Vaikeaa on  meikäläisensorttisella blogistilla aina varsinkin näin maanantaisin, kun haluaisi  aloittaa mhvv:n uusilla ja färskeillä kuvilla, mutta on valokuvaajana ympyrkäinen nolla (0).
En kerta kaikkiaan ole ollenkaan, enkä mitenkään innokas valokuvaaja. Kadehin aina niitä, joilla on herkullisia kuvia herkullisista aterioistaan ja kaikesta muusta sen sellaisista harrastuksistaan ja toimistaan.
Kamera on aina jossakin muualla kuin minä ja hyvät kohteet. Varsinkin sapuskaa jos haluaisi kuvata, niin lautanen on aina jo nuoltukin, ennenkö muistan kameraa olevan olemassakaan.

Kännykässäni on hyvä kamera, mutta sillä en osaa filmata alkuunkaan.
Yleisillä paikoilla en edes KEHTAA kuvata kännykällä. Kaikki näkisivät heti, mimmonen mummu on asialla. Siis sellainen, joka ei tiedä, mistä edes painaa, kun kuvataan. Tilanteet ovat ohi ja loppu (vähä samalla tapaa kuin kerroin ruokalutasille käyvän), ennenkö saan pengastettua kamerakännykän sivutaskusta esille.
Kauan yritin kuvaa yrittäessäni painaa siitä namiskasta, mistä kännykkä (Lumia 610) sammutetaan! Ihmettelin kovasti, kuinka ei tapahdu mitään. Sitten keksin, että pitääkin näpäyttää itse kuvasta, kun seurasin, kuinka muut ottavat kännyköillään kuvia koulujen päättäjäisissä ja joulujuhlissa sun muissa.
Se, että sormella napautetaan itse näkyvää kuvaa, tuli tietooni täydellisenä yllätyspommina.
Siinähän tärskähtää koko härveli ja siitä seurauksena kuvastakin tulee tärskähtänyt.
Varmaan neuvoa ja ohjetta olisi saatavilla mononmoista, mutta minä en jaksa syventyä minkään sorttisiin neuvoihin, enkä ohjeistuksiin. En, en ja en. Siitä syystä alankin hissukseen lipua osaamattomuuden alkukantaiseen kuiluun, mitä nykyajan vekottimiin tulee.

Olin saada sätkyn, kun kuulin uutisista tässä jokin aika sitten, että puhelimella&kameralla aletaan maksaa kauppojen kassoillakin. Väläyteltiin, että saattaapi tulla ainoaksi maksuvälineeksi kassoilla ja luukuilla. Voi olla, että ymmärsin väärin, kun en kuule kotona mitään. Kuulokojeet ovat visusti piirongin päällä.
Tästä kännykkämaksusysteemistä varsinkin nuoret ovat kuulemmaasti innoissaan. Toki sen ymmärrän. Nuoret ovat eri vesillä pestyt kuin sota-ajan jälkeen syntyneet ikäpommit.
Minä en ole ikinä ollut innoissani mistään härvelistä. Nuorenakaan. Silloinkin oli jo kaikenmoista. Ula-radioo, levygrammaria jne.
Astianpesukoneesta olen ollut innostunut sen keksimisestä lähtien.Varmaan te kaikki muistatte sen usein kertomani jutun, kuinka meille aikoinansa, useita vuosikymmeniä takaperin hankittiin tällainen rakastamani astianpesukone?
Ehkä kuitenkin löytyy joku, joka ei muista ja niinpä kerron sen taas:
 Noin puolivuosisataa sitten meille tuli yllätysvieraita (2kpl). 
Ehtoisana emäntänä aloin ensikuulumiset vaihdettuamme kahvinkeittopuuhiin.
Katoin tarjoilut ja kupit kammarinpöytään. Neljä kahvikuppia, nisulautanen plus sokeriskooli.
-Vähä ny kurijaa, ku ei voira juara kaffia kotoosesti köökinpöyrän ääres.  Siälon joka paikka täynä paskaasia astioota, sanoi Magnus kaffia hörppiessään.
Olisin voinut vajota maan alle. (Pöydän alle pätkänverran jo vajosinkin).
-Niin, hehehehehhe...nauroin minä suupielet alaspäin ja nieleskelin kurkkuun juuttunutta juntanpalaa.

