Kamera edelleen tohjona, tietokone reistaillut ja kalenteri aukeama ammottaa valkoisena.

Rakkaat lukijani, luettavaksenne urkenee ehkä hyvinkin valju maanantaiblogi.

Tapoihini kuuluu repiä positiivisuutta irti asiasta kuin asiasta. Aina ja joka paikassa paitsi kotona. Magnus sen parhaiten tietää, mutta onneksi hän sen kestää. Oletan niin, koska hän on rinnallani urheasti 53 vuotta seissyt. Uskon kuitenkin, että blogistani ei tule synkeää, eikä murheenmurjomaa, koska kirjoittaessani asiat vaan yksinkertaisesti vääntyvät positiivisuuden puolelle.

Samoin silloin, kun yritän URPUTTAA jollekin huonoa mäihääni ja surkimusmaista eloani.

Kaikki te varmaan muistatte sen Härmän tyky-jakson? Kerron sen siitä huolimatta.

Kyseisestä tykyjaksosta on noin 23 vuotta. Silti se on jakso, jonka muistan harvinaisen kirkkaasti.

Siellä parannettiin niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa. Kahdessa noin kahdenviikon jaksossa.

Fyysinen kunto nousi kohisten. Yrttikylvyt ja hieromiset paransivat henkistä puolta ja innoissani menin myös terapeutin pakeille, kun se kerran tykyyn kuului. En ollut ennen terapeutilla käynytkään ja innoissani kerroin kaikki elämäni vaiheet siitä asti, kun äitiyspakkauksessa unia vetelin, aina siihen päivään, kun Härmään kahden kapsäkin kanssa saavuin.

Kun olin lopettanut vuodatukseni purskahti terapeutti iloiseen nauruun.

-Anteeksi, mutta nauran nyt ensin ja sitten pureudutaan kertomaasi tarkemmin...

Niin teimme ja tyytyväisenä pyrähdin iltalenkille (vai olisiko ollut niin, että menin juomaan iltakahvit ja syömään wiinerit?)

Tuohon positiivisuuteeni vielä mennäkseni, muistuu mieleen työkaveri, joka kerran puuskahti tuohtuneena, että NYT LAKKAAT VÄÄNTÄMÄSTÄ KAIKKEA PARHAIN PÄIN! 

Olen ollut töissä muuallakin kuin postissa joten kaikki spekuloiminen siitä, ketä hän mahtoi olla, on turhaa. Villakoiran ydin ei ole siinä. Minua hymyilyttää itse asia ei se, kuka sen sanoi.

Magnus voisi sanoa puolestaan, jotta nyt lakkaat vääntämästä asioota synkiäksi ja lopetat justihinsa maalaamasta joka asiaa mustaksi, kauhiaksi ja kuriaksi! 

Itse itseäni jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia tutkiskelleena, olen huomannut että, minussa nostaa välittömästi yltiöpääpositiivinen toinen minä nuppiaan, jos joku puhuu synkeitä ja aavistelee kamalia. Kotona ei synkistelijöitä ole, joten minun pitää hoitaa se puoli.

Olen kuitenkin enempi iloinen tästä toisesta puolestani. "Yltiöpääpositiiviudestani". Mitä siitä tulisi, jos kaikki synkistelisivät? Ei mitään!

Nykyään kyllä pakkaa tulla joka tuutista, sekä töötistä kamalan synkkää ja uhkaavaa asianlaitaa. Suorastaan pelottaviakin.

Siihen auttaa se, että alkaa laulamaan hiljaa, tai kovaa virttä numero 338. Olen sen itse saanut tuta.

Viime viikon kalenteriaukeamalle olen kirjoittanut niiden vähien muiden merkintöjen yläpuolelle:

Ennakkoäänestys 3-9.4 2019. 

Meillä ennakkoäänestyspaikka on kirjastossa. 

Muistuu aina näin vaalien aikaan mieleen ne monet äänestyskerrat, kun sain olla vaalitoimitsijana postivirkailijana työtä tehdessäni. Niin vaan vaaliasiatkin hoituivat mallikkaasti muun työn ohella.

Hauskana vaaliasia muistuu mieleen ja kerron sen tässä.

Eräs huolehtivainen vaimo pyysi saada mennä miehensä kanssa äänestyskoppiin katsomaan, että lappuun tulee varmasti oikea numero.

Kerroimme, että se ei ole mahdollista. Ei käy päinsä missään tapauksessa, että vaimo samaan koppiin pränkää. Ei, vaikka mieskään ei panisi kampoihin.

