Olipas jännittävä taidekurssillemenomatka. Niin meno- kuin paluu. 

Melkein käsikopelolla joutui ajamaan tuulessa ja tuiverruksessa. Lunta paasasi ja oli paasannut paksuiksi triivuiksi tien varteen. Eikä sitä tietä toisinpaikoin tiennyt olevan olemassakaan. 

Huh huh! Kyllä piti jännittää ja puristaa rattia rystyset kelmeinä.

Mutta mitäpä sitä ihmislapsi ei tekisi, että pääsee taidetta harrastamaan. Umpihangessakin hän tuskan hiki otsalla yrittää ajaa ja tyyrätä, että pysyisi tiellä.  Onneksi tien reunamille asetettujen punaisten kepakoiden avulla voi jotenkuten arvioida missä sen tien kulkeman pitäisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Täällä minä vinttipöksässä nyt turvallisesti istun mhvv:tä kirjoittamassa. Sen verran lapa kotiin päästyäni kuitenkin tärisi, että ahdisti syömään aikamoisen kauraleivän kiekaleen päällä Magnuksen paistamaa kananmunaa. Nyt taas jaksaa ja jännityskin on hellittänyt otettaan.

Olin tosin lähtiessäni päättänyt, että murenoakaan en enää palatessani suuhuni pistä, koska olen sillä paljonpuhutulla laihdutuskuurilla, mutta toisin kävi. Nyt oli kuitenkin niin poikkeuksellinen matkanteko, että syömättä ei olisi jaksanut. Pyörtynyt olisi ja muutenkin voinut huonosti.

Puhuimme taidekurssilla, kuinkas sattuikaan, ruuasta. Kalaruuasta (ja hiukan makkaroista). Kerroimme, mikä on lempparikalamme.

Kerroin, että minun lempparini on siika. Ja myös lohi. Sekä ahven, silakka, tonnikala ja silli. Ankeriasta en muistanut sanoa ollenkaan, enkä silliä, mutta tässähän unohdus korjaantuu.

 Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, yykkään kaikista kaloista. Haukeakin syön, vaikka en NIIN riemumielellä kuin muita kaloja. 

Hauki ei suinkaan ole pahanmakuinen. Ei ollenkaan. Hauki ei voi olla pahanmakuista, koska se ei maistu miltään. 

Lapsena söin makoisiin suihin äidin laittamaa haukea. Isä niitä innokkaana kalamiehenä aina kotiin kantoi. 

Kotona ei ikinä saanut sanoa ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa ruuasta ja se oli ihan oikein.

Samaa olen opettanut omalle perhekunnallenikin. Jos joku sapuska ei joskus ole ihan niin hyvää, että jalat menee alta, niin sitä ei toisille tarvitse sanoa.

Aikoinaan, kun olin joitakin kuukausia muussakin työpaikassa kuin Postissa, oli minulla tapana lounehtia kyseisen työpaikan lounasravintolassa. 

Pöytään pränkäsi joka kerta henkilö, joka haukkui joka ainoan kulloisenkin pötneen maasta taivaaseen. Hän pyöritteli tympeän näköisenä urputtaen ruuanpalasia lautasensa reunalle ja jopa pöydälle. Ei sellaista haukkua-molkotusta ole kiva kuunnella ja niinpä siirryin aina toiseen pöytään.

Sitten siirrytään alun valokuviin. Ne ovat otetut muutama kuukausi sitten. Toinen navetan nurkalta ja toinen ruusupensasaidan vierestä. 

Kuten näette asumme keskellä melkein ei mitään. Maisemat ovat sangen avarat ja vähintäinkin yhtä lumiset ne ovat tälläkin hetkellä.
Naapureita on kyllä puolenkilometrin säteellä useitakin, joten kyllä meille valojakin illalla näkyy. Lähimmät katuvalot ovat kuitenkin kuutisen kilometrin päässä.

Viimeviikon kalenteriaukeama on valkoinen kuin hanki. Jonkun päivän kohdalla on toki merkkauksia, mutta en niihin päässyt. Yksi pääsemätön merkkaus on virsilaulupiiri, joka pidettiin Nikolainkaupungissa. 

Toivon, että ensikerralla kyseiseen tilaisuuteen pääsen. Virsien veisaaminen on mielipuuhaani. Uusien ja vanhojen. Kaikki käy. Erityisen hauskaa on, joku virsi jää korvamadoksi. Yleensähän korvamato on aika rasittava. Virsikorvamato ei!  

Kirkkoneuvosto kokoontui torstaina. Siellä puitiin monenmoisia seurakuntamme  asioita. Monenmoisia asioita tullaan vielä tulevaisuudessa puimaan. Puimalla asiat hoituvat. Niin kinkkiset kuin yksinkertaisemmatkin.

Hienoa, että saa olla mukana. Kiitos vielä kaikille äänestäjilleni. Pyrin aukaisemaan suuni muutenkin kuin vaan piirakkaa ja/tai nisua haukatessani ja kaffia lutkuttaessani.

Sunnuntaina olin messussa kotikirkossani. Siellä päästiin ripiltä ja kirkkokansaa oli enemmän kuin joulukirkossa. 

Tienvierustat olivat täynnä autoja parkkipaikoista puhumattakaan. 

Minun piti karauttaa Saabini kirkonmäen toiselle syrjälle. Sieltä oli toki lyhyempi kävellä kirkkoon kuin konsanaan parkkipaikalta.

Istuin toiseksi viimeisellä penkillä. Sieltä oli hauska katsella kerrankin täpötäyttä kirkkosalia. 

Oli myös hauska seurata, kuinka kaikkien katseet olivat saarnan aikana kiinnittyneet korkealla pöntössä puhuvaan Vihtori-pappiin. Vihtori-pappi puhui Jeesuksesta. Ja niin selkokielellä, että sakiakin ymmärsi.

Oi sitä ihanuuden suloista autuutta! Täpötäysi kirkko ja evankeliumi raikaa.

Menkää ihmiset kirkkoon! Ei sieltä hullumpana pois tule!

Sunnuntaina iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin ja vaihteeksi Huutoniemen kirkkoon, eli pohjoisen telluksenpuoliskon kauneimpaan kirkkoon Kohtaamispaikka-seuroihin.

Sieltä Asevelikylään jatkoille, jossa myös joimme niskukahvit.  Kotiinlähtiessämme toivottelimme Joonathanille onnea ja viisautta yo-kirjoituksiin, jotka alkavat huomenna. 

Onnea ja siunausta myös kaikille muille  abiturientille alkavaan koitokseen.  

Kaikille teille lukijoilleni toivotan muuten vaan onnea ja siunausta. Arjen elämään ja koitoksiin.

Tähän lopetan katsauksen viimeviikon harvoihin, mutta tärkeisiin ja mielenkiintoisiin  tekemisiin, menemisiin ja tulemisiin. Ensi maanantaina peli jatkuu.

T: Kaisa Sakkander-Pöyrstenskog

----------------------------------------------

Jeremias 29:11

-Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.

-Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.