Hiihtoloman aluksi saimme muutamaksi päiväksi vieraaksemme herrasmiehen nimeltä Veeti (kts. alempi kuva).

Veeti toi mukanaan, paitsi oman henkilökohtaisen tarviketukupussinsa, myös pari kimppua ihania, keväisiä tulppaaneita (kts. ylempi kuva). 

Tulppaanit ovat varsinaisia kevätrinnan nostattajia. Onnellisena olen niitä ihaillut ja iloinen olen ollut myös siitä, että aikoinaan saimme Mauritziolta (nimi muut.) tuliaisiksi ainoan oikean vaasin, missä tulppaanit pääsevät oikeuksiinsa, elikkä tietysti Aalto-vaasin.

Nyt, jos jollakin ei kyseistä vaasia ole, ei hänen pidä hermostuman. Tulppaanit pääsevät oikeuksiinsa ihan missä vaasissa ja purkissa tahansa. Vaikka pestyssä lasisessa sillipurkissa, jos niikseen tulee.

Metka pakkaus tuo herrasmies Veeti. Niin on taas pitänyt nauraa sille. 

Koirien ohjekirjoissa kyllä sanotaan, että kovin paljon ei koirille naureskeleman pitäisi. Varsinkaan silloin, kun niille on ulkoilua varten puettu karvanuttu, tai sadetakki. 

Ihan hirveä virhe on mennä nauramaan koiraneidille, jolle (sattuneesta syystä) on pitänyt laittaa housuvaippa.

Näillä ilmoilla Veeti ei tarvinnut nuttua, eikä mitään muutakaan (vaippahousuista puhumattakaan), mutta silti meitä pakkasi naurattamaan. Onneksi Veeti vaan heilutti häntäänsä, mitä kovemmin naurettiin, joten ymmärsin, että minkäänmoisia traumoja se ei asian päältä saanut

Koirien ohjekirjoissa neuvotaan myös, että surkuttelevaan äänensävyyn ei koiralle saa leperrellä.

Ei saa kuiskia, eikä hönkiä murheellisen tuntuisella piipittävällä äänellä:

-Voi hellanlettas tuloitta, pikkuitta ja kalvaitta koilanpoikaa. Tättä tulle tuukkuun koilankektiä...

Ei, vaan pitää sanoa töpäkällä, kuuluvalla ja lujatahtoisella äänellä:

-Komea koirrrranpoika. Tseh! Pure luuta!
No, me emme voineet pitää ohjeenmukaisia puhetta Veetille, koska sille ei saa antaa mitään ylimääräistä pureksittavaa. Paitsi, jos tykkää korjata ruikkuja pois sieltä sun täältä, kuten Veetin varsinainen "huoltopäällikkö" Bär-Lizzy, meitä aikoinaan valisti.

Meille asennettiin maanantain ja tiistain aikana uudet vesiputket. Jos oikein tarkasti katsoo ylläolevaa alempaa kuvaa, näkee pikkupätkän uutta putkistoa lattianrajassa. 

Putkimiehet pahkuloivat (hämmästyneenä ihmettelivät) vanhoja vesijohtoputkiamme. Tai siis ei itse putkia, vaan niiden sisälmyksiä. Oli kuulemma niin pieni kolo ollut veden virrata, että kumma, että yleensä mitään oli virrannut.

Minä en onneksi ko. putkia nähnyt. En olisi katsonut, vaikka olisin nähnytkin. Minä, jos joku TIEDÄN, kuinka kauan ja hitaasti putkesta kaffivettä aamuisin sai luruttaa. Sellaisen lurutuksen kyseessä ollen, ei aukkoa taatusti paljoa löydy. Mitä niitä enää vahtaamaan.

Tuo luruttelu on nyt loppu! Siitäkään syystä en olisi halunnut enää entisiä muistella, enkä vanhoja röörejä silmäillä. Mänt, mikä mänt. Putket ja sisälmykset.

Vessanpyttykin uusittiin. Entinen oli mallia "matalalla lattianrajassa". 