-No, menkää sitten joku teistä! Untamo (nimi muutettu)on niin hajamielinen, että voi vahingossa kirjoittaa väärän numeron, vaimo pyysi.

Kerroimme, että me emme saa mennä äänestyskoppiin kenenkään kanssa. Yksin sinne on mentävä. Rauhoittelimme vaimoa, että kyllä asia hyvin menee ja niin kuin varmasti menikin.

Torstaina olin kirkkoneuvoston kokouksessa. Siellä oli taas ilo aukoa suutaan haukkaamalla aivan mahdottoman hyvää piirakkaa. Toisilla (varsinkin meidän seurakuntamme emännällä) on käsittämätön taito leipoa kaikensorttisia hyviä piirakoita. 

Täytekakkuakin saimme syödäksemme.  Oli jäänyt 70-, ja 75-vuota täyttäneiden kalaaseilta yli. 

Sen jo entuudesta ja kokemuksesta tiesinkin, että niiden juhlien kakut ovat aina myös huumaavan hyvänmakuisia. 

Kokouksissa tehdään tietenkin muutakin kuin syödään piirakkaa ja täytekakkua ja juodaan kahvia. Siellä tehdään tärkeitä päätöksiä seurakuntamme ylösrakentamiseksi ja kaikinpuoliseksi hyväksi.

Sunnuntaina Catherine ja Eerikki toivat meille meidän vanhan puusohvamme. Kirkkaan vihreän, vanhan puusohvamme. Ostimme sen vuonna 1976 (about). 

Välittömästi laitoimme Fb:n puskaradioon ilmoituksen, että meiltä saa hakea ruskean puusohvan, jos haluaa ja tarvitsee. Kaksi puusohvaa on liikaa yhdessä köökissä, vaikka olisivat kuinka komeita. 

Eipä aikaakaan, kun sohvaa tultiin noutamaan ja sikäli mikäli ymmärsin siitä tykättiin. Semmoinen on omiaan ilahduttamaan antajaa. 

Nyt on keittiössämme sitten kirkkaanvihreä puusohva, musteensininen kaappi, tuskanpunainen ryijy ja kaksi riemunkirjava, upeaa räsymattoa. En ole tiennyt, että makuni on niinkin iloisenvärinen kuin se on. Johtunee siitä yltiöpääpositiivisesta toisesta minästäni.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin Kohtaamispaikalle Vaasan pääkirkkoon.

Meidän kahviryhmällämme oli vuoro keittää sumpit ja tuoda nisut.

Kahvia kaadellessani tuli Kilinä (nimi muutettu) kertomaan, että eräs nainen oli kysynyt häneltä, olenko minä hänen siskonsa?

Kilinä sanoi sanoneensa, että tavallaan kyllä. Olemme uskonsiskoja.

Minä muistutin myös siitä, että olen varannut Kilinän ja hänen kaksi muuta sisartaan itselleni varasiskoiksi, koska minulla ei ole yhtäkään. (Ainoa veljenikin on jo taivaan kodissa).

Onneksi minulla on, paitsi näitä varasiskoja, myös serkkuja. Ei varaserkkuja, vaan ihania oikeita, söpöjä, rakkaita, suloisia ja korvaamattomia serkkuja.

On minulla myös rakas Magnus, ihania lapsia (kaksi kappaletta), mahtavia lapsenlapsia (kaksi kappaletta), veljenlapsia, kummilapsia, kälyjä ja natoja. Tuosta viimeisestä en ole varma. Nimittäin en tarkalleen tiedä, kuka on ihmiselle nato. Saa neuvoa ja valistaa, jos kuka teistä tietää.

Sitten minulla on kaikki te ihanat lukijat siellä ruutujen äärellä (ja ruutujen ulkopuolella) jne. jne.

Ei tässä siis suinkaan yksin tarvitse näillä elämän pitkospuilla kulkea. 

Kaikista tärkein matkakumppani on tietysti Taivaan Isä. Jokaiselle meistä.

Mieltäni jäi erityisesti lämmittämään kuitenkin tuo Kilinän siskoksi luuleminen. Kilinä on nimittäin hyvin nätti. ;)

T: Kaisa  von Systerkorv-Vackerkvinna

---------------------------------------------------------------

Psalmi 16:7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,

yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.

Minä pysyn aina lähellä Herraa.

Kun hän on oikealla puolellani,

minä en horju.

Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,

minun ruumiini ei pelkoa tunne.

Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,

et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.

Sinä osoitat minulle elämän tien,

sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,

sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.