Kaikki varmasti muistatte, koska niin usein olen asiasta puhunut, että jos meikäläinen saa jotakin päähänsä, se siellä myös pysyy. Niin hyvin, että en koe ikinä tarpeelliseksi lähteä lähemmin tarkistelemaan, onko asiat niin kuin ajattelen, vaiko eikö.

Tämmöinen varma muistamistapaus sattui taas  myös männä viikolla.

Olin edellisviikon lopputunneilla vilkaissut kalenteriani ja tuleva viikko (siis viime viikko, josta nyt teen selontekoa) näytti ihan valkoiselta. Ei minkäänkarvaista merkintää minkään päivän kohdalla.

Koska jämpti oli niin, innostuin ja sain huikean inspiraation piirtämään muutaman uuden uutukaisen joulukorttiaihionkin entistä vanhaa korttirepertuaariani täydentämään. Joulukorttejapa tietysti, koskapa joulu on ihan tuossa tuokiossa. Huomenna viemme aihiot painatukseen.

Noh, sitten siihen kalenterin valkoisuuteen palatakseni. Tapahtui niin, että torstaina mussuttaessani kaikessa rauhassa jotain pienoista välipalaa, ennen vetäytymistäni vinttipöksään piirustamaan, soi Magnuksen puhelin. Magnuksen puhelin soi tuon tuosta, joten siinä ei sinänsä mitään kummallista ole, mutta jäykistyin kuuntelemaan hänen puheitaan:

-Joo, kyllä soon kotona! Jaa, jotta Talourellisen jaoston kokous meneillänsä? Joo, kyllä se tuloo, sei vaan oo huamannu, jotta...

Enempää en jäänyt kuuntelemaan. Salamana (sikäli meikäläisen liikehdinnästä nyt voi niin väkevää sanaa käyttää) syöksyin vaatenaulakolle ja riuhtaisin jonkun kauhtanan niskaani ja luiskahdin ovesta ulos. Repäisin autoni oven auki ja vääntäydyin ratin taakse.

-Muista, että kaahaamisella ei voita kuin minuutin ja senkin ennenaikaiseen kuolemaan, huusi Charles ystävällisesti perääni.

-Joo, joo, sanoin ja rytkäytin auton käyntiin. Sitten ykkönen silmään ja radio Ruotsiin...

No, ei. Minä olen maltillinen ja hidasliikkeinen safööri. Sitä paitsi rakas 20-vuotias Saab Turboni on automaattivaihteinen. Siinä mitään ykkösiä ole. Radio minulla ei ole autossa ikinä päällä.

Matkalla, ensimmäisen kurvin suoraksioikaisun jälkeen, minuun iski tuttu ja kauhea  Mikäihmeluuletolevasi-syndrooma. Toisen kurvin jälkeen syndrooma helpotti, mutta tilalle tuliVellitalokutsuu-syndrooma. Se se vasta kauhea on.

Surkimus&tollero-syndroomahan minulla on jatkuvasti päällä, joten ei siitä sen enempää.

Kauaa ei kulunut k, kun olin kaah...öh siis ajellut perille ja astelin Pappilan kokoustilaan.

Pyysin kamalasti anteeksi ja istuuduin kahvi&kokouspöytään kuin häntäänsä pierryt koira.

Kun olin saanut sumpit ja nisut syötyä, aloin pontevasti keskittymään kokouksen tuoksinaan. Kokous eteni hyvin. Minullakin oli jotakin tärkeää sanomista asiaan, jos toiseenkin.

Kuitenkin sen verran olin toliltani, että kynsinauhani olivat jälleen  kovilla. Kokouksen jälkeen niitä ei enää ollut. Oli vain vereslihaiset reunamat.

Koskahan tuokin kauhea nyppimis- ja takapajulatapa jää minulta pois? Varmaan sitten, kun opin lukemaan kalenteria, enkä uskomaan silmien antamiin vääriin luulemuksiin. Siis ei koskaan. :(

Joka tapauksessa tuosta kokouksesta on historia kirjoitettu.

Onnittelin itseäni kokoukseen kaahatessani, että oli ollut pakko mennä kauppaan aamupäivällä. Naama oli siis pakkeloitu valmiiksi. Siihen ei tuhraantunut yhtään kokousaikaa.Vaikka toisaalta, ei minulla naamanpuunaamiseen kauaa mene. Äkkiäkös sitä puuteria klyyvarin kanteen tupruttaa ja huulipunaa höpliin vetelee.

Valokuvia en ole edelleenkään räpsinyt. En moneen viikkoon. Siispä jouduin taas laittamaan vanhoja otoksia katseltavaksi.

Ensimmäisessä kuvassa on kuvattu yksi nurkka kotipaikkani, Tervajoen,  asemarakennuksesta. Tuon asemarakennuksen edessä minulla on tapana seistä ja odottaa junan saapumista. Siis silloin, kun matkustan esim. Nikolainkaupunkiin.

