Tänään korjasin kaikki joulukoristeet, jouluverhot, joulukuuset sun muut puts plank pois.

Jäljelle jäi kämmenenkokoinen, pikkarainen joulutähtikukkanen.

Tuntuu aina aika paljaalta hetken aikaa. Ei mikään kumma. Silmä oli tottunut kaikkeen joulurunsauteen melkein kahdenkuukauden ajan. 

Marraskuun alussa laitoin jo kaikensorttista jouluihanuutta sinne ja tänne. 

Olen tykästynyt joulunodotukseen. Kun laittaa ajoissa kaikkea joulukoristetta kotiin, saa joulun venytettyä ihanan pitkäksi. Ihmettelen kovasti heitä. jotka tuovat aatonaattona (jotkut jopa aattonakin) kuusen sisälle ja koristelevat sen kaiken tohinan keskellä.

Muistelisin, että lapsena meillekin tuotiin kuusi vasta aatonaattona sisälle. Ihmettelin moista itsekseni. Ääneen ei uskaltanut ihmetellä. Aivan liian vähän ehti fiilistellä. Nykyinen kahdenkuukauden joulufiilistely on juuri passeli. Ihanaa, kun saa itse määrätä ajat ja määrät. Ihanaa on sekin, että muu kotiväki ei pane kampoihin näissä jouluasioissa. 

Tässä välissä on ehditty fiilistellä jo uusi vuosikin. 

Maikun ja Eerikin luona oltiin tänä vuonna. Hyvä on laittaa laittaa dokumenttia ylös mustaa valkoiselle, että muistaa aina kenen vuoro on pitää uuden vuoden kalaasit. Vuodet viuhahtavat niin nopeasti, että on joskus vaikeaa muistaa, että kummassako oltiin viime vuonna. (Olemme vuorotelleet nyt kolmetoista kertaa puoleen ja toiseen).

Maikulla ja Eerikillä oli siis tämänkertainen huki (tarkistin asian hyvissä ajoin blogista).

Oli taas mukavat mukavat kalaasit. Juttu lensi niin, että ei oikein hokannutkaan, kun seinäkello  plimplutti kahtatoista ja vuosi vaihtui. 

Itse asiassa plimplutus oli vain kuviteltava. Eerikki kertoi ottaneensa lyöntimoukaroinnin pois päältä muutaman yö sen jälkeen, kun kello heille aikoinaan korjattuna seinälle oli laitettu. 

Kertoivat, että hermot menivät kellon klankuttaessa kuuluvasti ja jykevästi 24 kertaa juuri, kun oli 23:n klankutuksen jälkeen saanut urvahdettua uneen.

Tässä tätä kirjoittaessani mietin kyllä itsekseni, että  noinko on, että kello kumahtelee 23 ja 24 kertaa, kun se on 11 ja 12 yöllä? Voi olla, että ei. Oli, kuinka oli joka tapauksessa kenenkään hermot eivät kestä yöllistä kellonjytkettä, kun pitäisi saada nukkua. Sen muistan, että jotkut kellot ilmoittavat puolet tunnitkin. Voi hyvänen aika, sanon minä. Ei kumma, että käkikelloja ei enää monessakaan huushollissa näe.

Vierailun aikana tuli juttua lapsuudesta. Kuinkas muuten, kun ollaan kohta melkein satavuotiaita. Silloin on aina mukava muistella lapsuutta.

 Magnus on kertonut minulle, kuinka hänen lasna ollessaan kahvivesi otettiin talon ohi luikertelevasta laskuojasta! Tiedustelin asian todenperäisyyttä Maikulta. Hän kun on Magnuksen isosisko.

Maikku sanoi heti, että ei varmasti otettu! Maikku ei muistanut sellaista ollenkaan, kuten ei muistanut sitäkään, että äitinsä olisi viruttanut pyykkejä kyseisessä laskuojassa, jonka Magnus muistaa kristallinkirkkaasti. Monta kertaa minulle asiaa päivitellytkin.

Kyllähän vettä otettiin kahvinkeittoon milloin mistäkin ojasta ja järvestä kuutisenkymmentä vuotta sitten. Ei tullut mieleenkään, että vesi olisi ollut saastunutta. Vesi, ja luonto muutenkin, oli putipuhdasta noihin aikoihin. Ei siis olisi niin kauhean kumma, jos kahvivettä laskuojasta olisi lipattu (joskin se ei varmaan ihan TAVALLISTAKAAN ollut).

Tänään alkoi taidekurssikin pitkän joululoman jälkeen. Minä piirsin tulevaan Viksu Viilipytty-kirjaani.

Se oli sangen terapeuttista ja rentouttavaa, vaikka ei ole tietoa ilmestyykö kirjaa nimeltä Viksu Viilipytty ilmoisna ikinä. Veikkaanpa, että ei. Ei siitäkin huolimatta, että minulla on kässäri muutamaa siloitusta vaille valmiina. Oikolukijakin olisi tiedossa. 

Ei voi mitään, mutta muistuupa mieleen edellinen kässärini, eli kirjateelmykseni, jonka lähetin kilpailuun. Siitä ei ikinä tullut mitään mainintaa (palkintopallille pääsystä puhumattakaan). 

Mainintaa ei tullut edes siitä, menikö se yleensä ikinä perille?

Kyse oli nuorisolle (10-12-vuotiaille) tarkoitetusta kirjasta. Minusta se oli hyvä. Ainakin se olisi ansainnut tulla mainituksi vastaanotetuksi (...itkuntyrskettä ja nenänniistoa).

Joka tapauksessa mukavaa oli olla piirustuskurssilla. Siitäkin huolimatta, että 1/2:ssa välissä matkaa huomasin, että kuulokojeet jäivät kotiin. Usein piti kysyä HÄH? ja useamminkin vielä olisi pitänyt. Aika surkeaa on, jos ei kuule.

Onneksi sentään kuulen, jos nauretaan. Äitini oli hyvin huonokuuloinen. Hän ei koskaan hankkinut kuulokojeita. Hän sanoi pärjäävänsä hyvin, kun nauraa aina samassa kohtaa kun talonväkikin. Näin minä tänä iltana tein.

T: Kaisa Hähhälä-Tjockörun

---------------------------------------------------

Psalmi 103:11-13

Sillä niin kuin taivas on korkea maan

yllä,

niin on Herran armo suuri

niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Niin kaukana kuin itä on lännestä,

niin kauas hän siirtää meidän syntimme.

Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,

niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.