Täällä vinttipöksässä taas kirjoittelen  mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon, eli mhvv:tä.

Vieressä tyhjä persikkajääteemuki ja kalenteri, joka viimeviikon kohdalta ei ihan tyhjä olekaan. Päinvastoin siis kuin edellisviikon aukeama.

Hetki sitten vieressä, tosin lattialla, oli hiiri. Tosin hyvin kuollut sellainen.

Oli jäänyt kahden (two) killerin loukkuun. Sitä minä sanoisin kyllä jo ns. superhuonoksi mäihäksi. 

Yleensä yhdessä Killerissä on yksi hiiri, mutta nyt hiiriparka oli kahden killerin satimessa.

Ei kiva, mutta toisaalta taas, olen sanonut niille, että meille sisätiloihin jos pränkäävät, käy niille aina väärin!

Jos olisi tarkoitus, että syksyn tullen ihmisten kuuluisi ottaa ja kerätä kyseiset elukat tupien lämpöihin, niin ei niille liioin satimia asetettaisi (ainakaan meillä).

Tämän kaksitoista vuotta kun olemme täällä asuneet, kyseiset siimahännät ovat olleet jokasyksyinen riesa.

Hämmästyin kyllä, kun tänä vuonna ensimmäisen paskiaisen (etten paremmin tuu ja sano) jäädessä loukkuun, ei ällöttänyt oikeastaan yhtään. 

Päinvastoin ajattelin aika rauhallisesti, että kas, syksyn ensimmäinen siimahäntä on joutunut loukkuun ja päässyt autuaimmille juustoapajille.

Kellarikuopassa, jossa säilytämme kallisarvoisia puolukkasurvosämpäreitämme, noita viiksivalluja varmaan suorastaan vilisee. Ainakin, jos marjaämpäreiden kansien päällä olevista sontapipenöistä jotain voi päätellä.

Pipenöpaljoudesta tuohtuneina panimme etikkaa mataliin astioihin ja valkopippurijauhetta kosolti kansien päälle. Ans katsoa, minkä vaikutuksen ne ovat karvapalloihin tehneet, kun seuraavan kerran ämpäri kuopasta ylös nostetaan ja hilloa pienempään astiaan syötäväksi kaapaistaan. 

Luulisi, että hiirulaisia hiukan hytisyttää, kun nokkansa etikkaan tuikkaavat ja valkopippuria henkeensä vetäisevät. Mahtaa niitä ottaa aivoon sekin, että marjahillo on tiiviisti peitetty kannella. Varsinaista syötävää kellarissa ei ole yhteentoista vuoteen ollutkaan.

Ensimmäisenä vuotena viljelimme pottuja,  porkkanoita ja punajuuria ja asettelimme ne hellin käsin, miltei yksitellen, kuopassa oleviin laareihin. 

Kun Magnus sitten ensimmäistä kertaa laskeutui kuopasta soppaperunoita hakemaan, huomasi hän, että vihannesten ja perunoiden päällä oli pidetty pirskeitä. Oli syöty, riemuittu ja paskottu! Hiiret olivat hilluneet oikein olan takaa sankoin joukoin.

Emme pystyneet syömään yhtäkään perunaa, emme ensimmäistäkään porkkanaa, saatikka punajuurta. Kertakaikkisesti emme pystyneet.

Yritin ajatella, että ehkä nämä tämän seutukunnan hiiret ovat terveitä. Eivät kai kaikki pohjalaiset hiiret voi olla sairaita? Kaikkien kaameiden röppörien ja bakteerien kantajia ja tautien levittäjiä? 

Oli kuinka oli, pihanperälle kesän juuressaalis kannettiin.

Sen koommin ei kuoppaan ole kannettu mitään (paitsi nyt ne kannelliset marjaämpärit).

