Koska olen kirjailija (yskii ja katsoo muka muualle) ja tykkään Aleksis Kiven tuotannosta tein omenahillorahkapiirakan melkein heti, kun sain aamulla silmäni auki. Eli suunnilleen yhentoista pintaan.
Charles ihmetteli kovasti piirakantekoa. Olletikin, kun olemme laihdutuskuurilla.
Kerroin, mikä päivä tänään on ja kerroin, että koen olevani kirjailija. Isolla koolla!
Kun myös Charles oli selvinnyt yskänpuuskastaan, loihe hän lausumaan, että eikös minulle sopisi paremmin titteli "omakustannerunoilija"?
Siihen minä puolestani vastasin, että ei tokikaan mikään "omakustanne" (muut ovat runokirjani kustantaneet) ja sitä paitsi on minulla lastenkirjakin muhimassa tietokoneen sisälmyksissä. Johonka kommenttiin Charles äityi antamaan varteenotettavan neuvon:
-Nuortenkin kirjassa pitää olla äksöniä ja muutakin jännitettävää kuin, että löytyykö kadoksiin joutunut koiran puruluu, vai ei!
Kerroin parantelevani juonen soljuntaa ja lisääväni sivustoille muutenkin muutamia seikkoja, sähinää unohtamatta. Paljastin lisääväni tekstiin lapsien iltarukouksia ja...käännyin ympäri ja kuten arvelinkin: Charles oli poistunut paikalta.
Iltarukouksista puheenollen, lisään ehdottomasti niitä tulevaan kirjaan. Minä ainakin rukoilin kakarana. Hartaamminkin ehkä kuin konsanaan ikinä aikuisena.
Aleksis Kiveä en nuorena paljon lueskellut. En, vaikka koulussa oikein tunteja kirjan tiimoilla viivyttiin. Pistipä äidinkielenopettaja oikein pommarit pystyyn eräänä iltapäivänä, kun me oppilaat pahaa-aavistamattomina pulpeteissamme nuokuimme ja ajattelimme kuka mitäkin. Eikä varmasti ainakaan Aleksis Kiveä.
Pommarin aihe oli Aleksis Kiven seitsemän veljeksen joulunvietto Impivaarassa.
KÄÄK!
En tiennyt heidän arjestakaan hölkäsen pöläystä saatikka Joulun vietosta. Muistin, että saunassa pojat ainakin aattona kävivät. Takerruin tuohon oljenkorteen.
Pakkohan oli jotakin koepaperille aikaansaada ja niinpä kirjoitin pitkästi sellaisesta, mitä nyt saunassa minun mielestäni olisi voinut ehkä hyvinkin olla. Kuten: Vesikiuluja, hurstipyyhkeitä, mäntysuopaa, kiuas, kekäleitä ja lauteet.
Muistan hämärästi, että kovasti panin pojat melskaamaan noiden tykötarpeiden kanssa. Puuroakin laitoin heidät iltapuhteella syömään.
Aikoinaan pommikokeet palautettiin ja minun paperiini opettaja oli kirjoittanut:
Muuten hyvä joulunvietto, mutta ei kylläkään 7:n veljeksen sellainen. (Tämänkin olen täällä jo kertonut, mutta minä niin ajattelen niitä satoja uusia lukijoitani...)
En saanut ala-arvoista numeroa, koska olin äidinkielenopettajan lemppari. Lempparius oli harvinaista herkkua minun ollessa kyseessä. En muista, että olisin muille lemppari ollut. En todellakaan. Pikemminkin päinvastoin. (NO NIIN! Nyt repesivät taas kaikki syvät sydänhaavat auki ja verta vuotamaan. Taidan mennä vohlaisemaan kirjailijapiirakasta palan ja lutkuttaa kahvia päälle).
Kuvien tänne tallentaminen on taas sujunut, kuten ajalla piikirves ja pölkky-syntyneeltä sopii odottaakin. Kaksi erilaista kuvaa pitäisi esillä oleman, mutta en näe kuin yhden. Eli rippikuvani.
Olen siinä 14-vuotias. Ylläni on Aija-Kanita-tädin tekemä leninki ja päässäni vessapaperien avulla väännetyt kiharat.
Tiedän, että lukijoissani on niin nuoria, jotka eivät voi käsittää, miten hyyskäpaperilla (käyttämättömällä) voidaan kiharoita saada aikaan. Teille kerron, että vessapaperit olivat ihan toisenmoisia tuohon maailmanaikaan. Ne olivat "silkkipaperin" tapaisia erillisiä, about kirjekuoren kokoisia paloja. Sitkeitä (onneksi) ja toiselta puolelta sileitä ja toiselta ihan pikkasen karheita.
Niillä hyysikkäpapereilla oli siis monta muutakin käyttötapaa kuin se, mitä varten ne olivat keksitty.
Sellaisen paperin, kun laittoi kamman päälle, niin voi soittaa, vaikka Säkkijärven polkan, tai Sua lähde kaunis katselen jne.
