Sarjassa "ennen oli kaikki nätimpää" saanen esitellä kaksi kuvaa itsestäni.
Toisessa olen 17-kahdeksantoista  ja toisessa kolmikymppinen. Muutama vuosi päälle.
Se tässä on lohdullista, että olen  sentään vielä joten&kuten tunnistettavissa.
Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka me ihmiset yleensäkin kuitenkin tunnemme toisemme, vaikka vanhemmuuttaan kaikki tulevat samannäköisiksi ja aikamoisen erinäköiseksi kuin nuorena?
Kuinka voidaan tietää vuosikymmenienkin jälkeen, että tuo vatsakas, pallukkanaama on K. Jouppi? Se K. Jouppi, joka yli puolivuosisataa sitten oli niin sorea ynnä korea?
Joku voi ehdottaa, että meidät (ja minut) tunnistetaan äänestä. Ei pidä paikkaansa!
Puolivuosisataa sitten äänessäni ei ollut käreyttä. Sellaista käreyttä, joka siinä nyt on. Sellaista, joka ei mene pois, eikä irtoa kurkusta, vaikka rykisi ja ryökisi tunnin ennen puhumista.
Tuosta tulikin mieleeni, että oletteko huomanneet, kuinka ihmisten, varsinkin naisten, kaikenikäisten naisten, äänet kärisevät ja narisevat ihan mahdottomasti, kun heitä haastatellaan, tai he muuten vaan pääsevät ääneen televisiossa ja radiossa?
On ihan mahdotonta se kärinän ja narinan määrä ja narinat tuntuvat vain pahenevan vuosi vuodelta.
Ei ennen äänet tuommoisia olleet.
Ihmisiä ja varsinkin naisia, ei vissiinkään pitäisi haastatella ollenkaan. ikinä, eikä mistään. Se olisi kamalaa, mutta jospa se auttaisi tähän outoon ilmiöön tervehdyttävästi.
Vanhojen mummujen (vrt. minä) ja paappojen kärinät ja narinat minä ymmärrän, mutta että nuoret flikatkin...(hohhoijaa... itkee kärisevällä äänellä).

Viime viikon kalenteriaukeama on aika valkoinen. Onneksi oli, koska ehdin siivota hitaasti, mutta rauhallisesti koko kämpän. Tai, no...en ihan koko kämppää. Vinttipöksä, komerot ja muutama kaappi jäi ruokkoamatta.
Tein siivoustyötä suht´koht innolla ja pieteetillä. Muistutin itselleni, kun alkoi tympäistä, että JOULU on tuossa tuokiossa.
Joulu nimittäin, on yksi niistä harvoista syistä, joka saa meikäläisen touhukkaana ja iloisena tarttumaan pesurättiin ja pölyhuiskaan. Itse asiassa, ei taida olla yhtäkään muuta syytä moiseen kuin joulu.
Meille oli lauantaina tulossa vieraita, joten oli pakko siivota, mutta onneksi joulun kultareunainen aika oli näinkin lähellä. Ei enää kahta kuukauttakaan. Siivoaminen oli siitä syystä melkein hitusen jopa hauskaa.
Tietenkin Magnus on omiaan helpottamaan ja ihanoittamaan siivousta meidän puljussa. Oli joulu lähellä, tai kaukana. SellainenMagnus on ollut aina!
 Olemme 52 vuotta jakaneet kristillisesti siivoustehtävät keskenämme. Magnus puristeloo matot, imuroottoo ja pyyhkii kluurulla laattiat hyysikkää myäri. Minä puolestani...no, mitä niitä luettelemaan. Kyllä minä oman osuuteni hoidan aika kiitettävästi. Ei Magnus ainakaan ole tähän puoleen vuosisataan valittanut, että joutuu tekemään enemmän.

Lauantaina meille tuli siis vieraita. Ihania vieraita. Syötiin, juotiin (kahvia), juteltiin, naurettiin, rukoiltiin...
Saimme vierailtamme aivan ihanan ja suussasulavan tuliaisenkin. Herkkukorin!
Minulla on siitä kuvakin. Jahka opin koneen omin luvin uudeksi vääntämän ohjelman kautta laittamaan taas valokuvia blogiini, näette mimmosen korin.
Toisilla on tuliaistentuomisarmolahja. Heille ei kannata (eikä saakkaan) sanoa, että mitään ei saa tuoda.
Lauantaina oli myös, kuten ennen, vanhaan hyvään aikaan, sanottiin:  Pyhäinmiestenpäivä.
Ovat keksineet sen tilalle jotakin uutta hapatustakin, mutta semmoinenhan ei minua hetkauta. Vanhassa vara parempi, kauniimpi, hyvempi, ihanampi ja vaikka mitä.

Sunnuntaina Magnuksella oli ilo ja kunnia saada saarnata Jalasjärven kirkossa. Oli Kansanlähetyksen vuoro pitää lähetyspyhää ja saarna. Jokainen lähetysjärjestö saa vuoden mittaan pitää omansa.
Minäkin tylttysin itseni mukaan ja hyvä olikin, että tylttysin.
Sain lukea kaksi omitekoista runoani jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetysjuhlassa.
Rinta rottingilla lausuin Pullahiirilähetti-runon. Ilman mikrofonia.
Mikrofoni kyllä oli, mutta se ei suostunut päästämään pihaustakaan. Kun lähdin pöydästä esiintyäkseni,  kehotti Magnus minua puhumaan samalla volyymillä kuin aina kotonakin, niin jo kuuluu. Ilman mikrofoniakin.
Aina, kun saan tilaisuuden lausua runojani, joku myös innostuu ostamaan runokirjojani. Niin kävi nytkin. Lähetyksen hyväksi kilahti monta euroa.

Jalasjärveltä palatessamme meitä syöksähti ovella vastaan tassuterapeutti Veeti.
Veeti on meillä terapeuttina jokusen aikaa.
Kyseisestä terapeutistakin tulee tänne kuvia, jahka opin sen uuden ohjelmoinnin.
Veeti on metka koiranpoika. Ääneen on pitänyt nauraa sen touhuille. Veeti puhuu myös paljon. Me emme ymmärrä vielä puoliakaan.
Sen ymmärsin, kun se kiskoi talutusremmin tuolilta lattialle ja veti sitä eteisen lattialla puolelta toiselle. Olihan se punnertauduttava kiikkutuolista ylös, pantava toppatakki niskaan ja mentävä ulos. Onneksi on mitä ihanin sää. Ei satanut, eikä tuullut. Aurinko paistoi ja linnut lenneskeli.
Oi tätä ihanuutta. Kaunis sää, koira, oma tupa+lupa ja Jeesus kaiken keskellä.
T: Kaisa Sommarbird-Topjackaskog

Tärkeä PS. Ottakaa ja menkää äänestämään seurakuntavaaleissa. Tiistaina alkaa ennakkoäänestys.
Kaikille äänioikeutetuille on tullut seurakunnasta laput, joista selviää äänestyspaikat ja ajat.
Minä olen Isonkyrön seurakunnan vaaleissa ehdokkaana. Numeroni on 36. Näin omalla blogilehdelläni rohkenen sen esille panna ja tietoon tuoda.
Siis kaikki isokyröläiset huom!

Minä, Kaisa Jouppi, en ole luottamushenkilönä suinkaan mikään uusi.
Piirrä tänäkin vuonna äänestyslappuun numero kolmekymmentäkuusi.
---------------------------------------------------------

Psalmi 19:23
Herran pelko turvaa elämäsi:
nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.