Magnus sanoi, silloin 11 vuotta sitten olleiden kemujen jälkeen, jotta minen rupia Hälävän hiiriä ja rottia ruakkimahan. Saavat itte kattella syämisensä ja juamisensa!

Olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä. Ei kannata.

Olemme joka vuosi sen jälkeen (tai siis Magnus on) istuttaneet perunoita vain sen verran, mitä maasta päin syömme. 

Viime viikolla nostettiin (tai siis Magnus nosti) viimeisen satsin uusiaperunoita maasta (kts. alun kuva). Perunat olivat loppuun asti kuin vastamunittuja munia ja niin hyviä, että vesi herahtaa kielelle, kun katseleekin kuvaa.

Mahtaa hiiriä ottaa pattiin kuoppakellarissa rymytessään: ei perunoita, ei mitään, ainoastaan etikkaa ja valkopippuria!

Toisessa kuvassa Magnus katselee Veetin kanssa TV:tä. Varmaankin luonto-ohjelmaa, koskapa Magnus ei juuri muuta TV:stä katso (tietenkin uutisia ja huutokauppakeisaria lukuun ottamatta).

Veeti, tuo ihana hoitolainakoiramme, haettiin torstaina pois.

Niin hellyttävää jälleennäkemistä en ole kuuna kullan valkeana nähnyt kuin tuona nimenomaisena torstaina. 

Bär-Lizzyn, Veetin oikea omistaja (nimi on muut.) tullessa tupaan ja nostettua Veetin lattialta ylös syliinsä, kiertyi se emäntänsä kaulan ympärille kuin puffiksi ja siinä se oli hievahtamatta koko sen ajan, kun juteltiin viikon tapahtumista puolin ja toisin.

Ihanaa oli sitä iloa katsella ja ihanaa oli Veetiä hoidella. Runsaasti meitä hoitajia myös "lahjottiin" Puolukoita, rusinoita, saunatuoksuöljyä, kynttilä, persikkajääteetä...

-Näitä pitää nauttia silloin, kun kaipaa tassuterapiaa, luki Veetin hoitokiitoskortissa.

Ennen kuin menen viimeviikon muihin tapahtumiin, kerron tästä päivästä hivenen.

Olin illansuussa piirrrrustuskurssilla.

Sain edelliskerralla alkamaani kolmatta joulukorttia raapustettua aikalailla eteenpäin. Olisin saanut valmiiksikin, mutta penaalissa (vanha jäätelörasia) olevat tussit olivat kaikki kuivettuneet.

Kipaisin sadan (100) metrin päässä olevaan kauppaan ostamaan uusia, todetakseni vain, että tuli hätäpäissä ostettua liian paksuja. Paksuilla tusseilla ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa ohjeviestejä kotiinjääville.

Opettajalta saamallani lainatussilla tussailin sitten hiukan ääriviivoja sieltä täältä.

Sainkin mielestäni hyvän uudenkin idean. Neljänteen joulumarkkinoille tulevaan uuteen korttiin. Laitan sitten kuvia, jahka ollaan siinä pisteessä, että on valmista.

Kohta pitää siinä pisteessä ollakin, koskapa Jouluun ei ole enää kuin kaksi kuukautta.

Ihanaa!

Sanoin Charlesille, että aloitan tällä viikolla joulusiivoukset. Kerroin, että alan systemaattisesti ja ennalta suunnitellussa järjestyksessä, siivota jokaista komeroa, laatikkoa, kaappia ja kojua, unehuttamatta seiniä, ovia, pieliä, puolia...

-Eikö tuo lähentele jo hulluutta? kysyi Charles. -Etkö sä nyt justiin siivonnut kaikki?...

-Joo, kyllä, mutta kaikki on taas sekaisin ja yltä päältä sitassa, kanahkassa ja liitassa, vastasin minä.

Siitä juohtui keskustelu näiden sanojen perimmäisistä merkityksistä ja vivahteista ja siitä, saako edellämainitussa olotilassa olevia paikkoja oikeastaan ikinä puhtaaksi?

