TÖT...TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!

Kauhukseni (ja tietenkin ilokseni) huomasin, että en ole huomannut, että lukijakuntani on karttunut kahdella uposen uudella lukijalla. 

orventöräytykset ovat tyystin jääneet töräyttämättä. 

Aina, kun saan uusia lukijoita on tapanani ollut töräyttää ilmatrumpetilla komeat töräykset.

Parempi myöhemmin kuin ei ollenkaan: 

Tervetuloa joukkoon tummaan Tuija ja Johanna. Olkoon alkutöräys kuuluvampi ja kirkkaampi kuin ikinä! TÖTTÖRÖÖ! :D

Kuvista huomaatte, että meillä eletään jouluisissa tunnelmissa. Kuvat ovat tosin viimevuodelta, mutta lopputulos tänä vuonna tulee olemaan tismalleen samanmoinen ja näköinen. Joulukuusikuva on sitä jo nyt. Köökinpuolelle tulee hiukan muutoksia. 

Ainakin pöytätuukin suhteen. Se palvelee jo muussa tehtävässä. Onneksi on pöytään panna tilalle hieno kalastajalangasta käsin virkattu sängynpeite. 

Kyseistä kalastajalankasängynpeitettä emme sänkyymme tarvitse, koska meillä jo ON käypä peite. Äitini isoäidinneliöistä virkkaama. 

Sitäkään emme oikeastaan tarvitse, koska emme sijaa vuodettamme ikinä! (Jaa, no jouluisin kyllä). Äitini virkkaama peite on niin mahdottoman komea ja jouluinen, että pitää edes kerran vuodessa näkösälle se laittaa.

Tuohon sängynsijaamiseen mennäkseni, niin mitä hullua sijata, kun pimeässä huoneesta lähtee ja pimeässä huoneeseen menee? Vastaus: Ei mitään. 

Pölypunkkejakin ottaa aivoon, kun eivät pysty peitteen alla hillumaan. Olen muuten kuullut, että vuodetta ei saisi heti petatakaan, kun sieltä aamuisin ylös konkoaa.

Tämmöiset neuvot tarttuvat minulle heti mielihalulla ja auliisti olen niitä heti kuultuani noudattamassa. Jopa enempikin (vrt. jättää aina ja kokonaan petaamatta)

Olen muuten lukenut sellaistakin, että pölypunkkeja ei ole olemassakaan! Sen tahdon uskoa! 

En erityisemmin tykkää ajatuksesta, että jotakin ihme punkkeja kutee joka lakananmutkassa ja tyynyvaarun käänteessä.

Ja, kun luin, että niitä ei ole olemassa, lakkasi kutittamasta ja syyhyämästä. Kertaheitolla!

Mitä tulee joulunvalmisteluihin, niin luulisi, että ovat meillä jo loppusuoralla, koska niin ajoissa niihin tartuin. Sanotaan, että ennen luultiin, nyt tiedetään. Se pitää nytkin kutinsa. 

Eivät ole loppusuoralla valmistelut. Ei. Tuskin keskivälissäkään, mutta mitä väliä? 

Joulunvalmistelut ovat hauskoja, vaikka ne eivät ikinä valmiiksi tulisikaan. Kunhan välttämättömimmät.

Välttämättömimmät joulunvalmistelut ja niiden nykytila:

Kuusi keskikammariin. (X) 

Kyntteliköt aakkunoille (X) 

Keskikamari siivottu (X) 

Lusikka yms. yms. järjestettynä (X) 

Lanttu+porkkanalaatikot tehtynä (X) (Osasta jo syötynäkin).

Lahjat hankittuna (-).

Siivoukset siivottuna (-).

Paljon tekemättä (X)

Paljon jää tekemättäkin (X)

Haittaako? (Ei).

Joulumieli (+-) Vastaus +

Pinkki kalenterini alkaa vedellä viimeisiään. Uusi pinkki kalenterini sytkyttää ja sädehtii tuossa vierellä. Mitähän tiedämme, kun se alkaa viimosia vedellä? En tiedä, mutta nou hätä, kun saa turvata Jeesukseen. Pitää lujasti kättä hänen kourassaan (sydän, sydän). 

Ei tarvitse tulevaisia peljätä, eikä olevaisia kavahtaa, kun turvaa Jeesukseen. Häneen, jonka synttäreitä me niin innolla valmistelemme.

