Uusia kuvia en ole taaskaan ottanut. Ei kertakaikkisesti huvita, kun tiedän, että kamerassa on se mustakaapu-ohjelma päällä. Eli se sellainen, että vaikka ottaisi kuvan keskellä kirkasta. aurinkoista päivää, niin ovat kuvat kuin Susiluolan syvyyksissä otettuja.
Olisikin hyvä pitää kameraa aina mukana, niin voisi pyytää jotakuta kameraeksperttiä ottamaan pois päältä ko. ohjelman. Ikinä en kuitenkaan muista, enkä sitä paitsi tunne oikein ketään eksperttiäkään. Luulen, että heitä on runsaasti, mutta...
Ylin kuva on vuodelta nakit ja muusi. Siinä oleva maisema ei ole tuolta vuodelta muuttunut oikeastaan ollenkaan, joten laitoin sen tuohon. Tuommoiselta näyttää se meidän paljon puhuttu yksityinen kuntolenkkipolkumme talvella ja pakkasella.
Tuollaiselta näyttää koristetuulimyllymme talvella ja kesällä. Siivet ovat katkenneet, mutta uskokaa, tai älkää, jäljellä olevat siivekkeet klonksuttavat tuulella sangen kuuluvasti. Ihmeellistä, vaikka puolet on pudonnu! Kesällä, kun nukkumis- vinttikamarimme ikkuna on auki, ahdistaa keskellä yötä könyämään sängystä ylös ja mennä tunkemaan haravan varsi siipien väliin, että saa nukuttua.
Samoin lipputangon naru rautahakasineen pitää nyörittää tiiviimmin tankoon, ettei se kalise rautaiseen lipputankoon osuessaan niin, ettei saa silmällistäkään nukuttua. (Tai en minä nyt tiedä onko lipputanko RAUTAA, mutta puuta se ei ainakaan ole).
Sen siitä saa täällä maaseudun rauhassa. Ei kärsi minkäänmoista ääntä.
Kesäisin pitää ikkunat kyllä pitää senkin vuoksi säpissä, kun kurjet ja lokit heräävät kello kolme aamuyöstä. Hohhoijaa! Niiden kiljuntaan herää varmasti. Niin sikeään ei ihmislapsi pysty nukkumaankaan. Pian koittaa taas sekin aika. Täytyykin nauttia nyt oikein olan takaa näistä hiljaisista pakkaspäivistä ja öistä.
Alemmassa kuvassa Magnus ja Vivianni ovat menossa johonkin. En muista mihin, vaikka itsekin olin heidän perässään menossa. Kumminkin Israelissa tämä "johonkin" oli. Viime huhtikuun matkalla.
Magnus hiukan urputti kuvien laadusta. Siis mitä nähtävyyksiin tulee.
-Jokaases kuvas ommun ja Viivin niskaknapit vaan näköösällä, eikä yhtää ympäristyä. Minkämoonen vilimaaja soot oikee?
Myöntää täytyy, että en minkäänmoinen. Mutta, kun koko ajan piti juosta matalaa lentoa paikasta toiseen. Ei yksinkertaisesti ehtinyt valitsemaan kuvakulmia, eikä muutenkaan sihtaamaan kameraa yhtään mihinkään. Jos pysähdyit, niin jäit joukosta jälkeen ja sotkeennuit satojen muiden turistijoukkojen sekaan. Tai kyllä jotkut ketterät neidit ja nuorukaiset ehtivät, mutta eivät tämmöiset muorit, joiden piti vahtia neitiä ja pyyhkiä hikeä silmäkuopistaan koko ajan.
Toivon, että vielä joskus pääsemme Israeliin. Silloin vihdoinkin yritän parantaa kuvakulmia. Nyt meillä on neljältä kerralta valokuvakansiossa vain niskakuvia.
Alkuviikolla en ole ilmeisesti tehnyt, tai ollut yhtään missään, jos kalenteria on uskominen. Ja onhan sitä uskominen. Sen sijaan laihdutusmittaustulosten ylöspanopaperia ei ole uskominen. Ei ainakaan minun kohdallani.
