Ysk...ysk...ysk...ysk...

Täällä vinttipöksässä teille tiedottelee menneestä hieman vielä flunssainen, mutta muuten seitsemän vuotta freesimmän ja seitsemän kiloa kevyemmän oloinen ja näköinen Kaisa.
Eilen, huom. vasta eilen, huomasin, että viimekertaisesta nuorentumis&keventymisilmoituksesta voi saada sellaisenkin väärän kuvan ja luulon, että olisin silloin vain parisataa grammaa keventynyt ja nuorentunut. Niinhän ei asia ole ollenkaan.
Pitääpä olla tarkkana ja antaa selvät signaalit kuurin kulusta tästä lähtien.
Eli alusta (2.11.2015) tähän saakka (14.12.2015), on pulleilta hartioiltani pudonnut 7 kilogrammaa ja siten nuorentumista on tapahtunut 7 vuotta.
Samoin on käynyt Magnukselle. Hänelle viimeviikolla istuessamme seurakuntasalissa puurokuppien ääressä jo mainittiinkin, että onpas poika laihtunut.
Vaikka minä olen laihtunut saman verran, eikä siitä ole mainittu missään mitään, en yhtään ole käärmeissäni. En, koska Magnuksesta tosiaan näkee, että kiloja on karissut. Syy: hänellä kaikki ylikilot ovat vatsalaukun kohdalla!
Minulla ylikilot ovat poskissa ja kolmoisleuoissa (ja tietenkin paksuna kerroksena ylt´ympäriinsä koko 164 centtimetrisessä varressani.
Jos ihmiseltä häviää rantapallo vyötäisiltä, niin se huomataan. Rasvakuorrutteen ohenemista ei, heti ainakaan, huomaa kukaan. Paitsi tietenkin itse. Saan muun muassa puettua seisoaltani yövillatöppöset kinttuihini. Enää ei tarvitse istua, eikä ottaa siinäkin tukea seinästä.
Joku voi ihmetellä tämän kertaisen juttuni otsikointia. Se kuvaa tämän- ja viimeviikon olotilaani.
Olen ollut flunssassa ja yskinyt keuhkorakkuloitani pellolle useamman päivän.
Minulla on flunssa. Monta kivaa menoa jää nyt kirjoittamatta, koska en ole voinut niihin osallistua.
Flunssa alkoi kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaankannelta. Nenän sisustasta kierähti kirkas tippa puseron rintamukselle. Noin vaan, ennenkö ehdin tehdä yhtään mitään.
Yskiminen (liian lievä sana moiselle sarjatulitukselle) alkoi melkein heti tipan tipahtamisen jälkeen.
Jossain taudinpyörteen kohdassa Magnus ehdotti sairaalaan menoa. Kieltämättä ysköskohtaus oli aika järisyttävä. Yön hiljaisuudessa tosin kaikki poikkeava tuntuu järisyttäviltä.
Sen kyllä sanon, että tähän asti elämää eläneenä tulin huomaamaan, että minulla ei todellakaan ole ollut ennen yskää!!! Jaa, mutta...onpas tainnut olla. Hinkuyskä, mutta sitä ei lasketa, koska olin niin piskuinen silloin, etten muista muuta kuin sairaalan huoneen, joka oli täynnä hämähäkinverkkoa (!)
Tänään ei ole tarvinnut enää paljoa yskiskellä. Ehkä tämä tästä. Vielä, kun hengitys lakkaa vinkumasta niin, että saa nukuttua meteliltä, niin kaikki on hyvin.
Magnus sanoi myötätuntoisena, taudin aaltoillessa korkeimmillaan, jotta hän ei haluaasi tuata vaimallusta. Ei kuulemma kestääs alakuhunkaa!