Nyt voi pytyn päällä istuissaan heilutella jalkoja (jos tämmöinen pieni liioittelu niinkin intiimissä- kuin pyttyasiassa sallitaan).

Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei ole kuin kaksi merkintää. Molemmat maanantain kohdalla. Krell ja tadekerho. 

Taidekerhoa minun ei toki olisi pitänyt ylös kirjata, koska muistan sen kyllä automaattisesti muutenkin. Krelli on pakko merkata, jos mielii mukaan mennä.  Se on vain kerran kuussa tapahtuva tapahtuma.

Taidekerhossa piirsin pikkuisen pojan, joka kauniina kesäpäivänä iloisen huolettomasti astelee tietä pitkin harteillaan nyytti pajunvitsaan sidottuna. Kyseisen idean sain kurssinvetäjältä.

Siinä piirrellessäni muistin, miten pikkuveljeni Heikki aikoinaan uhosi äidillemme, että lähtee kulkuripojaksi. Ikää hänellä oli viisi vuotta.

Syytä kulkuripojaksi lähtemiseen en muista, mutta muistan, että olin hyvin huolissani. Siitäkin huolimatta, että monesti tapella nahistelimme (minä varsinkin varsinaisena riidanhaluisena päällepäsmärinä). 

Äiti puolestaan ei huolestunut pätkääkään. Sanoi vaan, että jahka on ruoka-aika, niin kulkuripoika istuu ensimmäisenä pöydän ääressä. Ja niin myös istui.

Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) tilaisuudessa minä sain lausua runoja.

Nykyään en enää juurikaan jännitä runoja esittäessäni. Suu ei kuiva, kieli ei tartu kitalakeen, eikä sydän lakkaa lyömästä. Myöskään ei enää tunnu siltä kuin lausuntasession alkumetreillä suolet tursuaisivat ulos a) yläteitse, tai b) alateitse.

Toivottavasti nämä kaikki tuntemukset ovat tulleet kokonaan pois jäädäkseen. Mikään ei ole niin kauheaa kuin luulla kuolevansa hetkenä minä hyvänsä runoa yleisön edessä posmottaessaan.

Sunnuntaina ajelimme Charlesin kanssa Vaasan kirkkoon Kohtaamispaikka-messuun.

Magnus jäi Veetin seuraksi. Siinä sivussa oli hyvä seurata puolella silmällä MM-kisoja. (!)

Kohtaamispaikalta menimme Asevelikylään. Sopivasti juuri, kun uunista oli vedetty ulos kaksi pellillistä pitsaa. Harvinaisen hyvää pitsaa, kuten Eerikin tekemät pitsat aina. 

Halloume-juustoa ja kaikkea hyvää suorastaan tursusi pinnalla.

Tursuamisesta tulikin mieleen, että leivoin pikkupullia perjantaina. 

Niin on pitkä edellisestä leipomispäivästä, että en muistanut, että taikinaa varten pitää olla oikein ämpäri. Tavallisesta tiinusta olisi tursunnut yli.

Pullista tuli yhtä rumia kuin aina ennenkin. Silloin kauan, kauan sitten. 

Magnus katseli niitä aikansa ja loihe lausumaan: 

Pullat pitää voirella keltuaasella vasta paistamisen jäläkihin. 

Muutoon niistä tuloo tuallaasia lättänöötä olominvärisiä klupuroota.

Oli, kuinka oli. Hyvin tekevät kauppansa. Olominväriset klupuralättänät.

Kaisa Lätolmi-Klupander

------------------------------------------------

Psalmi 20:1-6

Laulunjohtajalle. Daavidin palmi.

Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,

suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi.

Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,

vahvan tuen Siionista!

Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,

ottakoon vastaan lihavat polttouhrisi!

(sela)

Täyttäköön hän hartaat toiveesi

ja antakoon toimillesi menestyksen!

Me saamme iloita sinun voitostasi

ja nostaa lippumme Jumalamme kunniaksi.

Herra täyttäköön kaikki sinun pyyntösi!