota se totisesti onkin.
Tästä on taas hyvä lähteä freesistymään ja keventymään. Jääkaapissa on juuri loppuneen ydinjoulun jälkeen oikeastaan  vain valot, ellei oteta lukuun niitä muutamaa aurinkokuivattua tomaatin siparetta, jotka unohdettuna killuvat öljyliemessä lasipurkin pohjalla.
Tänään söimme purkkihernekeittoa terästettynä pakastevihanneksilla. Jälleen kerran kiittelin mielessäni sitä, että äitini kehoitti meitä lapsiaan (2 kpl.) tykkäämään kaikesta ruuasta. Mistään sapuskasta ei missään nimessä saanut valittaa, taikka urputtaa.
Tämä opetus upposi lapsuudenperheestäni oikeastaan vain minuun. Siitä on ollut kyllä hiukan harmiakin (vrt. kauheat liikakilot ja niistä johtuvat jatkuvat painonpudotuspuserrukset).
-Pakastevihannekset eivät kuulu hernesoppaan, sanoi Charles tuskin kuuluvalla äänellä.
-Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja syömään makoisiin suihin, sanoin minä sellaisella äänellä, että varmasti kuului.
Ruokamäärien minimointi ja liikunnan maksimointi on siis taas alkanut. (Ehkä uudenvuoden aattona annetaan hiukan myönnytyksiä, mutta ei muuten).
Ensi vuonna tähän aikaan teille kirjoittelee melkein puolet ohkaisempi Kaisa. Siis JOS kirjoittelee. Se asia ei ole vieläkään oikein selvillä, vaikkakin olen saanut niin monia ihania ja mielialaa nostattavia kehotuksia jatkaa pännäilyä.

Liikuntaa kävin tänään harrastelemassa yksityisellä kuntoradallamme, josta kuva ylinnä.
Kuntorata esiintyy kirjoituksissani myöskin nimellä Letkutie.
Letkutie-kuntorata alkaa melkein porstuamme alimmalta rappuselta tehden pienen mutkantapaisen puolessa välissä. Pituutta radalla on 400 m. Magnus on kuulemma tarkasti mittoonu
Eilen kuntoradan päässä tepasteli hirvi. Suuri ja sarvipäinen. Eilen en liioin ymmärrettävistä syistä kävellyt ihan loppuun asti rataa, vaan käännyin kävelysauva tutisten aina puolestavälistä takaisin. Sauva oli ihan vaan turvallisuuden takia kädessä. Sillä olisi hyvä huitoa ympäriinsä, jos hirvi tukkis sarvineen liian lähelle. Yleensä raahaudun lenkille ilman mitään tykötarpeita. Vielä nyt sauvoja mukanaan kanniskelemaan, kun muutenkin tökkii koko touhu. :(
Tänään lenkillä ollessani yritin tutkia polkua ja piennarta kuin vihikoira toivossa, että olisin saanut  todistusaineistokuvan näpsäistyä, mutta turhaan.
Aika outoa! Eikös hirvakset paina jokusen sataa kiloa? Luulisi nyt, että joku painauma, tai papana olisi jäänyt jäljelle, mutta ei!
En tosin olisi saanut hyvää kuvaa todistusaineistosta, vaikka sitä olisi löytynytkin.
On aivan päätäraastavan törkeetä, kuinka surkeita kuvia meikäläinen tuolla kamerallaan räpsii.
Nytkin aurinko heloitti turkoosinkirkkaalta taivaalta koko terältään. Oli niin kirkasta, etten pystynyt pitämään kuin toista silmääni auki ja siltikin kuva näyttää kuin olisi otettu pimennysverhon takaa.
Valitin kuvien hämäryydestä Magnukselle ja hän sanoi, jotta jos sullon sormi linssin eres kussä vilimaat?
-Ei taatusti ole! Justiin ja justiin muutamalla sormella pitelen kameraa ylhäällä. Linssin eteen ei enää sormea riitä, paapotin minä tuohtuneena.
Kun jaksaisikin lukea ohjekirjaa. Luulen kyllä sen olevan hukassa ja jos vaikka löytyisikin, niin en kumminkaan ymmärtäisi siitä hölkäsen  pöläystä.