Terveemmälle alkuviikolle osui onneksi myös kaiken sorttista mukavaa menoa, johon pääsin osallistumaan. Maanantain taidepiirustuskurssi nyt tietenkin ensimmäisenä.
Vietimme taidepiirustuspiirin joulujuhlaa. Jokainen vei jotakin syömistä ja kurssin opettajavetäjä Masa-Etias (katso kuva numero 1 alussa) kissautti kahvit.
Minä ja Charles veimme nyyttikestipöytään suklaakonvehteja (niitä, joissa on sinivalkoiset paperipäällykset), sekä lisäksi vielä sellaisia pienissä foliorasioissa olevia vadelma...äh...ikinä en muista niiden nimeä. Niitä sellaisia vaaleanpunaisia lakeeripäällysteisiä ovaalinmuotoisia paakkelsseja, joissa on pikkasen karvasmanteliöljyä mausteena. Mitä ne nyt on?...
Tietenkään kaikki tarjottavat eivät läheskään tulleet syödyksi ja niinpä toin kotiin ne vadelmaunelmat. Söimme makoisiin suihin viikonloppuna yhdet.
Tässä kuurissahan saa viikonloppuna yhtenä päivänä HIUKAN herkutellakin.
-Kuinkas nyt, Magnus, kun sä ällööt karvasmanteliöljyä? Minä voin kyllä sun puolesta...sanoin Magnukselle suu täynnä ko. herkkua.
-Näis ei tunnu olevan niimpalijua ku on tavannu olla, sanoi Magnus suu vähintään yhtä täynnä.

Saimme joulujuhlassa Masa-Etiakselta kuulla, että kurssi jatkuu kuin jatkuukin keväällä.
Minua tarvitaan edelleenkin pääluvun jatkeena ja koen kerrankin olevani hyvin tarpeellinen ja suosiossa.
Kurssin lopputyönkin sain väännettyä valmiiksi viimeisellä tunnilla. Se tosin oli mielestäni ollut valmis jo ennen sitä, mutta Charles sanoi kuvan muistuttavan taloa, jossa asui se mies muumioäitinsä kanssa.  Psyko-filmi, jos muistatte?
Noh, minä en halua sellaisia muumiopsykotaloja piirtää, joten piirsin lisää lautaa sinne ja toista tänne. Värejä lätkin myös lisää ympäri pytinkiä. Lisäsin ikkunoihin pinkkejä verhoja jne.
Talosta tuli nyt  P. Pitkätossun kotitalon kaltainen, mutta parempi sekin kuin muumiohaussi.

Alkuviikosta oli KL:n jouluruokailu Östermyrassa.
Jos jollekin lähisukulaiselleni olisi näytetty lautasta, johon olin laittanut jouluruokaa ja kysytty kenelle tämä arvelisi sen meidän suvusta kuuluvan, niin kukaan ei taatusti olisi vastannut, että Kaisalle. Niin säällisesti, niukasti ja oikeaoppisesti olin sen täyttänyt.
Puolet salaattia, kaksi auringonpimennyspalaa kinkkua, lusikallinen lantlooraa, lusikallinen perunalooraa ja kaksi lusikallista rosollia, sekä rokotusneularuiskullinen luumuista kastiketta.
Olin oikein ylpeä itsestäni ja tulin ihan kylläiseksikin.
Sain tuossa tilaisuudessa myös lukea kaksi runoani. Minusta ne menivät ihan säällisesti, vaikka ääni jo hiukan enteili möreytymistä.

Myöskin kirkkoneuvoston- ja valtuuston kokouksessa olin männäviikolla. Siellä tarjottiin riisipuuroa ja väskynäsoppaa (plus tietenkin kaffia ja torttua).
Puuroa otin kaksi lusikallista yhdelle- ja kaksi lusikallista väskynäsoppaa toiselle lautaselle.
Joku teistä ehkä muistaakin, että minä tykkään molemmista, mutta ei samalta lautaselta nautittuna. Joku sanoi taas, kuten aina ennenkin, että kuinka aion hoitaa erittelyn vatsarustingissa?
Ihan helposti! Käsken vaan, että soppa solahtaa alamahaan ja puuro pysähtyy pallean puolelle.
Niinhän sitä ihminen pystyy kuulemma päättämään, käyttääkö vasemmanpuoleista aivolohkoa, vai ehkä oikeanpuoleista. Pikkuaivonkäyttämisestä nyt puhumattakaan.

