Hyinen takakevät

Sarjassa "surkeat, mutta mustanpuhuvat kuvat" näette nyt vihoviimeiset kuvat.
Tästä eteenpäin kuvista näkee, mitä ne ovat ja ketä ne esittävät. Korkeintaan muutama sanan tarvitsee osviitaksi kirjoittaa.
Ylläolevista kuvista pitää vielä selittää, koska ovat jo muutama viikko sitten otettuja, että ylimmässä pitäisi näkyä pihapiirimme toisen tikan einehtimät ja siemenistä tyhjät kävyt ja alakuvassa on näkymä peräkammariimme.
Käväisin perjantaina kirkkoherranvirastossa tarkastamassa pöytäkirjan ja muistin, kun muistinkin ottaa piirongin loodasta kameramme mukaan. Tiesin, että virastossa ymmärretään, paitsi lukuisten asioiden, niin myös kameroiden päälle.
Tarkastettuani pöytäkirjan, kiskaisin käsväskystäni vanhan Lumix-kameramme esille ja kysyin leuka väpättäen, voisiko joku paikallaolevista saada siitä pimennysverhon ylös.
Armin (nimeä ei ole muut.), seurakuntamme diakoni, sai Lumixia hetkisen käsissään pyöritettyään, asian klaarattua. Noin vain ilman pitkiä tuumauksia. Tekonsa vakuudeksi hän otti minusta kuvan.
Ihme ja kumma plus riemun kiekaus! Kuva oli ihan kirkas. Itse asiassa kamalan kirkas.
Jokainen näppy ja syvennys naamassani näkyi ja  loisti kuvassa kilometrin päähän.
Poskipäille kotona suditut punaiset täplät sädehtivät kuvassa kuin parhaiden jouluomenoiden kyljet.
Onneksi en kuvanottohetkellä sentään lusikoinut suu auki täytekakkua. Osuin, katsokaas, hyvään aikaan, eli kahvitauolla,  virastolle.
Tarjolla oli 5-vuotiaiden synttärijuhlilta jäänyttä ihastuttavaa pehmokarkkikermatäytekakkua. Se maistui hyvältä tällaisen, hiukan iäkkäämmänkin viisvuotiaan suussa.
Palatakseni vielä siihen valokuvanottohetkeen, niin olis ollut kauheata, jos suuni olisi tosiaan ollut apposen auki. Amalgaamipaikat olisivat näkyneet kiusallisen hyvin kirkastuneessa kuvassa ja hehkuneet mystistä elohopeavaloaan katsojan silmiin. Suuni on nimittäin täynnä elohopeaa. Tai siis suussa tönöttävät hampaat.
Minun ikäkauteni lapsien hampaat paikattiin amalgaamilla, jossa on elohopeaa varmaan enempi kuin lämpömittareissa. :(
Tässä jokunen vuosi takaperin asiasta syntyi kauhea haloo. Ihmisiä kuoli röykkiöittäin (sen mielikuvan kirjoituksista sai, kun luki terveyslehtiä vastaanottotiloissa).
Elleivät ihmiset nyt ihan kuolleet, niin ainakin tulivat vähintäin hulluiksi.
Minulla ei ollut (eikä ole) varaa poistaa ko. lämpömittariainetta hampaistani. Se ei ollut (ole) ihan halpaa puuhaa.
Muistan, että lukiessani vastaanottohuoneissa asian tiimoilta, kuinka ihan selvästi tunsin paksun elohopeavanan hitaasti virtaavan verisuonissani ja huokosissani  kohti aivokoppaani. Tunsin pääni elohopealla täytetyksi palloksi. Palloksi joka  räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä.