Tänään nimittäin merkkasin numeroita hiukan sievemmäksi, mitä painooni tulee. Eipähän ottaisi niin kovasti pattiin, kun katselee tilastoa. Mitään ei ole tapahtunut viime puntaroinnin jälkeen painon suhteen. Siispä parantelin numeroa. Ja oikeastaan kyllä minä hiukan näin, että aivan kuin puntarin viisari olisi jonkun aikaa pysähtynyt sellaiseen lukemaan, jonka sitten paperille epäselvästi kirjoitin. Eikä puntarimmekaan idioottivarmasti ole enää sellaisessa terässä kuin uutena. Kärsiihän se, kun kolme raskaansarjan painijaa sillä alinomaa hyppii.
Onneksi perjantaina eräs Joke (nimi muut.) sanoi minulle, kun seisoimme Magnuksen kanssa ennen seurojen alkua Ristinummen kappelin tampuurissa, että tämä Kaisa se vaan nuortuu päivä päivältä!
Tulin oikein iloiseksi ja sekin mielestäni puolusti tämän viikkoista painonumeroiden muutteluani.
Olen syönyt viikon aikana kaksi kertaa täytekakkua (ja ehkä jotakin muuta herkkua). Puolustan itseäni sillä, että noudattamassamme kuurissa nimen omaa sen laatija sanoi, että juhlissa saa syödä kuten muutkin.
Ihmettelen, kuinka ne muut eivät paukahda vatsan kohdalta puolimetriä paksummiksi jotakin herkkua syötyään? Miksi heidän poskensa eivät pullistu, eikä nilkkansa ja pohkeensa tursua hiukan jotakin muutakin syötyään kuin sellerinvartta?
On se niin väärin.
Olimme siis Ristinummen kappelissa perjantai-iltana. Magnus ja Charles pitivät puheen ja minä siinä välissä luin pari runoani. En tarvinnut vettä ollenkaan. Eikä yhtään jännittänytkään. Se oli niin outo tunne, että mietin kuumeisesti koko loppuillan, kuinka runolukeminen mahtoi mennä.
Magnus sen sijaan joutui ottamaan vesilasin mennessään puhujapulpettiin. Hän pelkäsi, että saa yskänkohtauksen kesken puheen. Silloin on hyvä, jos on vettä käden ulottuvilla.
Vesi kuitenkin meni pitkin lattiaa, koska Magnus ei huomannut, että altarikaide, jolle hän lasin varovasti laski, oli kalteva.
Olin hyvin myötätuntoinen, mutta samalla onnellinen, ettei kuppi kaatunut minulta. Magnus olisi kumminkin kauhistellut suureen ääneen siinä etupenkissä istuissaan. Ei hän sillä missään tapauksessa mitään pahaa tarkoita. Magnus on ihan erilainen kuin minä. Hän on kiltimpi. Minä jäkätän asioista paljon pahemmin. Olen yrittänyt päästä tavasta eroon. Melkein olen onnistunutkin joskus. Kerron sen aina Magnuksellekin.
Lauantaina ajelimme Nurmon Hyllykalliolla Kansanlähetyksen vastuunkantajien Varustamo-tilaisuuteen.
Menimme hyvissä ajoin, kuten aina. Yleensä olemme aina ensimmäisiä, mutta nyt oli paikalle ehtinyt jo kymmenisen naisihmistä.
Ajattelin, että onpa vieraan näköisiä varustamolaisia , mutta iloitsin, että porukoihin tulee uusia naamoja.
Pienen pöydän takana oleva ystävällinen nainen kertoi, että aamupala maksaisi viisi euroa.
Sellaista tietoa Varustamo-tilaisuuden kutsussa ollut lukenut, mutta ajattelin, että hinta on hyvin kohtuullinen.
-Mikäs tilaasuus tääloikee on? Magnus kysyi. Hänelläkin alkoivat kellot kilistä tuosta aamupala-asiasta.
