maanantai 15. helmikuuta 2016


Viimevuonna saamani tulppaanipuketti (mahtaako olla ihan kaksi pukettia yhdessä ja mahtaako olla itseni ostama, en muista) yläkuvassa.
Alakuvassa minä ja Vivianni taannoisella Israelin matkallamme, josta matkasta tulee myös piakkoin kuluneeksi vuosi. En muista pätkääkään kohtaa, jossa kuumissani seisomme, tai siis minä olen kuumissani. Kuvassa olen myös hyvin aurinkoisen näköinen kuten aina ja Vivianni asiantuntevan ja innostuneen näköinen, kuten aina.
Tuosta kuvanottohetkestä meikäläinen on siis kutistunut seitsemän (sju) kilogrammia.
Se ei näy missään, eikä liioin tunnu. Ilmekin on pysynyt tismalleen samana. ellei muistuta hiuksenhienonverran enempikin vihikoiran kaltaiselta. :( Vihikoirallahan on, kuten kaikki tiedämme, suupielet aika alakanttiin lerppuvina. (Kirsu sillä on iso ja kylmä. Toisin kuin minulla. Siis mitä lämpötilaan tulee).

Viime viikolla tein päätöksen olla roikkumatta Facebookissa tämän vuoden pääsiäiseen saakka.
23pv maaliskuuta aloitan taas roikunnan.
Aika jännä huomio, kuinka koukkuun sitä on itsensä kiskaissut tuon naamakirjan kanssa. Tietenkin useat ihmiset osaavat olla järkevästi Facessa roikuskelemassa. He kurkkaavat ja kommentoivat sinne vain kerran pari päivässä.
Minä likka, puolestani taas, olen aika kova kommentoimaan kavereiden kirjoituksiin. Jopa niin, että Magnus sanoo joskus, jotta tarttooko sun jokaasehen juttuhun jotaki sanua?
Ei tartte kylläkään. Paljon, paljon enempikin vielä voisin. Nimittäin, jos olisin todella koko ajan naama naamakirjassa. Teenhän minä, hyvät ihmiset, nyt jotakin muutakin. Syön, nukun, käyn kaupassa, katson saippuasarjaa...jne.
Kommentoiminen on hauskaa. On myös hauska lukea ja nähdä, mitä ystävät, sukulaiset, tutut ja vähemmän tutut ovat asioista mieltä ja mitä tekevät ynnä touhaavat.
Moniin sukulaisiin olen tutustunut Facen kautta. Sanonkin suoraan ja tässä näin, että koskaan en aio lopullisesti Facebookia heivata. Nyt vaan on hyvä pitää breikkiä. Näyttää itselleen, että kyllä mä hyvin tuun toimeen, vaikka en koko ajan...(nieleskelee ja naksauttelee sormiaan).
Tästä bloginkirjoittamisesta en sen sijaan vielä pidä breikkiä. Kesäkuukausina vasta.
Kesällähän kaikki on muutenkin seis. Ei kärpästen listimisestä, eikä hien pyyhkimisestä, tai vaihtoehtoisesti sateen pitämisistä, riitä joka viikoksi juttua. Ei. Aion pitää bloginkirjoittamistaukoa kesä,- heinä,- ja elokuun, joka tässä nyt alustavasti kaikille tuhansille lukijoilleni tiedoksi tuotakoon.

Viime viikon tiistaina oli meillä Isonkyrön kirkkovaltuuston jäsenillä kunnia saada äänestää Lapuan hiippakunnassa ehdokkaiksi asettuneita immeisiä kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Minä, kuten jo viimekerralla revittelinkin, äänestin etukäteen. Noh, kokoustilanteessa sain ennakkokuoret käteeni ja aukaisin kuoret ja otin esille valmiiksi täyttämäni läpykät ja kannoin ne juhlallisesti äänestyskoppaan omalla vuorollani.
Totta kai näin oli oikein toimia, kun kerran olin itse paikalla. Numerot eivät olleet miksikään mielessäni muuttuneet, joten iloisena tipautin korttini kekoon. Ilokseni molemmat numerot, tai siis niiden takana olevat ehdokkaat, pääsivät läpi. Onnea Joke ja onnea Perhaps!  Laittakaa asiat kirkossa orteriin! Tietenkin muiden valituiksi tulleiden tolkun miesten ja naisten kanssa. :D