Viikon keskivaiheilla olin Vimpelissä asti. Naisten illassa.

Minä sain lukea runojani ja oli minulla pieni puheenpätkäkin. Puheenpätkissä tunnen aina liikkuvani kuin heikoilla jäillä. Se johtuu siitä, että kunnon puheiden pitäisi aina olla sellaisia, että ne puhuttaisiin ilman papereita. Ja jos on papereita, niin niitä ei pitäisi tuijottaa koko ajan, eikä posmottaa ilman, että kertaakaan katsoisi yleisöön.

Minä en pysty sanomaan edes omaa nimeäni ilman hiestä rypistynyttä paperia kourassani.

Siihen olen jo aikoja suopunut, että runonlukemisissa en ilman papereita, tai kirjaa pärjää.

Runoja lukiessani pystyn kuitenkin, ainakin silloin tällöin, nostamaan katsantani pois petyykeistä ja tuijottamaan, asiaankuuluvan traagillisesti laipioon, tai vastapäiseen seinään.

Yleisöä en uskalla tutkailla ollenkaan. En nuorempanakaan (about 30 vuotta sitten) pystynyt, saatikka nyt, kun ikää on tullut runsaasti ja ärräkin alkanut pahaaenteisesti sorahtelemaan. Vanhoilla runonlausujilla pukkaa aina käymään niin, että ärrät sorahtelee.

Vimpelissä oli hyvä ilta. Oli mieluista matkaseuraa ja näin kaksi entistä työtoverianikin, jotka olivat samalla postikurssilla kuin minäkin. Oi niitä aikoja ja oi sitä Postia, joka silloin oli. Nelisenkymmentä vuotta takaperin.

Torstain päällä kalenterissa lukee huonolla käsialalla präntättynä: pappilan avaimet.

Minun tehtävänä oli noutaa avaimet valmiiksi sunnuntain Naisten kesken iltapäivää varten niin, että pääsisimme Elisan kanssa keittelemään kahvia ja koristelemaan pöytiä tilaisuutta varten.

Ja, että pöydät saataisiin koristeltua (liinoilla, enkeleillä, suklaanannoilla) niin piti ne myös kasata. Tai siis nostella kasasta ja oikoa kintut.

Se homma olisi meikäläisen suonikohjuisilla käsillä kyllä jäänyt tekemättä.

Veikkaan, että monilta kohjuttomiltakin ottaa lujille. Ovat ne niin jytyjä ne uudet pöydät.  Raskaita ja  suuria. Ovat ne pöydät kyllä sitten kieltämättä kyllä hyviäkin ja tukevia, jahka ne vaan saa pystyyn.

(Vähä kuin sen entisen miehen hevonen, joka oli hyvä, kun vaan ensiksi sai pystyyn).

Naisten kesken iltapäivä onnistui taas hyvin, vaikka ensin näytti, että ei.

Puhujaksi kutsumamme  Pike (nimi muut.) nimittäin ei päässytkään tulemaan paikalle sairastumisen takia. 

Juontajana toiminut Ewe sanoi oikeaan ja osuvasti, että tarvittiin kolme naista korvaamaan yksi Pike!

Ne kolme olivat Bär-Lizzy (nimi muut.), Bäro (nimi muut.) ja minä. 

Hyvin ja hienosti meni kaikki ja tässä kehottaisinkin kaikkia maamme naisia menemään aina naistenpäiville ja iltoihin, jahka vaan semmoisia jossakin järjestettävän näkevät.

Onnittelen, jos olet tänne saakka jaksanut kahlata ja palkinnoksi lopetan tältä erää tähän.

T: Kaisa Kahlander-Palkkerstrand

-------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:6-8

Jumala sanoi: "Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan".

Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle.

Niin tapahtui ja Jumala nimitti kannen taivaaksi.

Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.