Muistan, että kyseessä oleva vierailu oli sunnuntaina ja muistan, että ilmoitin Magnukselle vieraiden lähdettyä hakevani huomenna (maanantaina) astianpesukoneen.
-Eihän meilloo paikkaakaa, eikä johtoja...yritti Magnus ykyttää.
-Paikka löytyy, vaikka sängyn vierestä ja johdot vedetään niin pitkät, että varmahan ylettyy, vaikka naapuriin saakka...
Ja niin tehtiin. Paikka löytyi, eikä se ollut lähelläkään sänkyä, eikä johtoja tarvinnut naapuriin saakka kiskoa.
Siitäkin huolimatta, että on koneet ja vehkeet, keittiö pakkaa joskus olla täynnä pesemättömiä pilkkumeita, mutta ei ihan niin usein kuin silloin, eikä ihan kaikki astiat.
Tosin eihän silloinkaan ihan kaikki astiat likaisina olleet. Neljä kahvikuppia oli ihan puhtaana. Kukaan ei olisi tiennyt yhtään mitään, jos Magnus ei olisi alkanut surkuttelemaan juontipaikkaa.

Alun valokuviin mennäkseni, niin ne ovat luultavasti moneen kertaan olleet esillä sivuillani.
Tuota leipäkuvaa katselen aina silloin tällöin ja joka kerta ihmettelen, mitä siinä on päällä?
Näyttäisi ihan perunamuusilta. Sitä se varmaan onkin.
Toinen kuva on hyvin ajankohtainen. Olen ollut aikaani edellä jälleen kerran. Kyllä silloinkin jo, kun sen piirsin, Suomeen tuotavista pandapariskunnasta hohkattiin, mutta ei sillä siivolla kuin nyt.
Joskus sitä ihmislapsi vaan on ajan hermolla enemmän kuin hoksaakaan. Siitä saan kiittää piirustuskurssia ja sen aina ajanhermolla olevaa vetäjää Masa-Etiasta.

Tänään on piirustuskurssipäivä. Minulla on monta ideaa muhimassa harvassa pääkopassani. Hyödynnän niitä omistamassani KAISAN KORTIT-puljussani.
Kaikenkarvaiset kurssit ovat piristäviä. Eritoten piirustuskurssit. Menkää ihmeessä, jos teillä on joltisenkinmoinen piilevä taito hyppysissänne.
Magnus on kuvannut tuon pandakortin. Lappeelleen. Sanoi, että sen saa itte aina laittaa suarahan, ku tarttoo. Lienee turha edes mainita, että minä en löytänyt napukkaa, josta painamalla kuvan olisi suoristanut. En edes paikkaa, josta olisin alkanut edes etsimään.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on 4 (fyra) merkintää. Yhden päivän päältä merkintöjen päälle on vedetty henkseleitä ja kaikkia menoja ei ole ylös kirjoitettukaan. Pitäisi kyllä olla.
Olen huomannut, että joku hauska meno on kokonaan jäänyt jälkipolville kertomatta, kun ei ole ollut mustaa valkoisella. Se on harmi se. Aionkin muuttaa tapani.
Vaikka kuinka tuntuisi, että tämän minä muistan kertoa, niin  näillä vuosin ei tunteisiin ole enää luottamista.
Olen tullut siihen ikään kuin äitini oli silloin, kun hän alkoi kirjoittamaan lappuun kulloisenkin menonsa ja mitkä niiden menojen perimmäinen tarkoitus oli.
Kuten sekin lappu, joka oli pöydänkulmalla ja josta sen luin, kun hän oli lähdössä kaupunkiin.
Siinä luki:
Helmi ja Manu
Apteekki.
Nurkkakaappi
......................
-Etkö sä muista nurkkakaappia ilman, että pitää laittaa lapulle? kysyin ja nauroin ehkä hivenen tarpeettomankin kovaa, koskapa äitini närkästyneenä selitti, että kyllä hän sen muistaisi, mutta pitää olla JÄRJESTYS.
-Ensin kylään, sitten apteekkiin, sitten nurkkakaappia katselemaan ja ostamaan, selitti äitini.

