Hyinen tuuli tuivertaa ulkona. Ei haittaa mitään. Kapusin vinttipöksään kirjoittamaan maanantaiblogia ja väänsin nurkassa olevan pikkuisen lämpöpatterin 25:een celssiusasteeseen. 

Jo alkaa tarkenemaan! Kohta on lämpötila kuin vellitalossa: 30C.  Tai niin kuin meidän pihasaunassamme eilen: 35C.

 Charles lämmitti saunan ja kertoi saunasta tultuaan,  että mittari huiteli kolmenkymmenenviiden asteen hujakoilla. Löylyä kun heitti, kuului valtava sihinä ja suhina ja löylyhuone täyttyi sankasta höyrystä. Peräseinää ei kuulemma näkynyt ollenkaan. Se, jos jokin kertoo teille höyryn sankkuudesta. Löylyhuoneen perä- ja etuseinän väli on noin 2.5 meeteriä.

Minä en mennyt saunaan. Ei sen puoleen, ettenkö olisi voinut mennä. En pahemmin höyryistä, enkä alhaisista lämpötiloista hätkähdä, mutta kaksi kertaa päivässä itsensä kalttaaminen on liioittelua. Puhdas saa olla, mutta ei ylipuhdas.

Perjantaina paistoi aurinko, eikä tuulikaan ollut kummoinen. 

Sain kuin sainkin rehattua luuni ulos ja tarttumaan haravaan. Kaikkihan, te rakkaat lukijani, muistatte suhtautumiseni puutarhatöihin? Kaikensorttiseen krapsuttamiseen ja kitkemiseen? 

Aivan oikein. I hate it!

Rakastan kyllä puutarhassa OLOA. Kahvikupposen ääressä viipyilemistä ja munkkipossujen syömistä.

Viime vuonna mieltymyksiini tuli hiukan muutosta. Haravoin aika suuria plänttejä puutarhastamme, joka on aika laaja. Kolmisentuhatta neliömetriä. Kaavin haravalla nurmikoilta ja puskien alta lehtiä, risuja ja sammalta ynnä muuta pepua, enkä malttanut aina lopettaa, vaikka joka paikkaa kivisti ja särki. Ei muuta kuin Burana naamaan ja peli jatkui.

Ihmettelin kovasti puutarhanhoitointoani. Se on onnistunut pysymään piilossa melkein sata vuotta. No, ehkä innosta puhuminen on hiukan liioiteltua, mutta sanotaan nyt, että vaimeahko halu ainakin osuu kohilleen.

Perjantaina ruokkosin juuri tuota penkkiä, joka näkyy yläkuvassa. Haravoin sen puhtaaksi talventörröttäjistä ja muusta moskasta. Keräsin myös omenapuista katkaistut oksat ja keräsin niitä maljakkoonkin. Odotan kovasti, että puhkeavat kukkaan pääsiäiseksi.

Omenapuut pitää kuulemma näin huhtikuussa, varsinkin, jos ne näyttävät saunavihdoilta. Meidän omenapuut näyttivät.

Puutarhan hoito on aikalailla mieltä kääntävää ja stressaavaa. Istutin syksyllä parisenkymmentä krookusta puutarhamme toiseen pitkuliaiseen penkkiin. Ei ensimmäistäkään fiunua, eikä umppua ole noussut pintaan.

-Laitooksä ne nurinperin multahan? Magnus kysyi.

Kerroin jäätävällä äänellä erottavani sipulin ala- kuin myös nuppipään. SIINÄ ei ole vika.

Ihmettelen kyllä missä on vika? Persiljasta ei näkynyt koko kesänä karvaakaan, kuten ei myöskään  edellisvuonna istuttamistani narsisseista. 

Ehkäpä  siemenet ja mukulat vaan tuntevat, että istuttajansa ei kuulu superviherpeukaloiden arvokkaaseen kastiin. 

Serkkuni Elitzabethy kuuluu. Hän saa porrashaotkin kukkimaan, luudanvarsista puhumattakaan.

Suunnittelin haravoimista tänäänkin, mutta tuulella muutenkin hiukan tympeähkö työ muuttuu sikatympeäski. Täytyy nyt vaan hillitä haravoimishalunsa ja tehdä kirjallisia sisätöitä. 

Alakuvassa olen vaihteeksi taas 1700-luvun sotisovassa. Isossakyrössä on joka kesä maankuulut 1700-luvun markkinat.

