Helmikuu helähyttää

Onneksi on näitä Israelissa otettuja matkakuvia niin runsaasti, että vaikka niistä laittaisi useampiakin bloggauksen alkuun, niin ne riittäisivät noin vuoteen 2080!
En ole nimittäin ottanut uusia kuvia vieläkään, vaikka olisi montakin hyvää kohdetta. Esimerkkinä mainittakoon aurattu yksityispururatamme! Passaa siinä nyt käveleskellä ja juoksennella.
Tällä menolla en ehdi aurauskuvia  tänä talvena ottaakaan, kun näyttää, että hanget sulavat ihan silmissä pois.
Toivon myöskin, että tapaan jonkun kamera-expertin, joka laittaa kameramme sellaiseen tämmiin kuin vanhoilla mummuilla ja paapoilla pitää olla. Eli kirkkaaksi ja idioottivarmaksi. salama esiin, kun tarvitaan, salama pois, kun ei tarvita. Ei mitään hämäräkuvakulmia, jonkalaisiksi nyt kaikki kuvat tuppaavat tulemaan.
Kuvia pitää blogin alussa olla. Olen tottunut niistä paasaamaan ja saamaan jutunjuurta, joten teen sen nytkin. Siis: ylimpänä oleva kuva on otettu jossain kohtaa Israelia viime matkamme aikana.  Yhden lehden päällä oli joku ötökkä, jota yritin kuvata. En kyllä yhtään saa tolkkua, onko sitä tuossa, vai eikö? Luultavasti ei.
Yritin kuvata matkan aikana useasti myös niitä suloisia pikku liskoja, jotka juoksentelivat sinne tänne varsinkin hotellin uima-altaalla. Ei onnistunut. Olivat niin liukasliikkeisiä. Samanlaisia kuin pohjolassa asustavat kaukaiset serkkunsa. Nämä sisiliskot. Niitä on ilokseni näkynyt puuvajan kivikynnykselläkin muutaman kerran.
Alempana olevassa kuvassa näkyvä kieltokyltti ei koskenut meikäläistä. Katsokaas minähän en ole sortseihin (näin kuulemma saa nykyään kirjoittaa. Nykyään saa kirjoittaa myös sekki, pitsa ja jukurtti ja se on hyvä juttu se) sonnustautunut miesmuistiin.
 En pukisi moista vaatekappaletta päälleni mistään hinnasta, enkä missään muualla kuin Hälvänmutkan puutarhan siimeksessä.
Se ei johdu siitä, että olen isokokoinen, vaan niistä kaameista sinisistä laskimosuonista, jotka kiemurtelevat vasemman ja osittain myöskin oikean jalkani säärinahkojen pinnoilla.
Ulriika Eleonoora kerran, muutamia vuosia takaperin, minulle sanoikin, ettei tuollaisia tarvitse enää
pitää. Väärin! Kyllä pitää! Lääkäri nimittäin sanoi minulle, kun toivorikkaasti niitä itkien hänelle viittoilin, että suonikohjujen pitää tursuta verta ja olla muutaman sentin pullolla muusta nahasta, ennenkö niille tehdään yhtään mitään.
Noh, kohjut eivät pullota yhtään enempää kuin silloinkaan, että se nyt on vaan oltava ilman sortseja. Piste.
Juu, kyllä muistan hyvin, että olen ennenkin tästä asiasta tänne kirjoitellut, mutta nytpä onkin lukijakuntaani tullut kaksi ihan uutta peukuttajaa.  He eivät tiedä kohju-asiasta yhtään mitään.
Tervetuloa mukaan Saara ja Maaria!
Tötttörötttötöööööööö! (Iloista torventöräyttelyä).
Mukavaa, kun tulee uusia seuraajalukijoita  vanhojen hyvien lisäksi. Erään kerran (jonkun verran on tapauksesta Kyrönjoessa vettä kerinnyt kohti valtamerta virrata) olin huomaavinani, että lukijalukumäärä oli 67, vaikka se hetki sitten oli ollut 68!
Huolestuin kovasti ja mietin, että miksi ja kuka on lähtenyt sivustoilta tiehensä?
Huolestuin jopa niin rajusti, että en sittenkään ja lopuksikaan muistanut, oliko luku ollutkaan alunperinkään 68? Noh, nyt s on peräti 69!!!
Kovaääninen ja iloinen torventöräys teille kaikille. Olette tärkeitä.
Kuin myös te kaikki, jotka ilman minkäänmoisia kirjautumisia mihinkään luette blogiani. Olette tärkeitä.
Teittien kaikkien takia olen hiukan ollut muuttamassa aikomustani olla kirjoittamatta enää ikinä mitään mihinkään, kun täytän tulevan maaliskuun aikana pyöreitä. Kamalan pyöreitä.
En vietä minkäänmoisia juhlallisuuksia tulevan maaliskuun kahdentenakymmenentenä päivänä. En ole kotona, enkä pidä kännykkää kädenulottuvilla. Lahjapöytää ei raivata ja pankkitiliä ei kerrota. Ugh!
Ei ole kirkossa kuulutettu, ettenkö tekisi näitä offensiiveja kesällä, kun Magnuskin täyttää saman kauhean määrän vuosia. Vietämme lisäksitänä vuonna heinäkuussa viisikymmentävuotis-avioliittojuhlaa, jota totisesti kyllä kannattaisi ja sietäisi juhlia.