Asemarakennuksen keskipaikkeilla on aivan ihanat rappuset, joita ei kuvassa näy, mutta joilla minä aina kesäisin istun ja ihailen sitä maalaismaisemaa, joka eteen levittäytyy. Kuin lapsena ennen, vaikka kaupungissa asuinkin.

Tervajoen asemalta näkyy monen kilometrin päähän saapuvan junan valot. Ne ovat kauheat. Valojen näkymiseen aina loppuukin meikäläisen haaveilut ja muistelut kuin seinään. Tilalle tulevat pelkäämiset ja jännityskauhut. Muistanette, kuinka suhtaudun junien kulkunopeuksiin ja jarrujen kunnossaolemis- epäilyihin.?

Yhtään eivät tilannetta auta "rauhoittavat" puheet kuinka maanteillä omalla autolla matkustaminen on tilastollisesti paljon vaarallisempaa kuin junalla porhallus.

Linja-autoon en liioin, ilman välttämätöntä pakkoa, nouse enkä vapaaehtoisesti istu.

Linjapiilit ajavat myös niin tuhottoman lujaa ja ovat kaatua ja kaatua joka sekunti. Tai siis siltä minusta tuntuu.

Ei! Ainoat turvalliset menopelit ovat oma pikku auto ja lentokone. Niissä ei tarvitse pelätä. Voihan toki onnettomuuksia sattua niissäkin istuessa, mutta ei tarvitse pelätä ja jännittää, josko niin käy.

Alakuvassa on veljeni, serkkutyttö Elitzabethy, minä, ja serkkupoikani Tapio.

Kuva on otettu runsaan parinvuoden kuluttua siitä rippikuvasta, joka edelliskerralla somisti mhvv:n alkua. Sitä, jossa näpötän vessapaperilla tehtyine kiharoineni vakavan näköisenä ja oloisena (joita totisesti olinkin).

Muistan erittäin hyvin, kuinka eräs kaukainen sukulaisnainen sanoi minut nähdessään, että no nyt on Kaisankin silmiin tullut vähän ilmettä. Hän oli edelliskerran nähnyt minut rippi-ikäisenä ja sitten tuon toisen kuvanoton aikoihin.

En muista ilahtuneeni tästä sukulaisnaisen kehusta. Muistan päinvastoin hiukan suuttuneeni. Ihan omassa hiljaisessa mielessäni vaan. Kynsinauhojen repiminen ei kuitenkaan saanut tuosta alkuaan. Muistan sen alkaneen jo eka luokalla koulussa, koskapa vieläkin ruimivat vilunväreet selkäpiissä muistaessani, kuinka kädet piti levittää PUHTAAN nenäliinan päälle ja opettaja kulki hitaasti kaikkien ohitse tarkastaen, että kynnet ja nästyyki olivat kunnossa. Minulla ei kynnet (varsinkaan niiden sivut) olleet timmissä oikein koskaan. Nenäliinankin kanssa taisi olla sii ja soo.

Sunnuntaina olimme Isonkyrön kirkossa. Tapamme mukaan. Juhlallista oli ja sykähdyttävää kirkonpenkissä istua ja uskoa.

Lauloimme Magnuksen kanssa (ja tietenkin koko kirkkokansan kanssa) virren Jumala ompi linnamme. Siinä sitä on virsi, joka koskettaa luita ja munaskuita myöden. Ei ole ns. "maallisesta" musiikista semmoisten kiksien antamiseen. Tämä on tietenkin minun mielipiteeni ja makuni ja niistä ei ole kiisteleminen. Enkä semmoiseen tahdo sekaantuakkaan. En, en ja en.

Tänään olimme Laihialla Krellin ystävätapaamisessa. Krel on yhtä kuin Kristilliset eläkeläiset.

Trönäsimme kahvia ja söimme nisua. Minä sain oikein luvan edestä ja ennalta sovitusti esitellä korttejani ja nehän ovat aina  myös myytävänä ja joku niitä myös ostikin.

 Kortteja voi myös ostaa netin kautta (vrt. joulukorttien lähettelyaika lähenee). Laitan sitten tänne vielä tujumman mainospläjäyksen, kun saan ne kaksi uuttakin joulukorttia  uunista ulos.

T: Kaisa Reklamsten-Kortberg

--------------------------------------------------

Psalmi 121

Matkalaulu.

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.

Mistä saisin avun?

Minä saan avun Herralta,

häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.

Herra ei anna sinun jalkasi horjua,

väsymättä hän varjelee.

Ei hän väsy, ei hän nuku,

hän on Israelin turva.

Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,

hän ei väisty viereltäsi.

Päivällä ei aurinko vahingoita sinua

eikä kuunvalo yöllä.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,

hän suojelee koko elämäsi.

Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,

sinun lähtösi ja tulosi

nyt ja aina.