-Sinet sinne pääsis kaakertohon.
Voi olla, että en pääsisi, mutta aion kyllä koettaa. Onhan tuo nyt niin eriskummallisen näköinen taideteos, että pakko nähdä livenäkin.
Magnus on muutenkin, paitsi tuonne takapihalle menoa, harrastanut hiljakkoin keksimäämme uutta urheilulajia nimeltään umpihankirämmintä.
Ei siis kumma, että hän niin helposti pääsi takapihalle, vaikka lunta oli "melekeen napahan saakka".
Minulla umpihankirämmintä jäi yhteen kertaan. Ainakin toistaiseksi.
Mutta ei hätää. Keksin nimittäin ihka uuden sisäurheilulajin:
Vintinrappusten ylös&alas-kavunta.
Rappuaskelmia on kuusitoista. Eli, kun konkoan ne kymmenen kertaa edes takaisin, niin siitä tulee melkoinen suoritus.
Eikä siinä kaikki. Ylätasanteella odottaa kuudenkilon oranssinen kahvakuula!
Sitä heilutan edestakaisin kymmenen kertaa aina, kun olen suorituksessani ylätasannekohdassa.
Varsin tehokas laji tämä uusi keksintö. Muutaman päivän treenin jälkeen paksut nilkka-ja säärilihakseni eivät vain näy, vaan myös tuntuvat.
Magnuksen piti hieroa niitä aikamoisen tovin, että pääsin ottamaan ontumatta ja klinkkaamatta tavallisia askeleita permannolla (saatikka portaikossa).
Uskon, että kehittämäni urheilulaji kyllä tulee toimimaan ja vaikuttamaan, jahka muhkea säärilihaksistoni tottuu ja tokenee uuteen höykytykseen.
Toinen kuva on joulun alla paikallislehdessä olleesta jutusta, joka oli tehty minusta ja korttipiirrosharrastuksestani.
En muista pätkääkään onko kuva jo ollut täällä, mutta itseni tuntien uskallan aika varmasti sanoa, että kyllä on. On aina hauskaa retostella ja briljeerata tekemisillään, joten aina kannattaa laittaa kuvia niistä, vaikka ei olisi varma, onko jo ollut.
Sitä paitsi kuka tietää, etteikö blogia lukisi myös joku uusikin lukija niiden seitsemänkymmenenkahdeksan lisäksi? Eli se seitsemäskymmenesyhdeksäs, joka ei vielä ole kirjautunut valikkoon.
On mukavaa tietää, että on lukijoita.
Luin juuri eräästä bloggaajasta, joka kertoi, että hänellä voi joku kuukausi (vai oliko se, hyvät ihmiset, peräti joka VIIKKO?) olla kuusikymmentätuhatta lukijaa. KUUSIKYMMENTÄTUHATTA?
Minä en varmaan kestäisi niin monen lukijan painetta. Koko ajan pelkäisin, että niistä kuudestakymmenestätuhannesta muutama kymmenentuhatta lakkaa seuraamasta sivustoani.
Eikä aikaakaan, kun saisi tietysti ruveta kangottaan, että luku pienenisi taas muutamalla tuhannella jne. Mistä sitä koko ajan repisi jtain, joka kiinnostaisi kuuttakymmentätuhatta lukijaa? Ei mistään!Minun blogiani lukee 78 ihmistä. Enempikin. Voi olla jopa kaksisataa/viikko!
Rakkaita terveisiä kaikille ja kiitos runsaista, leukaa nostattavista kehuista, joita tuon tuostakin saan kuulla ja tuta.
Kehut innostavat kirjoittamaan, vaikka kalenteri ammottaisi tyhjyyttään ja mitään ei tapahtuisi, eikä sattuisi, josta jutunjuurta repisi.
Eräs lukijani kyllä kerran sanoi, luettuaan sepustukseni, että kannattaa olla kirjoittamatta mitään, jos ei ole mitään sanottavaa. Noh, tottahan sekin toki on.
Viime viikko oli taas kalenterin mukaan hiljainen ja sees (eli lukijan ohjetta, jos noudattais, pitäisi olla hiljaa ja kirjoittamatta sanan palaakaan).