Minä olen (ja meitä on toki muitakin) ollut myymässä leipiä, nisuja ja limppuja yhteiseksi hyväksi.

(Yhteinen hyvä: KD:n paikallisosaston kassan kartuttaminen).

Hauskinta tuossa markkinatouhussa on, kun saa pukeutua aikalaiseksi ajan henkeen. Minun 1700-luvun aikalaispukuni kuuluisi olla manttaalimuorin puku (jos sellaista on). 

Kuvassa minulla on sekundamanttaalimuorin asu. Pefletistä (vuosia vanhasta) krupattu pusero, pöytäliinasta kietaistu huivi, kalastajalangasta letitetty letti ja kintuissa pässinpökkimät sukat ja valecrocsit. 

Asun ontuvuudesta huolimatta näytän kuvassa aika iloiselta. Haaveenani olisi saada ihana, kunnon

mamsellinpuku. Olen sellaisia nähnyt markkinoilla. Niissä helmat heilahtelevat maata viistäen ja
alta vilkkuvat somat kipparakärkiset   tuohivirsut. Hauska siinä olisi lettiä huiskautella tukkimyssy tutisten.

Kalenteriaukeamalla lukee tiistain kohdalla Rauha Rinta. Sehän tarkoittaa sitä, että keräännyimme Rintaan suunnittelemaan rukoushuone Rauhan kesäohjelmaa.

Minä sihteerinä kirjoitin kotona valmiiksi toimintakertomuksen.
Olen aika huono kirjoittelemaan toimintakertomuksia.

Ainakaan virallisia rekisteröityjen yhdistysten toimintakertomuksia. Niistä tahtoo tulla novelleja. Totuudellisia kyllä, mutta novelleja. Siinä on vissi ero. Lohduttaudun sillä, että kukaan ei toimintakertomuksia ikinä lue. Hyvä, kun kokouksessa kuuntelevat.

Rukoushuone Rauha on erityisen ihana Herran pikku kappeli Kyrönjoen varrella. Se on toistasataa vuotta vanha. Minulla oli kunnia saada tehdä runo 110 vuotisjuhlaan tässä jokunen vuosi sitten.

Minulla oli myös kunnia saada lukea runo viime sunnuntaina Naisten kesken iltapäivässä.

Lausuin runon rinta näennäisen rottingilla. Totesin, että jännittäminen, sokeltaminen, ynnä änkyttäminen vaikeasti ilmaistavissa kohdissa, on tullut palatakseen ja ehkäpä myös jäädäkseen.

Kieleni ei onneksi päässyt korppuuntumaan, koska muistin ottaa mehulasin viereeni.
Minun ei tarvinnut siitä ryystää. Pelkkä tietoisuus raikkaasta mehulasista käden ulottuvilla auttoi asiassa.

Naisten kesken ip. oli viimeinen tältä keväältä, mutta päätimme jatkaa samoissa merkeissä. 

Nytkin oli niin upea tilaisuus, hyviä todistuksia ja puheita, että ei puhettakaan lopettamisista.

Keskiviikkona ajelimme varta vasten kirkolle kirjaston äänestämään

Oli mukavaa, kun sai oikein jonottaa. Jonossa ehti vaihtaa muutaman sanan tuttujenkin kanssa. Hiljaisella ja rauhallisella äänellä toki, kun kerran kirjastossa oltiin.

-Joko Kaisa sullon numero tiaros? kysyi Systeri (nimi muut.) jonon keskivaiheilta.

-Mä silmäilen kopissa sitten. Siälon paljo numeroita! vastasin minä.

Painotan, että puhuimme hiljaa. Magnuskaan ei taatusti kuullut, vaikka seisoi takanani. Pakkasi kyllä naurattamaan Systerin kysymys. Meillä on samanlainen huumori. Systerillä ja minulla.

T: Kaisa von Systersjö-Klumpsten

----------------------------------------.-------------------

Saarnaajan kirja2:24-26

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei 

ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja 

nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että

myös tämä tulee Jumalan kädestä.

Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?

Sille, joka on hänelle mieleen, hän 

antaa viisautta, tietoa ja iloa, mutta 

syntisen hän panee kokoamaan ja kartuttamaan

hyvää sille, joka on hänelle mieluinen.

Mutta tämäkin on turhuutta ja tuulen

tavoittelua.