Kalenterissa on aika nirkosesti merkintöjä viimeviikon aukeamalla. Sentään torstain kohdalla on koitettu toimiiko kuulakärkikynä.
Paitsi kynäkokeilua oli torstaina kyllä toimintaakin. Kuntosalilla kuntoiltiin Piken ja Even kanssa. Otin hyvin varovaisesti, koska edellisestä käynnistä oli tosiaan päässyt luiskahtamaan aikaa aikamoisesti. Oli oikein mukavaa olla salilla, eikä vähiten sen takia, että sai praatata oikein sydämensä kyllyydestä. Me tytöt päätimme, että nyt emme anna periksi. Tulemme salille säntillisesti nostelemaan punnuksia kuin könninkellot.
On hyvä, että pysyy lihakset kohillaan varsinkin, kun laihtuminen&nuortuminen on taas heilahtanut piirun verran parempaan suuntaan.
Televisiosta näytetään, kuinka hiukan samansuuntaisen painoiset ihmiset kuin minä ovat laihtuneet miltei olemattomiin ja nahkansa on jäänyt riippuilemaan ikävästi.
Näille ihmisille on tehty ihon kokoonkursimis-leikkauksia.
Tiedän, että meikäläisen ikäisille ei tehtäisi kursimisleikkauksia varmaan ilmaiseksikaan. Nomitä, kun  kun suonikohjujenkin kanssa on jo sii ja soo.
Siispä kuntosali on vanhan muorin ainoa kruppauskonsti. Mutta...ei paha! Ehkä terveellisempikin, kun ottaa huomioon hirveän iän.

Perjantain kohdalla lukee: 10 leipää ja kertakäyttöastiat
Selitys: Kahviryhmällämme oli kahvitusvuoro  raamatunopetusseminaarissa Nikolainkaupungin ev. lut. seurakunnan isossa seurakuntasalissa.
Magnus kysyi, että pitääkö minun viedä 10 reikäleipää mukanani seminaariin? No ei sentään.
Tein leipäviipaleet viittävaille valmiiksi kotona ja koristelin vasta perillä. Se olikin hyvä, koska täytekakkurasia, jossa leivät vein, putosi jo kotoa lähtiessä aika railakkaan näköisesti pitkin tampuurin lattiaa. Rasia oli onneksi visusti kiinni, joten selvittiin säikähdyksellä ja kovalla kalapaliikilla, kuka on jättänyt rasian väärään paikkaan ja kuka taas aukoo liian reteesti ovia?!
Lauantaina sama seminaari jatkui, mutta nyt oli toiset leivänlaittajat ja keittäjät.