Oli tietysti hyväkin, että ei tarvinnut paukkupakkasella mihinkään mennä. Sai istua toppatuolissa, lukea ja miettiä syntyjä syviä. Kirjoittelin pieniä runonpätkiä Faceen ja tiedostoon muistiin.
Tulen tarvitsemaan monta pientä ja vähän suurempiakin värssyjä tässä lähiaikoina.
Tiedossa on Naisten päiviä, syntymäpäiviä, äänittämisiä ja sen semmoisia. Iloisia juttuja.
Ihmettelen sangen suuresti tätä runoilijan tointa. Minä, joka olen yhtä runollinen kuin lehmän käyntikortti pellonpientareella, runoja rustailemassa. Proosallisempaa ihmistä kuin minä saa tikulla kaivella (etsiä).
Ehkäpä siitä syystä olen mieltynyt proosarunouteen. Hyvin harvoin kirjoitan arvoituksellisen runollisesti. Jos koskaan.
Voisin oikeastaan tässä ihan vaan kokeeksi yrittää jotain arvoituksellisen runollista:
Päiv iltaan ennättäynyt onpi.
Käen kukunta, ah lehdon hämys soipi.
Uinuu uunilintu pesässänsä siipens alla koipi....
Ei, kyllä on paras pysyä lestissään, eli proosarunossa.
Ja lestissä pitää pysyä tässä bloggaamisessakin. Nimittäin, jos tahtoo, että te kaikki 150 pysytte huudeilla.
Sunnuntaina ajelimme kirkkoon, vaikka ilma oli, mitä oli.
Ilman kanssa olisi vielä pärjännytkin, jos olisi nähnyt, missä tie menee ja auton ikkunaan ei olisi muodostunut jääkerrosta ajaessa.
Lunta pyrytti kuin lapsuudessa. Lapsuudessa pyrytti aina.
Lunta oli kaulaan asti ja pakkasta aina vähintäinkin kolmekymmentä graaderia.
Lapsuudessani ei ollut toppavaatteita, eikä kerrospukeutumisista puhuttu halaistua sanaa.
Sukat ylettyivät vain puolireiteen ja ne pysyivät sukkanauhoilla jotenkuten edes siinä puolireidessä. Hangessa kun kahlattiin, niin lumi ja pakkanen nipisteli paljaita paikkoja ja...
Jaa, mutta mitäs minä valitan? Nykyäänhän kuljetaan nilkat paljaina vapaaehtoisesti.
Lapsuudessani päässä pidettiin pipoja, mutta toisin kuin nykyään, ne riisuttiin pois, kun tultiin sisälle.
Niin se maailma muuttuu. Joskus hyvään suuntaan, mutta joskus pieleen.
Selvisimme kuin selvisimmekin kirkosta kotiin, vaikka melkein käsikopelolla jouduttiin reitti ajamaan.
Sunnuntaina iltapäivällä lähdimme Nikolainkaupunkiin. Täytyy sanoa, että emme olisi lähteneet (johtuen hurjasta kelistä), ellei velvollisuus olisi kutsunut. Kaffinkeittovelvollisuus. Seuroissa. Huutoniemen kirkossa.
Minä en kahvia keittänyt. Vein vain pöönit, mutta kaikennäköistä tehtävää kahvitusvuorossa löytyy.
Tärkeää tehtävää. Siksi siitä ei voi olla pois, vaikka sataisi ämmiä äkehet perässä, kuten sattuva sanonta näillä main kuuluu.
Illalla kotiin ajellessa ilma oli tyyntynyt ja yleisiä teitäkin oli aurailtu paikkapaikoin hyvinkin.
Letkutie oli aurattu erikoisen hyvin. Kuten aina. Kiitos naapurin, jolla on taito ja konehet ja pälehet.
T: Kaisa Snömaskin-Päle
------------------------------------------------
Hoosean kirja 14:3
Kääntykää Herran puoleen,
huulillanne vilpittömät sanat,
sanokaa hänelle:
-Anna kaikki meidän syntimme anteeksi
ja ota vastaan paras lahjamme:
me tuomme sinulle uhriksi rukouksemme,
huultemme hedelmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti