No niin ystävät hyvät. Tänään on päivä, joka piti olla eilen.

Täytyy kertoa, mistä moinen päivänmuutos johtui. Moni ehkäpä muistaa aiemmilta vuosilta olevista kirjoituksiani, joissa olen hieman raottanut joitakuita luonteenpiirteitäni?

Olen kertonut mm sen, että minkä ikinä asian kehittelen päähäni se myös siellä pysyy. Luonteenpiirteessäni on tällä kohtaa myös sellainen surullinen juonne, että en vaivaudu tarkistamaan, onko päähäni saama asia oikein, vaiko väärin. Juuri ne sen sorttiset siellä päänupissani oikein pysyvätkin. Ei niinkään hankittu, eikä luettu tieto, mikä seikka vaikeutti läksyjen pänttäämisessäkin.

Noh, tähän itse päässä kaikenlaista-muodostamisesta johtui myös seuraava juttu, josta teille kerron (ja josta aikanaan revittelin myös näillä palstoilla). Olin muodostanut päähäni, viitsimättä sitten tarkistaa (mitä sitä pläkkiselvää asiaa menee tarkistelemaan?) erään tapahtuman päivämäärän. Tapahtuman, jossa minulla oli suuri kunnia saada olla lukemassa omitekoisia runojani.

Menin innosta vavisten tuohon tilaisuuteen. Tapahtumapaikan pihamaalla ihmettelin, kuinka kukaan ei ollut tullut vielä paikalle? Ei edes suntio, joka nyt melkein asuukin työpaikallaan. Synkeänä ajattelin, että olisi ollut ehkä järjestäjän hyvä jättää eräs vissi esiintyjänimi pois lehti-ilmoituksesta. Viittä vaille kyynelehtien soitin johonkin ja sain kuulla, että olen asialla kuukautta liian aikaisin!

Kalenterissani oli merkintä tismalleen oikeassa kohdassa. Olin vain suurta intoa pihisten muodostanut oman päivämäärän ja kellin ajan tuolle hienolle tapahtumalle.

On sitten kyllä tapahtunut niinkin, että olen ollut paikalla liian myöhään ja on minulle soiteltu muutaman kerran kotiinkin ja kysytty, missä luuhaan, kun en ole siellä missä pitäisi?

Sunnuntaina Magnus kyseli minulta tulevan viikon menojani.

- Keskiviikkona on ensimmäiset viikon menot, vastasin tietäväisenä, vaikka en ollut kalenteriin katsonutkaan. Tiennyt sillä hetkellä, missä edes olikaan. Mitä turhia katsoa, kun tietää varmasti, koska pitää pukea lökölötkärehousujen tilalle nahkapaikkahousut ja lähteä kulloiseenkin miitinkiin?

Mikä kumma minun pani kuitenkin eilen, maanantaina, kaivamaan kalenterin esille ja katsomaan viikko numero kuuden tapahtumia.

KÄÄK! Maanantain kohdalla oli kuin olikin merkintä. TAJ klo 18.00!

Veri lakkasi kiertämästä laajassa suonistossani. (Suoniston on pakko olla laaja, koska olen itsekin melko laaja). (Vielä).

Mutta onneksi hätä ei ollut sen näköinen. Kello oli vasta viistoista ja kokous alkaisi klo 18.00.

 Aikaa oli siis ruhtinaallisesti, mutta mhvv jäisi nyt kirjoittamatta, koska kokous menisi sen verran myöhäiseksi. Minulla menee aina aikaa ja "tupakkia" kun kirjoitan ja olisi mennyt taatusti toiselle vuorokaudelle ennen viimeistä pistettä ja pilkkua. Ansakin (nimi muut.) sanoi, kun viikolla nähtiin, että minun pitää kirjoittaa aikaisemmin mhvv:t, että pääsee ihmisten aikoina ihmiset nukkumaan. Niin kauniisti minulle ei ole pitkään aikaan näistä bloggauksista sanottukaan! Että oikein pitää valvoa ja odottaa, kun tahtoo niin mahottoman mielellään lukea. Kiitos Ansa! Olet ihana!
Ehdin lukea kokouspaperit uudemman kerran läpi. Pelkkä ajatus, että minun perääni olisi taas pitänyt soitella, sai hengityksen höyryämään ja silmät lasittumaan. Enkö minä ikinä opi? Enkö minä koskaan muutu? Molempiin kysymyksiin vastaan, että voi olla vaikeeta. :(

Kyllähän tutkijat ja tiedemiehet sanovat, että ihminen oppii ja muuntautuilee hamaan kuolemaansa asti. Ehkäpä minullakin on toivoa. Saisi vain sen varmanatietämis-piintymän  jotenkin edes luulemiseksi. Ja luuleminenhan ei ole tiedon väärtti. Ehkä se seikka panisi kaivelemaan kalenteria tiuhempaan. Mene ja tiedä.

Muina naisina olinkin sitten eilen hyvin ajoissa kokouspaikalla seurakuntamme virastossa Pappilanmutkassa.

Kyseessä ei ollut joogatunti, jos joku vahingossa TAJ:ta siksi luuli. ;) En harrasta semmottia lainkka ja kehotan muitakin olemaan semmottia harrastamatta.