Sunnuntaina olimme tapamme mukaan kotikirkkomme jumalanpalveluksessa.
Meillä on tapana mennessämme rukoilla kirkonmenojen puolesta ja muutenkin ja niin olimme tekemässä nytkin, kunne rukous tyssäsi minun vertahyytävään kiljaisuun:
-SEIS! STOP! PYSÄHDY! KÄÄNNY ÄKKIÄ TAKASI!
-Mikä kauhia sulle nyttuli? Magnus kysyi silmät viissenttiä päästä pitkällä.
-MULLA EI OO PUSEROA PÄÄLLÄ!
-No, ekkai sä nakuna oo kotua lähteny? Kai sulla...
-KÄÄNNY! JA VÄHÄ ÄKKIÄ SITTENKI!
Huomasin yhtä äkkiä, että ison ja pitkän talvipomppani alla minulla oli makarooniolkaiminen leninki (kaikki naiset tietävät, minkälainen on makarooniolkaiminen leninki) jonka päälle olin unohtanut kiskoa tekonahkaisen pikkutakkini.
Kaikki, sekä miehet, että naisethan tietävät, että talvella on tolloa esiintyä makaroonileningissä.
Kävin kotona pukemassa tekonahkatakin päälleni ja talvipomppa vielä siihen päälle ja ei kun menoksi.
Ehdimme kirkkoon ihan hyvin ja sehän johtuu siitä, että lähdemme joka paikkaan aina vähintäinkin ajoissa.

Sunnuntai-iltapäivällä jakaannuimme Magnuksen kanssa eri paikkoihin. Magnus Ylistaron Kirmaus-halliin seuraamaan Joonathanin joukkueen säbä-peliä, minä Isonkyrön surakuntatalolle Majatalo-tilaisuuteen.
Ajellessani ko. tilaisuuteen näin kauhukseni, että olin joutumassa tilanteeseen, jota aina olin pelännyt:
bensatankista nousi pölytolleroita (näin selvästi).
Eihän siinä mitään, mutta kun minä en osaa tankata! Tästähän myös kirjoittelin teille joku aika sitten. Oli puhetta silloin Magnuksen kanssa, että menisimme joku yö tankille opettelemaan. Uhosin, että en päivällä tankille tule. Ihmiset ovat niin kiireisiä ja hermoheikkoja tätä nykyä. Ei heillä olisi kärsivällisyyttä katsella, kun melkein satavuotias kropsukoura momma ihmettelee, bensaletkuja- ja pistooleja.
Nyt olin karmean todellisuuden edessä. Mutta, kun on ystäviä tupa täynnä, ei hätä ole minkään näköinen. Moni lupasi tulla avittamaan.
Pyysin Masa-Etiasta, (piirustustaidekurssin vetäjä, kuten muistanette) apuun, koska tiesin hänet turtahermoiseksi ja ystävälliseksi opettajaksi.
Niin sain lurutettua onnistuneesti Masa- Etiaksen lempeiden ohjeiden saattelemana kahdellakympillä bensiiniä Saabin tankkiin ja matka sai jatkua.
-Oliko helppoa? kysyi Masa-Etias, kun vääntäydyin autonrattiin.
-Ei ollu, vastasin, mutta kyllä se helpompaa oli kuin luulin. Silti Magnus saa tankata tästä eteenpäinkin. Se tulee minulle etusammaksi.
T: Kaisa Tankkanen-Lurukainen
------------------------------------------------------
Psalmi 131
Osaansa tyytyvän rukous.
Matkalaulu. Daavidin psalmi.

Herra, sydämeni ei ole korskea
eivätkä silmäni ylpeät.
Minä en ole tavoitellut suuria,
en pyrkinyt liian korkealle.
Ei, olen löytänyt rauhan,
mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen.
Israel, pane toivosi Herraan.
Nyt ja aina.
Herra, sydämeni ei ole korskea