Kuvissa vielä pysyäkseni, niin tuo ihana amaryllis on siitä kimpusta, jonka sain 10.12 kirkossa runonlukemisen jälkeen. Täytyy sanoa, että oli todella rakkaudella ja sydämestä ojennettu kimppu.
Meikäläisen sydän on ihan syrjällään.
Alimmaisessa kuvassa on Magnus. Sormella piirsin auton takaikkunaan.

Sain joululahjaksi kellon! Magnukselta. Siitä minä jo hiukan edelliskerralla vihjaillen kerroinkin.
Olinhan itse valitsemassa lahjaani.
Kellossa on aika suuri kellotaulu (suuri on ihminenkin, jonka ranteessa taulu on) ja ympärillä ihana stimangivana. Ei oikeita stimangeja olletikkaan, kun maksoi 49 euroa, mutta ihania. Stimangit (Uuno aina puhuu stimangeista) ovat ikuisia, mutta kyllä nämäkin kestävät minun elinaikani.
Koko aattoillan piti vilkuilla, mitä kello on.
Sain toisenkin lahjan: urheilurintaliivit. Kuiskasin hiljaa lahjan antajalle, että nuinkohan mahtuvat meikäläisen päälle?
-Mahtuu ne! sanoi lahjanantaja (Catherine) kovalla äänellä ja näytti käsillä esimerkin, kuinka urheilijattaren rintavarustus kuuluu olla (lätyskänä kuin kansallispuvun taskut), eikä näin (lahjanantaja esitti kauhuskenarion metrinpäässä hölskyvistä rintavarustingeista).
Vielä kolmannenkin lahjan sain: Fazerin ihanan maitosuklaalevyn! Siitä on vieläkin jäljellä paloja. Usko, tai älä.
Tänään aion nautiskella 4 (fyra) palaa, kun asetun soffatuolille lueskelemaan. Syön ensimmäistä kertaa elämässäni suklaadinpaloja kuten niitä syödä kuuluu.
Eli yksi pala kerrallaan. Ei siis koko levyä kerralla. Suklaanpalasen annetaan sulaskella kielenpäällä niin kauan kuin sitä ikinä on, eikä missään nimessä purra samalla, kun työntää koko laattaa kerralla kitaansa. Täytyy sanoa, että oikein syöden kaikki suklaan tuhannet ihanat makuvivahteet pääsivät oikeuksiinsa. Vanhaksi piti elää, ennenkö viisastui.

Magnuskin onneksi sai lahjoja, vaikka en sitten kuitenkaan hänelle mitään ostanut. Aion yllättää hänet joulunajan jälkeen jollakin jälkilahjalla. Vaikkapa viemällä hänet johonkin syömään. Johonkin kiinalaiseen, tai aasialaiseen ravintolaan. Minä olen niin harv...öh...Mauno on niin harvoin päässyt sellaisissa käymään.

Tällä viikolla vaihtuu vuosi. Saamme kotiimme jokavuotisen yövieraankin taas, nimittäin Lyllanin.
Se tulee rakettipaukutteluja pakoon tänne maaseudun rauhaan.
Meidän vuoromme on tänä vuonna kutsua Maikku ja Eerikki tänne Hälävänmutkalle Uutta Vuotta vastaanottamaan. Viime vuonna oltiin heillä.
Toivotankin tässä lopuksi kaikille, kaikille sadoille, jos kohta tuhansillekin (yskii ja niistää)lukijoilleni ja heidän kavereilleen Hyvää Taivaan Isän siunaamaa, varjelemaa ja suojelemaa vuotta 2016!
T: Kaisa Pallonen-Pullonen
---------------------------------------------------
Toinen kirje korinttilaisille
1: 3-4

Ylistetty olkoon meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä,
armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!
Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme,
niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla
jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.