Pamauksen jälkeen hopeanväriset vikkelät palot pyörisivät vinhasti joka paikkaan kadoten lopuksi aivokappaleiden kera kosmiseen kyperavaruuteen.
Luin vastaanottohuoneissa myös heistä, jotka olivat poistattaneet amalgaamipaikat, mutta kuolivat kuitenkin. Ennemmin, tai myöhemmin. Amalgaamipaikat oli VÄÄRIN poistettu!
Poisto vaatii samantapaiset toimenpiteet kuin asbestilevyjen hävittäminen vanhojen saunojen kiukaiden takaa. Silti, toistan SILTI, potilailla oli päässyt muutama hippu asbes...tai siis amalgaamia verenkiertoon ja olivat kuolleet kuin kivet ja...noh, pyydän, että otatte huomioon taas liiallisuuteen taipuvaisen luonteenlaatuni, mutta näin minä asiat tulkitsin vastaanottohuoneissa.
Hikosin aikalailla ja ohut tukkanikin oli kauhusta pystyssä lukiessani niitä kauhukertomuksia amalgaamista ja sen synkistä seurauksista.
Päätinkin jossain vaiheessa tarrautua vihoviimeiseen oljenkorteen: rukoukseen.
Rukoilin kiihkeän hartaasti, että rakas Jeesus, siunaa niin, että lukuisista hammaspaikoistani ei irtoaisi amalgaamia pienen pientäkään pipenöä aivomassaani tuhoamaan.
Uskon, että rukous kuultiin. Olisi pitänyt rukoilla heti, eikä vasta katkerien kauhussa kihisemisien jälkeen. Meidän tulisi yleensäkin rukoilla heti, eikä vasta viidestoista päivä, kun kaikki muut konstit on käytetty. Rukous ensin ja sitten kaikki hyvät konstit päälle! Se on minun mottoni.
Miksi tämä hammaspaikka asia tuli näin väkevästi esitettyä, johtui paitsi kameran valotuksen korjaamisesta, niin myös siitä, että kävin ennen pöytäkirjantarkastusta hammaslääkärillä.
Olin tilannut vastaanottoajan, koska luulin, että pää on taas täynnä (tai siis hampaat).
Harjaaminen otti kipeää ja pientä jomotustakin yritti lyödä läpi, ennenkö ehti napsia tarpeeksi Buranaa.
Otettiin röntgeniä ja krassattiin rautapuikolla, mutta  EI REIKIÄ!  Sen sijaan ikenet ovat kuulemma kiertyneet rullalle ja paenneet  tulematta ikinä enää takaisin.
Hammaslääkäri sanoi minulle tuskin kuuluvalla äänellä:
-Kovin ruusuista tulevaisuutta minä en sinulle lupaa.
Punnersin itseni potilastuolista joten kuten pystyasentoon ja aloin hoippua ovelle.
-Jaa, että kovin ruusuisia tulevaisuutta ei ole näköpiirissä? tivasin kysyvän näköisenä oven suusta.
-Näin on näreet, sanoi lääkäri. Tai siis olin ainakin jotain tuon tapaista kuulevinani, mutta vaikeahan se on sanoa, kun ovi oli jo kiinni.
Nytpä olikin sellainen asia, että meikäläinen hoksasi ottaa rukousasian vakavasti. Tällä kertaa en jättäisi sitä vihoviimeiseksi oljenkorreksi. Heti autoon päästyäni ristin käteni ja rukoilin:
-Rakas Jeesus. Anna nyt näiden leegojen pysyä suussani elämäni loppuun asti! Varjele, etteivät ikenet mene yhtään enempää rullalle. Nosta nekin nahkat, jotka jo rullalla ovat!
Uskon vakaasti, että rukous kuultiin. Rukoukset kuullaan aina!!!