Viimeviikolla jäi KD:n piirihallituksen kokous Östermyyrassa väliin kaikenlaisten sattumien vuoksi.
Kaikenlaisille sattumille ei aina voi mitään. Se ei tahtia haittaa. Ensikerralla sitten uudella innolla ja yrityksellä.
Perjantaina intoa ja yritystä löytyi 4:ään eri kohteeseen. Kaikki Nikolainkaupungissa.
Ensiksi menin tapaamaan kansakoulukaveriani Ansaa (nimi muut.)
Ansan luota Aija-Kanitan tykö ja sieltä Joulun Lapsi-joululahjapaketteja pakkaamaan.
Minulla on ilo ja onni saada kuulua tiimiin, joka pitkin vuotta kerää tarvikkeita, kutoo lapasia, pipoja ja sukkia, neuloo vaatteita ja pehmoleluja jne. niin, että näin lokakuun lopussa on materiaalit kasassa pakkaamista varten.
121 pakettia saatiin kasattua ja materiaalia jäi vielä jälkipakkauksiinkin.
Aluksi, ennenkö aloimme pakata, joimme tietenkin kahvia runsaasti ja söimme kaikkia herkkuja vieläkin runsaammin (puhun ennen kaikkea itsestäni).
Sain myös syömisen ja pakkaamisien välissä lukea runoja uudesta Tulppaaninippu-runokirjastani.
Se oli omiaan kiihdyttämään tunnelmaa (puhun taas ennen kaikkea itsestäni).
Tulppaaninippua myöskin ostettiin ja se taas kiihdyttää lähetystyötä.
Mainittakoon myös se, että minä en kudo, neulo, tai muutenkaan laita kortta ristiin tavaroiden hankkimisessa. Laitan pikkuruisen summan rahaa tilille ja muut ostavat, kun näkevät, että halvalla saa vaatetta ja lelua.

Lauantainakin minulle tuli yllättävä tilaisuus lukea pari runosta em. nippusesta.
Olin, kuinkas muuten, taas naisten iltapäivässä. Tällä kertaa ihan vaan vieraana. Isonkyrön Helluntaiseurakunnan naisten järjestämässä juhlassa.
Maija (nimeä ei muut.) kävi supisemassa korvaani, että onko runokirja följyssä ja jos onpi, niin voisinko ottaa ja lausuarätkäistä muutaman runon?
-Minulla on aina runokirja autonpenkillä ja minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää, jos ja mikäli lausumisesta on kyse!
Niin sitten tehtiin ja en ehtinyt paljoa edes jännittää.
Typeräksi tollukaksi kyllä tunsin itseni siinä, kun kaakersin puhujapönttöön, mutta se ei enää juurikaan haittaa. Päinvastoin! Ellen tuntisi itseäni sanoinkuvaamattoman typeräksi tollukaksi, voisin pian ylpistyä. En voisi mennä  sateella ulos. Sataisi sieraimiin.
T: Kaisa Vattennäsa-Sierander
----------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:9-13
Jumala sanoi:
"Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan,
niin että maan kamara tulee näkyviin."
Ja niin tapahtui.
Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi ja
sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi:" Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja
ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä."
Ja niin tapahtui.
Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita,
jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.
Jumala näki, että niin oli hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.