Selvisi, että olemme ottamassa osaa naisten aamukahvitilaisuuteen. Kansanlähetyksen häppeninki oli ihan jossakin muualla ja sinne me kyllä hyvin ehdimme, koska olimme, lievästikin sanottuna, ajoissa lähteneet kotoa.
-Siinä se nähärään, jotta kannattaa varata aikaa harhaanmenuaki varte, Magnus iloitsi. Oikeassahan hän oli. Sanoin, että seuraavaan tilaisuuteen lähdetään varmuuden vuoksi jo kolmelta aamuyöstä.
Sunnuntaina lähdimme ajoissa Vöyrille. Siellä oli suomenkielisten jumalanpalvelus, jossa Magnus saarnasi.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli seurakuntakodilla lähetystilaisuus, jossa minä sain lukea taas runojani. Oli puhe kahdesta, mutta minä posmotin kolme.
Varasin itselleni mehulasin puhujakorokkeelle ja hörppäsin siitä jännityksen laukaisemiseksi pitkän huikan. Mehu oli ihan mahdottoman hyvää. En tiedä, mistä ihanasta tropiikin hetelmästä se oli tehty, mutta kieli oli luiskahtaa mukana. Kannoin mehulasin mukanani takaisin istumaan mennessäni ja asetin lasin varovasti lattialle. Siihen se myös jäi. Kyllä harmitti, kun kotimatkalla janon iskiessä muistin. Ja se olisi ollut niin hyvääkin se mehu.
Paitsi lähetystilaisuus, niin kyseessä oli tapahtuma, johon oli kutsuttu Vöyrin suomenkielisiset seitsemänkymmentä vuotta täyttäneet seurakuntalaiset. Olen maaliskuussa mainitun ikäinen, joten seurasin yleisöä erityisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Jaahas! Siis tuommoista ja tuon näköistä porukkaa me olemme. Ei moittimista!
Hiukan lisää vaan färiä poskeen ja tuplasti sinistä luomeen, niin oikeasta menee kuin väärä raha. (Lue: Kaksikymppiseltä et näytä, vaikka mitä tekisit).
Tärkeintä olisikin krupin kunto, eikä niinkään naaman siloisuus. Päätimmekin Even kanssa taas alkaa kuntsarilla rehkimisen. Se on ainoa liikuntamuoto, joka ei saa minua raastamaan tukkaa, yrjöömään ja itkemään.
Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Isonkyrön Pappilassa. Sinne ehdin Vöyriltä, kun oikaisin mutkat suoriksi.
Minulla ei ollut illassa mitään vastuuta (Eve hoiti minun tehtävääni, kun tiesin, että en ehdi paikalle ennen tilaisuuden alkua). Minä siis vain istuin suuren pirttipöydän ääressä ja nautin.
Kuuntelin hyviä puheita ja suloista musiikkia, maiskuttelin hyvänmakuisia pöydän antimia ja hyrisin hyvää mieltä. On se vaan niin ihmeellistä tämä ihmislapsen elämä. Taivaan Isä on hyvä.
Nyt on syytä lopettaa, koska menemisetkin loppuivat. Tänään kyllä olin seurakunnan virastossa kokouksessa. Hyvä ja yhteisymmärryksinen oli kokous. Ihailin ihmisten antaumuksellista puurtamista ja halua hoitaa rakkaan seurakuntamme asioita.
En ehtinyt maanantain taidepiirustuskurssillekaan tänä maanantaina ollenkaan. Se tietenkin harmittaa, mutta joka paikkaan ei ihminen aina pääse. Päällekkäisyyksiä tulee elämän varsitiellä silloin tällöin, mutta se on murheista niitä pienimpiä.
T: Kaisa Kilonen- Vääränen
---------------------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan. Luku 3 jae 16
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen,
vaan saisi iankaikkisen elämän.
1 kommentti:
On se niin väärin, ku toiset saa syörä mitä tahtoo. Meikälääselle tuloo kaks kilua lisää, jos sattuu vahingos näkemähän televisiosta ruokamainoksen.
Lähetä kommentti