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on merkintä jokaisen päivän kohdalla.
Perjantain kohdan lyhytsanaisesti (rykäisee) teille jo kerroinkin.
Maanantain kohdalla lukee ksko nk Yhtään en tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta eipä väliäkään, kun olen vetänyt merkinnän päälle viivan.
Tiistaina köröttelin Vähänkyrön Vaasaan. Meitä kokoontui kolme tarmokasta ja intoapuhkuvaa naista suunnittelemaan syksyn Naisten kesken iltapäiviä.
Eikä siinä kauaa aikaa, eikä tupakkia mennytkään, kun jo saimme ohjelmarungot valmiiksi.
Tarkennuksena sanottakoon, että kukaan meistä ei tupakkia keuhkoihinsa kisko. On vain sellainen osuva sanonta tuo "ei mene kauaa aikaa, eikä tupakkia" jos joku asia sujuu jouheasti.
Kotimatkalla päätin kurvata lähikauppaan ja ostaa munkkipussin asian kunniaksi ja iltapäiväkahvia silmällä pitäen.

Keskiviikkona oli  Kristillisdemokraattien ystäväkokous palokunnan kerhohuoneessa.
Kavutessamme kerhohuoneeseen siellä oli jo koolla monta innokkaan oloista miestä. Kiljahdimme (minä ja Magnus, jotka olimme ensimmäisenä paikalla), että mahtavaa, kun KD on saanut nuin monta uutta ystävää!!!
Mutta eivät olleet meidän uusia ystäviä, vaan olivat kuulemma Zetori-miehiä.
Magnus kertoi miehille, että meillä ei ole Zetoria, mutta Zetorin ohjekirja löytyy lipaston laatikosta. Ymmärsin, että siinä olisi miesten mielestä ollut ihan riittävästi, että kerhoon olisi voinut liittyä.
Zetori on traktori, jos joku teistä lukijoista sattuu olemaan sellainen, ettei tiedä. En kyllä usko, että sellaisia on, jotka eivät tiedä.
Me pyysimme sitten vastavuoroisesti ja kohteliaasti jokaista heitä liittymään KD:n ystäviin.
Oli mukavaa, ettei kukaan ainakaan alkanut äänekkäästi vastaan panemaan. Eräs mies sanoi kivasti, että niin, meillähän on sama Johtaja! Sitä pienellä hauskalla ja hyvällä sanomisella saa paljon iloista mieltä aikaseksi.
Harmittaa, kun ei ole aikoinaan tullut opeteltua traktorilla ajoa. Magnuksen kotona olisi sellainen menopeli kyllä löytynyt.

Seurakunnan taloudellinen jaosto kokoontui torstaina. Suuta auoin taas tapani mukaan ainakin silloin, kun juotiin kahvia ja syötiin nisua.
Seurakunnan emäntä oli leiponut piirakan, jonkalaista en muista ikinä ennen syöneeni. Siis oliko hyvää?! Pitäisi ihan välttämättä saada resepti.
Toivon, että emäntä muistaa, kun kinuan reseptiä tavatessamme, että no siitä piirakasta, jonka hän pyöräytti meille taukotuvalle. En tarkoita nyt niitä satoja muita piirakoita, joita hän pyöräyttelee koko ajan muihin tilaisuuksiin. Tämän nimenomaisen piirakan resepti on ihan helppo muistaa: Taukotupa ja persikkaklunssit.

Lauantaina laulatimme Laurilanmäellä Magnuksen kanssa asukkailla virsiä. Oli meidän hukimme vetää virsipiiriä. Taas seurasin hämmästyneenä (minkä omalta sanojen lukemisiltani ehdin), kuinka ihmiset osaavat virsiä ulkoa. Minä en osaa kuin kolme virttä ulkoa. 1) Ystävä sä lapsien, 2) Jumalan kämmenellä ja 3) Herraa hyvää kiittäkää.
Niitä tuleekin sitten suihkussa aina hoilattua.

Sunnuntaina menin kirkkoon ja Magnus jäi kotiin viimeistelemään puhetta, jonka pitäisi illalla Teuvalla. Minun ei tarvinnut viimeistellä mitään, koska lausuisin vanhoja runoja. Tosin tiesin, että teuvalaiset eivät niitä ole vielä kuulleet. (Tai eivät vielä ole oppineet ulkoa).
Sunnuntaina oli myös kaatuneiden omaisten päivä. Sen tilaisuuden puhe pidettiin tietenkin sankarihautausmaan vieressä ulkona.
Hain kirkkoon lähtiessäni vintinkomerosta rusahtavan pitkän toppatakkini ja muutenkin tylttysin lämmintä ylle ja alle. Eipä liioin ollut pätkääkään kylmä. Itse asiassa minulla ei sisätiloissakaan ole niin lämmin kuin siinä ulkona kirkkoon nojatessani ja kuunnellessani puhetta.
Täällä vinttipöksässä on lämmin. Patteri hehkuu jalkojen vieressä. En minä kylmässä, sormet ja pää kontassa pystyisi mitään kirjoittamaankaan. Tosin, kun ajattelen tämänkin mhvv:n pituutta, voisi olla hyvä hiukan laskea lämmön määrää. Vaikka 22:een 25: sijasta. Tulisi hiukan lyhykäisempiä stooreja
T: Kaisa Hothelle-Toppbyxun
----------------------------------------------------------------
Evankeliumi Matteuksen mukaan 9: 27-31

Kun Jeesus jatkoi sieltä matkaansa, hänen peräänsä lähti kaksi sokeaa. He huusivat:
"Armahda meitä, Daavidin Poika!"
Ja kun Jeesus tuli perille, sokeat tulivat sisälle hänen luokseen.
Jeesus kysyi: "Uskotteko te, että minä voin auttaa teitä?"
"Uskomme, Herra", he vastasivat.
Silloin hän kosketti heidän silmiään ja sanoi:
"Tapahtukoon teille niin kuin uskotte",ja heidän silmänsä aukenivat.
Jeesus varoitti heitä ankarasti:"Katsokaa, ettei kukaan saa tietää tästä".
Mutta lähdettyään sieltä he levittivät hänestä tietoa koko sillä seudulla.