Aija-Kanita oli rippipäivää edellisenä iltana laittanut hiuksiini silkkipaperilla solmuja ja solmut päässä nukuin yöni. Tulos on sitten teillekin nähtävissä tuossa kuvassa. Itse muistan olleeni aika myrtsi ja varsinkin, kun ihana serkkuni Elitzabethy oli saanut käydä oikein kampaajalla.
Pääsimme ripiltä ripirinnan ja yhteiset rippijuhlat pidettiin Vaasan Asevelikylässä.
Rippikoulusta en muista mitään. Tai siis muistan sen, että meitä oli suuri joukko ja se helpotti olotilaani. Olin takapenkeillä toisten selkien suojassa, eikä minulta koskaan kysytty mitään. En muista kysyttiinkö Elitzabethyltä?
Minä en kyllä olisi mitään tiennytkään, ei sen puolen. Tai tiesin kyllä yhtä sun toista esim. Jeesuksesta, mutta ulkoa en olisi osannut mitään. Syy siihen oli, että en ikinä oppinut mitään ulkoa. En silloin, enkä nyt. Sentin pituiset pätkät opin kyllä. Esimerkiksi ovikoodit, salasanat, henkilötunnukset jne, mutta siihen se tyssää. Jaa, mutta Isä meidän-rukouksen osaan myös ja uskontunnustuksen.
Ulkoaoppimattomuus on ikävä vika ihmislapsella, mutta minkäs teet? Näillä eväillä on porskutettava hautaan asti.
Viimeviikolla meillä oli Pihtiputaalta vieras. Ei mummo, vaan Mauritzio. Ja Mauritziohan on Magnuksen veli.
Hän toi tuliaisena mm. pihtiputaalaista lammasta säilykepurkissa. Tuskin olivat velipojan auton perävalot häipyneet ensimmäisen mutkan taakse, kun jo laitoin lammaslihakeiton porisemaan. Lammas on ihastuttavan makuista ja hajuista. Kaikki varmaan muistatte, kuinka minun tekee mieleni puraista lammasta, jos sen niityllä märehtimässä tapaan? Onkin onni, ettei näillämain liiemmin lampaita niityillä märehtele.
Vanha kunnon kirjoittajapiiri alkoi taas viimeviikolla. Luovan kirjoituksen kurssi. Tällä kertaa sellainen on järjestetty ihan tähän Kylkkälään lähikoululle, joten ei tarvitse ajella liukkailla lumipyryillä pimeässä kuin 5 kilometriä. Se, jos joku, panee pännän varmastikin suihkimaan.
Ensimmäisen tunnin alkaessa kankaalle heijastettiin lause:
Täällä saa kirjoittaa paskaa.
Toivonpa kuitenkin, että pystyisin kirjoittamaan jotain...jotain tuoksuvansuloista. Ihastuttavan inehmoista ja suloisen söpöskäistä. Kuten varmaan kaikki siellä olevat kynäilijät toivovat.
Porukka vaikutti kivalta ja innostuneelta, kuten vetäjäkin. Ans kattoo, mitä siellä vielä saadaan kuulla ja lukea.
Sunnuntaina olimme tapamme mukaan omassa kotikirkossa jumalanpalveluksessa. Kalenterissa sitä ei lue. Sunnuntain kohdalla lukee:
Palosaari. Sokeri, pulla, kahvi ja särvetit.
Oli meidän porukan vuoro kissauttaa seuraväelle kahvit.
T:Kaisa von Kissander-Servettos
------------------------------------------------------------------
Saarnaajien kirja 7: 13-14
Katso Jumalan tekoja:
kuka voi suoristaa sen, minkä hän on käyräksi tehnyt?
Hyvänä päivänä iloitse
ja pahana päivänä muista,
että Jumala on antanut ne molemmat.
Ei ihminen voi moittia Jumalaa.
2 kommenttia:
Minusta nuo on oikein komiat kiharat, mitkä olet vessapaperilla saanut hiuksiisi! Ei mitään moitteen sanaa!
Tuo kirjoittajapiiri kuulostaa kyllä makealta - kerran olin sellaisella ja ehkäpä vielä joskus taas menen. Jotain evästä sieltä saisi varmasti kirjoittamiseen.
Nyt en tarvisi evästä muuta kuin nukkumiseen, mutta ne eväät on karkuteillä taas tänä yönä (jupinaa). Mutta pitää vaan rukoilla, että saan unta sen verran, että selviän huomisesta pyörityksestä ja elämän myllerryksistä.
Iloa siskoseni - olethan pannut joulunlapsipakettirunon mietintämyssyyn...jokin muukin runo käy pakettipaikassa lausuttavaksesi, ihan miten Kirjailijarouva (jollainen kyllä todella oletkin!!) itse tahtoo <3
Voi että mitekä kauniit kiharat .ihanaa kun kirjoittajapiiri on alkanut tuohan se uutta intoa teille jokaiselle syksyn pimeyteen ja uusia ihnia runojakin pulpahtaa tulemaan:ei muuta kun Taivaanisän Runsasta Siunausta ja syksyä hälävänmutkaan täältä kertunlaakson mettänreunalta(:
Lähetä kommentti