Tämmöisiä kuvia löysin, kun poistelin männä viikolla kuvia tiedostoistani. Se oli kauhea urakka.
En poistellut mitään tarpeellista. En tokikaan. Poistin vaan kaikki SAMANLAISET kuvat.
Kamerani ottaa kohteesta kuin kohteesta noin kuusikymmentä tismalleen samanmoista kuvaa, vaikka vaan yhden kerran kuvausnäpykkää painaltaa.
En todellakaan tiedä, mikä sarjalaukausohjelma koneessa on päällä. Ei tuommoista silloin tapahtunut, kun aikoinani kuvaamaan rupesin.
Illan mittaan poistin about viisisataa kuvaa. Yhtä kerrallaan!
Voipuneena menin urakan päätteeksi alakertaan kostuttamaan kuivunutta kurkkuani ja hieromaan puutunutta kättäni. Sitä jomotti ja siitä veti suonta ja tuntui, että verikään ei kiertänyt kuin kyynärpäähän asti.
Kerroin suureen ääneen, kahvia hörppiessäni, tekemästäni urakasta.
Ja mitäs sitten kuulinkaan?
Kuulin Charlesilta, että kuvia saa kerralla poistettua niin paljon kuin tahtoo.
Ne pitää kuulemma vain "maalata". Maalauksen jälkeen yksi napinpainallus ja kansio on puts plank.
Vahingosta viisastuu. Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
Molemmat sananparret pitävät minun kohdallani kutinsa.
Sananparsi "toisen roska voi olla toisen aarre" on myös muistunut mieleeni tässä päivänä muutamana. Siitä kerron hiukan tuonnempana.

Ylemmässä kuvassa on eräänä talvena käyttämäni tapa pysyä laskuissa mukana, kuinka monta kertaa olen tehnyt kävelylenkin pikkutien päästä päähän.
Pikkutie on niin lyhyt (100m), että väkisin menee sekaisin laskuissa, kun sen päästä päähän monta kertaa kävelee. Minulla on taipumus suurennella ja paisutella asioita, joten tarvitaan jotain konkreettista, että pysyy totuudessa. Varsinkin, mitä lenkkeilyyn tulee. Minulla on aina tunne, että olen kävellyt jo AINAKIN kymmenen kertaa, kun kertoja todellisuudessa onkin esimerkiksi vasta viisi jne.
Niinpä hoksasin laittaa lumiklönttejä riviin. Uusi klöntti muiden klönttien jatkoksi joka kierroksen jälkeen.
Kuvasta käy ilmi, että siihen mennessä olin kävellyt matkan viisi kertaa.

Toisessa kuvassa on ihana muisto ajalta, kun toimin pyhäkoulunopettajana Vaasan Asevelikylässä.
Sain tuon soman enkelin eräältä ahkeralta pyhäkoululaiselta joululahjaksi.
Kuvassa näkyvä pikku aakkuna on nykyään peitetty rynkkyverholla. Rynkkyverhoa ennen siinä oli kauan  sanomalehden sivu. Ilman suojaa aurinko tillittää liikaa silmiin, kun istun tietokoneen ääressä.
Kuvasta voi näkyä myös se, että kyseinen aakkuna on aika tössyinen. Se johtuu siitä, että kuvanottohetkellä ollut pessyt sitä yhteentoista vuoteen. Sittemmin ikkuna on jo pesty ja nyttemmin se kyllä on taas likainen.

Nyt siihen "yhden roska, toisen aarre"-juttuun.
Viime viikolla oli sangen kylmiä ilmoja (jotka vielä tuntuvat jatkuvan).
Piti miettiä toisenkin kerran, mitä lämmintä päällensä tylttyäisi, että tarkenisi.
Alkusyksystä olin ruokonnut pientä vaatekaappiani ankaralla kädellä. Tuloksena oli kaksi tupaten täyteen tumpattua muovipussia vaatteita, joita en ikinä enää käyttäisi.
Muovipussit ovat pyörineet tuosta alkusyksystä lähtien autoni takapenkillä. Ajattelin, että kun osuu kohille, käyn heittämässä pussit vaatekeräyspisteeseen.
Onneksi ei ollut osunut kohille, sillä muistin, lämpöisiä vaatteita etsiskellessäni, että olin hävittämisvimmassani kaseerannut pois puseron, jossa oli korkea kaulus ja pituutta muutenkin sopivasti niin, että ei vatsakumpare pääse vilkkumaan.
Menin autotalliin ja pengastin takapenkiltä pussit ja sieltähän se löytyi.
Seuraavana päivänä menin pusseille uudestaan ja otin takaisin käyttöön kaksi vaatetta.
Harmaan pörrökeepin ja mustan villakellomekon. Molemmat niin lämpöisiä ja ihania.
Kun ilmat tästä lämpenevät, menen tarkastamaan pussien sisällöt vielä kerran.
Muistaakseni siellä on sellaisiakin kamppeita (en kyllä muista mitä), joidenka kohdalla ajattelin, että KIERRÄTYKSEEN! En kumminkaan koskaan laihtuisi niihin mittoihin!
Nytpä kuitenkin näyttää aina vaan siltä, että voi hyvinkin olla, että laihdun. Hitaasti, mutta melkoperäisen varmasti. Ainakin vielä on into päällä.
"Toisen roska on toisen aarre"-sanonta kuuluu minun kohdallani: "oma roska voi hyvinkin olla jonkun ajan kuluttua oma aarre".

Kalenterin viimeviikkoiset sivut minä melkein edellisessä maanantaipostauksessa jo auki revittelinkin (vrt. Krellin kahvitukset ja kirkkovaltuuston kokoukset).
Se johtui varmaan siitä, kun edellisviikolla ei ollut merkintöjä ollenkaan.
Viimeviikolla olisi ollut Eläkeliiton järjestämät kinkeritkin, mutta sinne emme päässeet.
Kinkereille pitäisi kyllä aina päästä. Siksi harvinaisia tapahtumia ne tätä nykyä alkavat olemaan.

Rakas Aija-Kanita-tätini siunattiin haudan lepoon lauantaina.
Kukkavihkoon valitsimme Raamatusta kohdan:
(Jeesus sanoo:)
-Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne ja ne seuraavat minua.
Minä annan heille ikuisen elämän.
He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.

Näistä asioista me Aija-Kanitan kanssa juttelimme, kun kävimme häntä helssaamassa.
Sen tähden on turvallinen olo, vaikka onkin häntä kovasti ikävä.
T: Kaisa-lammas.
----------------------------------------------

Psalmi 40:6

Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi-
niitä on enemmän kuin voin luetella.