On hauska sattuma (sellainen, jonkalaisia on vain armeijan lihasopassa, koska sattumia ei muualla olekaan), että osuu tänä päivänä olemaan Ystävänpäivä. Luulenpa, etten ennen ole mhvv:tä ystävänpäivänä kirjoittanutkaan. Yritänkin tosissani saada jotain ystävällistä ja mukavaa tekstiä äntiin.

Aluksi tietenkin toivotan jokaiselle lukijaystävälleni hyvää Ystävänpäivää!  Olkoon päiväsi sees ja elämäsi jatkossakin jees!

Jos jollakin on sellainen mieli ja ajatus, että ystävää ei ole, tai että  se ystävä on toisella syrjällä maapalloa, niin kerron, että yksi Ystävä on, joka on lähellä. Aina. Sydämessäsi. Niin, niin! Ihan omassa sydämessäsi. Siinä, joka nytkin toivottavasti tykyttää rintalastasi alla. Tietenkään tämä Ystävä ei väkisin kenenkään elämään tuppaa. Hän koputtaa sydänoveesi, jossa kripa on sisäpuolella. Vain sinä voit sen avata.

Joku jo varmaan arvasikin, että ystävä, josta paas...puhun, on Jeesus.

Viimeviikon kalenteriaukea on aika valkoinen. Lauantain kohdalle olen laittanut muutamia numeroita allekkain tarkoituksena luultavasti joko vähennys-, ynnä-, tai kertolaskusuoritus. Loppuun asti en ikinä ole asiaa saattanut, oli se sitten, mitä oli. Ihmettelen taas kerran itseäni.

Keskiviikon kohdalla lukee Naisten kesken ilta "Masentaako? Kalenteriin ei ole kirjoitettu missä, mutta tiesin, että muistaisin idioottivarmasti paikan. Se oli Vanhan Vaasan pappila Vaasassa.

Minulla oli taas kunnia saada lukea omia runojani ja sen yritinkin tehdä kaikella sillä tarmolla, innolla, rakkaudella ja osaamisella, mitä kohta 71-vuotiaalla mummunkäppänällä olla voi.

Luin toisena runonani toivorikkaan masennusrunon, jonka olin varta vasten tuota iltaa varten rustannut. Kirjoitin sen Facebookkiini myös. En tänne sitä alkaa kirjoittamaan, mutta jos haluat sen lukea, niin sieltä se löytyy.

Runoja lukiessani tunsin itseni maankaatotyperykseksi. Pulleaksi ja oudoksi. Tunne on kymmenen vuoden aikana tullut tutuksi, joten en siitä masentunut. Päinvastoin. On oletettavaa ja luultavaa, että lukeminen juuri tuosta syystä meni ihan ok.

Suvun terapiakoira, Lyllan, on oppinut puhumaan! Olemme osanneet sitä jo toki odottaakin, joten ei se niin kovasti päässyt yllättämään. Asian kunniaksi laitoin bloggaukseni ensimmäiseksi kuvaksi juuri Lyllanin kuvan. Ei sitä joka päivä kuvia puhuvista koirista näekään.

Toinen kuva on taannoiselta toissavuotiselta Israelin matkalta. Ei sitä joka vuosi tuollaisia matkoja pysty tekemäänkään, joten kuvat ovat hyviä olemassa. Saa ainakin muistella ja kaihoilla.

Lyllanin puhejuttu meni tällä viisiin:

Viikko sitten Catherine oli pidellyt makkaranlättystä Lylskun  kuonon edessä ja käskenyt:

-Sano RAKAS! Johon Lyllan oli vastannut: -HAU!

Catherine oli vienyt makkaranlättystä kauemmaksi koiran sieraimien edestä ja sanonut:

-Ei! Sano RAKAS! Johon Lyllan vastasi vinhasti häntäänsä heiluttaen: -HAU HAU!

-Ei! (makkaranlätty selän taakse) Sano RA KAS!

Lyllan: -RAU...RAU! (Häntä muistuttaa helikopterin propellia lentoonlähdön ollessa alkamaisillaan).

-Hyvä! Oikin! Hieno koira! ja makkaranlätty sai kyytiä.

Monet rakkaudet on sanottu ja yhtä monta makkaranlättystä syöty sen jälkeen.

On se vaan aikamoinen sessan tämä Lyllan.

T: Kaisa Korvlätta-Piskskog

------------------------------------------------

Suomi 100 blogiruno

Kirjoittanut K. Jouppi Suomen Tervajoelta

Retkellä

koko perhe parhaimmissaan

niin silloin oli tapana

ei mitään arkista,

kuka nyt sellaisissa?

vaaleanpunaiset kengät oli minulla, ne parhaimmat

rusetit ja kaikki

somasti

keikistellen, hieman vinossa, kuten kuvassa kuuluukin

olla

mekossa runsas helma

tuulessa heiluu

ammennan nappoon vettä lähteestä

Runebergin lähteestä

nappo on kettingillä kiinni reunasta ettei putoa,

tai kukaan pohjaan viskaa

nappo niin on kiiltävä

siitä moni matkaaja on juonut ennen meitä

ei silloin pelätty, tai edes ajateltu, että tarttuu tauti

runo tarttui

hauskasti

-------------------------------

Psalmi 117

Kiittäkää Herraa, kaikki kansat!

Ylistäkää häntä, kansakunnat!

Rajaton on hänen rakkautensa,

iäti hän on meille uskollinen.

Halleluja!