Viimeviikolle osui myös se Osuuspankin Ykkösklubin joulujuhla, johonka minua oli pyydetty lukemaan runojani. Siihen juhlaanhan olin menossa jo 12.10 kuten joku teistä taas voi muistaa.
Noh, oikea päivä oli siis 12.10.
Koskaan, kuuna kullan päivänä, en ole jännittänyt niin kovasti kuin odottaessani kirkon etupenkissä vuoroani.
(Puurot, väskynäsopat, tortut ja kahvit oli nautittu seurakuntatalolla ja sitten siirryttiin kirkkoon, jossa oli ohjelmaa).
Istuin, tai oikeammin makasin, tikkusuorana penkkiin päin odottaessani, koska minun vuoroni tulee. Kädet sinisinä ja  kontassa pitelin runokirjaa ja tankkasin tärkeitä kohtia ja muistelin äänenpainoja ja taukoja.
Ei! Ei kirkossa kylmä ollut, mutta minulla ei virrannut veri. Ei eteen, ei taakse.
Sydän ei lyönyt ja kuinka se olisi voinutkaan, kun se oli pudonnut legginssien perälle. Silmät seisoivat päässä, leuat lotisivat ja...tuli minun vuoroni.
Kevyesti kuin mennävuotinen hirvi hyppelin ylös ne muutamat rappuset puhujapöntölle ja aloin RETEESTI jatustella mikrofoniin, kuinka olin ollut tässä tilaisuudessa jo pari kuukautta ennenkin ja että kuinka silloin oli ollut huomattavasti vähemmän porukkaa ja onpas teitä runsaasti ....
Naureskelin leveästi omalle jutulleni. (Kukaan muu ei nauranutkaan).
En käsitä, kuinka meikäläisen persoonallisuus voi muuttua parin metrin matkalla niin täydellisen ylösalaisin kuin se minulla aina penkistä esiintymisestraadille muuttuu.
Sain, kun sainkin luettua runoni kunniakkaasti läpi, vaikka ääneni oli jo kyllä enämpi luolakarhun kuuloinen kuin ihmisen.
Sain tilaisuuden loputtua ihanan kukkakimpunkin, kuten suuret taiteilijattaret tapaavat aina saada. (Katso kuva numero 2 alussa).

Puhelimeen sain lauantaina Turunpuolesta viestin, jossa kerrottiin, että Vähäänkyröön on saapunut  varta vasten meitä varten satsi ruokalusikkaleipiä (katso kuva numero 3 alussa).
Ihan samoin kävi viime vuonnakin!
Siis vähäkö pyörrytti?! Ei voi olla totta! Ja mikä määrä! Maapallon, ei vaan, universumin parhaita ruokalusikkaleipiä!
Tänään täytyy maistaa maistaa yksi. Eilen sain vaivoin tikistettyä ja oltua niin, että yhtäkään en suuhuni pistänyt. Olin aamulla syönyt joulutortun, joten joku rääpy pitää olla. Varsinkin, jos laihtua ja  nuortua tahtoo.
Magnus ja Charles haluavat vain laihtua, joten he maistoivat yhden lusikkaleivän kumpainenkin ja sanoivat, että eivät tosiaan ole enää vain maapallon parhaita. Mukaan on pakko laskea jo osa lähiavaruuttakin.
Pakatessani ruokalusikkaleipiä pienempiin pussukoihin, sivelin muutamia niistä  hellästi alta ja päältä, kun en kerran suuhun voinut pistää. Magnus katseli touhuani hieman pitkään, joten sanoin pesseeni käteni, eikä nenästänikään valu itsekseen enää mitään. :D

Suuret, suuret kiitokset sinulle, iki-ihana Give-Litzy, ruokalusikkaleivistä! Taivaan Isä joulunaikasi ja kaiken muunkin runsaasti siunatkoon! :D

Eilen en "sattuneesta syystä" päässyt Kansanlähetyksen joulujuhlaan. Minulla olisi ollut kahvitusvuoro, josta erityisesti tykkään. En liioin päässyt joulujuhlan jälkeen Palosaaren kirkkoon konserttiin, jossa Viviannikin oli mukana.
Magnus kyllä oli yrittänyt ottaa videokuvaa esityksistä, mutta ei se ole sama. Kuvauskin vaatii vielä hiukan hiomista (meille on hankittu ihan uusi videointihärveli).
-Minen jaksanu koko konsertin aijan pitää käsiä ylähällä, Magnus puolusteli kuvaamiansa minuutin esityspätkiä.
-Olisit ottanut tukea edessäs olevan penkin selkänojasta.
Magnus ei vastannut mitään. Oli jo ennemmin sanonut, että kirkon penkit oli tumpaten täynnä. Olo kaikilla kuin joulusilleillä purkissa.
T: Kaisa Tumppanen-Sursill
-----------------------------------------------
Psalmi 107: 28

Mutta hädässään he huusivat avuksi
Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.