Keskiviikkona ajelimme Nikolainkaupunkiin. Hain isosta kaupasta tulppaanikimpun ja ET-lehden.
Ne tulivat lahjaksi Aija-Kanitalle, rakkalle tädilleni, joka täyttää tänään (15pv) kunnioitettavat ja pyöreät 80 vuotta. Tai oikeastaan ne eivät olleet lahjoja ollenkaan, koska Aija-Kanita ei kuulemma vietä, eikä täytä mitään. Ikinä!
Kävi myös selville, että hän on kyseisen lehden lukenut, koska se kopsahtaa hänelle joka kuukausi postiluukusta. Sanoin kerkeästi, että otan lehden itselleni.
Sanoin myös, että ostan hänelle jonkun muun blaadetin ostamani sijalle, jahka seuraavan kerran tulemme.
Alun perin minulla kyllä oli ihan muu lahjalehti mielessä, mutta siinä sattui tällä kertaa olemaan niin karmeat kansilehdet, että tungin mokoman aviisin takaisin lehtitelineeseen. Kannet olivat nimittäin sysimustat. Mustan seasta näkyi kuoleman kelmeät kasvot. Kasvot kuuluivat arvostamalleni ja kannattamalleni iloiselle ja positiiviselle ihmiselle.
Yhtä synkeän näköistä kantta en muista aiemmin nähneeni. En, vaikka lueskelin postiurani aikana käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa ilmestyvät säälliset (so. joita yleensä voi lukea) aikakausilehdet. Opin lukemaan lehtiä sillä viisillä, ettei niistä kukaan pystynyt sanomaan, etteivätkö ne olisi juuri samanmoisina kuin painokoneesta sylkäistynä ovat.
Työelämästä pois jäätyäni luin kauan aikaa ja vaistomaisesti omatkin tilaamani lehdet samalla tavalla. Joku aika meni, ennenkö muistin, ettei ole väliä, jos sivut hiukan ryppyyntyvät, tai päälle tipahtaa voileipä nurinpäin.
Lehden painattajille ja tekijöille tiedoksi: Mustakantista lehteä ei voi viedä kenellekään lahjaksi. Itsekään en halua mustakantista lehteä nyt, kun minulla pian myös on pyöreän täyttäminen käsillä.
Olen miettinyt, mitä haluan pyöreän täyttämislahjaksi. Vaihtoehtoja on paljon. Rauhoitan kuitenkin kaikkia ennen lahjaluetteloa, että en aio viettää mitään. En ennen, enkä jälkeen.
Pyöreiden (runsaiden pyöreiden) täyttäminen on kurjaa. Silloin sitä ihminen tarttee lahjaksi niin paljon kaikenlaista. Uudet silmälasit, uusi kuulolaite (jaa se taitaakin olla ilmainen) ihonraastamislahjakortti (kuorintalahjakortti ei ole kyllin tehokas, eikä riittävä), uudet kuoret hampaisiin (niihin, joita on jäljellä) uusi tukkaluukki (ellei ihan peruukki), uusia vaatteita vanhanaikaisten tilalle, uusia hajuvesiä lemmehtyneiden sijaan, juhlapäivällinen kynttilöineen ja ruusupuskineen ainaisen dieettisapuskan paikalle, uutta siementä uudelle matkatilille uutta matkaa varten jne. Onhan sitä kaikkea PIENTÄ tarvetta vanhalla mummulla, joka parin kuukauden kuluttua muuttuu näkymättömäksi. Eräs kirjailijatar, kuten muistatte, on sanonut, että nainen muuttuu näkymättömäksi seitsemänkymppisenä! Pitää paikkansa.
Näen sieluni silmillä, kuinka lähisukulaisten ohimoille nousee hikisiä karpaloita lukiessaan toivelistaani. Pyyhi pois karpalot ja kyyneleet. Kuha hiukan revittelin. En aio viettää mitään. En aio olla kotona. En edes Nikolainkaupungissa ja vielä vähemmin Östermyrassa.

