Maanantai tulla tupsahti taas tavanomaisella kiiruulla. Perässä ei meinaa pysyä.
Sehän johtuu tietenkin iästä. Iästä johtuu tässä iässä paljon. Muun muassa se, että pysyykö perässä, vai ei.
Muistan nuorena ihmetelleeni erään ihmisen "hirveätä hitautta ja kankeutta" töitä tehdessään.
Nyt olen itse samassa jamassa.  Kaiken kukkuraksi luin tänään netistä 21 kohtaa, jotka ovat merkkinä alkavasta (tai ehkä peräti jo hyvän joukon jatkuneesta) Alzheimerin-taudista.
21:stä pointista tunnistin itseeni osuvan ainakin 16 (ehkä jollain tasolla seitsemäntoistakin).
Artikkelissa kehotettiin joka kohdassa ottamaan yhteyttä lääkäriin.
Okei, okei, mutta...mitä lääkärit asialle mahtavat? Eivät mitään! Tai ehkä he tekevät testejä! Minä en ole koskaan pärjännyt testeissä. Varsinkaan nokkeluutta ja muistia vaativissa testeissä.
Hyytävä pelonsekainen kauhu jäysi mieltäni.
Eikä vähiten siitä syystä, että kyseistä tautia sairastavien vanhusten hoitokin kun tuntuu olevan  poissa uomilta. Lehdistä olen lukenut ja uutisia muutenkin kuullut.
-Onko pakko lukia ja kuunnella kaikkia, mitä kiriootetahan ja puhutahan? kysyi Magnus, kun kerroin testituloksestani hänelle.
Eihän toki ole pakko, mutta...nyt kyllä jäi kaikertamaan.
Hiukan lohdutti, kun muistin, että itse asiassa olen koko elämäni ajan ollut ikään kuin "toisen asialla". Ehkäpä minä näillä vajailla eväillä pärjään viimmoseen henkoseen asti. Hope so! Kädet ainakin laitan hartaasti ristiin asian puolesta.

Alussa oleva kuva on näpsäisty yksityisen pururatamme päässä.
Kaukana siintävässä talorykelmässä on pikkuruinen rintamamiestalokotimme, ynnä vanha navettarakennus, jonka ainoana virkana nykyään on suojata pohjoisesta tuivertavalta tuulelta.
Kuinka monella teistä, rakkaat lukijani, on yksityinen AURATTU pururata?
Ei varmaan monellakaan! Totta puhuen, ei ole meilläkään.
Kuvassa näkyvästä ihanasta yksityisestä, talvisesta pururadasta ei pieninkään lumiklöntti ole meidän. Olen ihan ominlupineni ruvennut sitä siksi kutsumaan.
Pururataa on aurattu pidemmälle kuin se itse asiassa onkaan. Kävelin ihan tappiin asti ja ihailin ja kuvasin ympärillä aukeavaa lättymaisemaa.
Tunnelma oli käsinkosketeltavan ihana. Yhtäkään kohtaa niistä 21:stä tautipointista en olisi kohdallani allekirjoittanut, jos niistä olisin silloin tiennyt.
Pian taas aion pururadalle kirmaista. Heti, kun talomme sisällä meneillään olevat asiat saadaan loppuun saatettua.
Meillä on nimittäin meneillään putkiremontti!
Kaksi viikkoa sitten emme tienneet minkäänmoisesta remontista vielä hölkäsen pöläystä.
Kaksi viikko sitten meille soitettiin ja kysyttiin, että olisiko vesiputkienvaihto ajankohtainen. Tulisivat mielellään ilmaiseksi arvioimaan, jos ei itsellä ole tietoa.
Kyllähän meillä tietoa oli. Sieltä sun täältä putket ja liittimet tirisivät ja falskasivat, lämminvesiboileri  puolivuosisataa vanha jne, jne.
Arvioija kävi toteamassa samat asiat ja niinpä tänään pöllähti putkimiehet paikalle ja meikäläiseltä hermot pihalle (ihan turhaan). Onneksi vaan kaksi päivää tarvitsee hermoilla (ihan turhaan). Niin ovat käteviä miehet.

Torstaina olimme katselemassa Joonathanin (ja monen muun abin) penkkariajelua Nikolainkaupungissa.
Seisoimme ylätorilla ja kuorma-autot ajelivat ohitse lavat täynnä kiljuvia ja iloisia abiturientteja pukeutuneena toinen toistaan mielikuvituksellisimpiin sotisopiin.
Kuten asiaan kuuluu, heittelivät he karkkeja pitkin ajoreittiä. Kaikki olivat varanneet parikiloa karkkia nokkaa päälle. Minäkin keräsin taskut täyteen ja mikä oli kerätessä, kun pääsin vaivattomasti kumartumaan. Kiitos litistyneen vatsakumpareen. Pari karkkia osui kipeästi keskelle otsaluutakin, mutta mitä tuosta. Pari karkkia suuhun ja kipu oli tipotiessään.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa pitämässä virsipiiriä palvelutalossa.
Mikrofooni reistaili hiukan. Kuten aina. Joka toinen sana ja sävel kuului kovaa ja joka toinen ei.
Mutta niinhän mikrofooneilla on tapana. Sille ei kukaan voi mitään. Ei, vaikka kuussakin on kuulemma käyty.
Urheasti me vaan reistailuista huolimatta lauloimme ja urheasti Magnus lausui myös runon.
Runon nimi oli "Silmälasit". Magnus kertoi, että se on ainoa runo, jonka hän osaa ulkoa.
Magnuksen esimerkistä innostuneena eräs kuulijakin halusi lausua runon:
-Oi muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi se viihdytti niin...
Kylmät väreet menivät selkäpiitäni pitkin. Lausuja oli 97-vuotias.
Tällaiset runo- ja lauluhetket antavat voimaa ja elämäniloa. Yhtäkään pointtia niistä 21:stä en taaskaan olisi allekirjoittanut, jos niistä silloin olisin tiennyt.

Tuossapa kuvia ystävyysrunoista, jotka taannoin kirjoitin ja jotka varmaan ovat olleet näillä huudeilla esillä ennenkin. Laitan ne kuitenkin siitäkin huolimatta näkösälle ja olihan viime viikolla ystävänpäiväkin.
Tähän lopetan ontuvan raporttini täältä Vähältänevalta. Olkaa siunatut!
T: Kaisa von Sönder-Rör
----------------------------------------------------------

Jesaja 1:18-19

-Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,
sanoo Herra.
-Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin lumi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa
Jos taivutatte mielenne kuulemaan minua,
te saatte syödä maan hyvyyttä.