Östermyrassa olimme lauantaina, Catherine, Magnus ja minä, seuraamassa Salibandy-matseja. Joonathanin joukkue pelasi hyvin.
-Minen kuullu sun huutua, sanoi Magnus lähtiessämme kotiin.
Selitin, että en tykkää huutaa (peleissä) ja olisi pitänyt huutaa niin mahdottomasti, koska nykyisen kotikuntammekin joukkue pelasi mukana. Isonkyrön Remix. Huutamisen arvoista oli heidänkin pelaamisensa. Yleisö elikin pelin tuoksinoissa mahtavasti mukana. Kaikilla, pienillä ja suurilla, oli kännykät käsissä, joita he aina kuikuilivat taukoajoilla. Harmittelin, kun en ottanut uutta käsityötäni mukaan. Olisi saanut taukojen aikana kudottua monta rundia uuteen putkipötkylä-käsityöteelmykseeni. Kyllä! Antakaas kun kerron.
Ihmettelin nimittäin, että mitä teen sillä kaikella liikenevällä ajalla, jota minulle jää Facebookista poissa olon takia? Toki aina voi kirjoittaa uusia värssyjä Tulppaaniin, piirtää uusia kortteja, vahdata TV:tä, mutta siltikin jäisi luppoaikaa.
Muistin uuden uutukaisen piponi, jonka olin viikko sitten Halviksesta halvalla ostanut. Pipossa oli komea turkoosinvärinen tupsu. Siihenhän sopisi mahtavasti huivi, jossa on turkooseja raitoja. Huivithan ovat myös pötkylöitä. Ilahduin, koska pötkylä on ainoa laji, jota osaan kutoa.
Tuumasta toimeen. Eiku lankaputiikkiin ja tällä hetkellä pötkylä on jo viittä vaille valmis.
-Kuinka monta pötkylää sulla jo on? kysyi Catherine lauantaina kauhuissaan.
-No, ei niitä nyt niin montaa ole. Kaulan ympärillekään ei ole kuin yksi vaivainen entuudestaan. Omatekoinen siis. Kaupasta ostettuja kaulapötkylöitä löytyy kyllä "muutama" lisää.

Sunnuntaina olisi ollut menoa monenmoista, mutta vain kahteen ehdimme mukaan. Melkein naapurissa järjestettyihin Yhteisvastuu-seuroihin ja Lapualle Kansanlähetyksen järjestämiin seuroihin.
Jälkimmäisessä Magnuksella oli puhe ja minulla runoja.
Tunsin itseni taas hyvin typeräksi, oudoksi, kummalliseksi ja vanhaksi, joten luulenpa melkein, että lausuminen meni hyvin. Runokirjojanikin ostettiin, joten jo siitäkin voi päätellä yhtä sun toista.
Runonlukuonnistumisen sormituntumaan, siis menikö hyvin, tai vielä paremmin, kuuluu myös jälkeenpäin pintaan nousevat tunnekuohut. Ne ovat tismalleen samat kuin edellä luettelemani ennakkotuntemukset. Luettelosta puuttuu, häveliäisyyssyistä, maininta hirveästä riidanhaastamishalustani. Kaikki tunnekuohut olivat kohdallaan ja koettavissa, joten hienosti meni. Magnuskin sanoi niin. Seuroissa kahvikupposten ääressä istuessamme, hän kehui muille pöydässä istuville vaimoansa niin, että minun piti jo toppuutella.
Magnus kehui myös tarjolla olevan piirakan maasta taivaaseen (ihan syystäkin) ja saimmekin sitä sitten mukaamme kotiinkin vietäväksi. Aion tästä paikasta mennä kissauttamaan kahvit ja syödä kolmannen palan ko. piirakkaa.
T: Kaisa Piirainen- Blomstskog
--------------------------------------------------
Psalmi 30: 3-4
Herra, minun Jumalani,
sinua minä huusin avuksi,
ja sinä teit minut terveeksi.
Herra, sinä pelastit minut tuonelasta.
Hautaan vaipuvien joukosta
sinä toit minut takaisin elämään.


3 kommenttia:

Ailakki kirjoitti...

Oi että alemmassa kuvassa on kuin kaksimarjaa soreana näkyypi siellä joku herrasmieskin takaa.niin sitä on taas kiireinen ja työtäyteinen viikko takana kaikkine rikkauksineen paljon sitä vain kerkee monenlaista touhuta.itte täs oon vain yrittänyt huonolla menestyksellä kylläkin hiihtokilometri vähään jäivät sulhaselle tuli vähän enemmän kaikesta huonosta kelistä huolimatta vuokatissa suojakeliä riitti maanantaina vasta kun kotiin lähdetiin rupesi näyttämään paremmalta,(:(:

kaisa jouppi kirjoitti...

Ailakki
Minä olin kakarana ihan kuin Viivi. Yhtä vaalia ja yhtä hoikka.
Teillä on sukset kovassa koulussa talvisin. Meidän sukset on vielä kaupassa. Kovasti olen seuraillut alennuspaketteja, mutta ei oo viä niin halapoja löytyny, että aharistais ostaan. Tiedän nimittäin, että eivät kovin kovas käytös olis, vaikka luntakin satais napahan asti. ;)

Rautalintu kirjoitti...

Musta tuntuu, jotta nainen alakaa haalistua nelikymppisenä ja rupiaa olohon aika näkymätöön jo viisiskymmenis.