Tiistain kohdalla vanhassa pinkissä lukee: Virsiä. Kuoppala. 

Keräännyimme isolla joukolla Nikolainkaupunkiin, sen erääseen kaupunginosaan laulamaan joululauluja. Kaupunginosaan, jossa minäkin pienenä pilttinä asustelin. 

Kokoonnuimme laulamaan joululauluja, mutta myös virsiä. Virret nyt kerta kaikkiaan ovat niin ihania, että niitä on pakko laulaa aina, kun johonkin kokoonnutaan.

Siinä sitten hartaasti tämänvuotista kauneimpia joululauluja 2019-vihkosta läpilaulaessamme, lähdin t leijailemaan kohti kattoa. 

Katonrajasta minä loihe lausumaan, että tämänvuotinen joululauluvihko on paras ikinä! Aina ne ovat hyviä olleet, mutta tämä tämänvuotinen on sikahyvä! 

Laulu raikui ja katonraja kimmelsi. Sydäntälämmittävä tilaisuus. 

Aluksi trönäsimme kahvia ja söimme piparkakkutorttuja ja jotakin, en edes tiedä mitä, suussa sulavaa kuivakakkua. Mikä oli kulkusten  kilitä ja laulu helistä. 

Tuo kattoonkohoaminen on ihastuttava tunne. Soisin se olevan kaikilla. Ja varmaan se monella onkin. En minä mikään superpoikkeus kattoonkohoamisien kohdalla ole.

Myös voikukkaniityn nähdessäni minulle tulee erikoinen fiilis. Minun tekisi mieli heittäytyä kukkien sekaan makaamaan ja hieroa naamaa mahdollisimman moneen kukkaan.

-Tuleeko sinulle semmoista tunnetta ja halua, kun näet ihastuttavan kukkaniityn, että haluaisit paiskata itsesi sinne sekaan makaamaan ja hieroa kukkasia  naamallasi? tiedustelin Magnukselta monta, monta vuotta sitten

-No, täytyy kyllä sanua ja toreta, jotta ei oo moliahtanu miäleenkää ittiänsä maahan paiskata. Eikä liioon oo teheny miäli naamaansa kukkiihin hiarua. Ainakaa tähän asti.

Pitääkin kysyä, onko mieli muuttunut? Jahka kukkaniityt taas puhkeavat loistoonsa.

Saman päivän iltana, eli tiistai-iltana, meillä oli Alajärvellä KD:n piirihallituksen (uuden ja vanhan) jouluruokailu. 

Ruoka oli maistuvaa ja sitä oli riittävästi. Otin ruokalusikallisen jokaista sorttia ja siitä siihen, etten tullut kipeäksi. Itseasiassa tulinkin. 

Magnus ihmetteli jälleen kerran järkeni ja ikäni suhdetta.

-Ekkö sä ikänä opi? Luulis tuanikääsen jo tiätävän määränsä.

Kyllä minä tiesin: 1rkl lohta, 1rkl silliä, 1rkl rosollia, 1rkl sienisalaattia, 1rkl muuta salaattia, 1rkl porkkanalaatikkoa, 1rkl lanttulaatikkoa, 1rklperunalaatikkoa, 1 rkl kalkkunansiivuja, 1rkl kinkunsiivuja. Perunoita en ottanut ollenkaan. En, vaikka näin yhden miehen (ei meidän porukasta)ottavan kolme suurta pottua. Rakastan perunoita, mutta niitä saan syödä päivittäin, kaikkea ihanaa joulyhyväskää vain kerran vuodessa. En ala missään tapauksessa perunoilla vuoraamaan vatsalaukkuani, jos pääsen "ulos" syömään.

Eihän nuo miehen kolme perunaa ollut mitään sen määrän kanssa, jonka kerran ruotsinaivalla erään miehen lautasella näin: valehtelematta kuusi isoa pottua. :D 

Siitä siihen, etten mennyt sanomaan, että elä, elä hyvä mies nuilla mahaasi täyteen tumppaa, kun on kaikensorttista muuta herkkuva saatavilla. 

Keskiviikkona oltiin Magnus ja minä Kaisan Korttien ja taulujen kanssa lähikunnassa markkinoilla. Tilat olivat loistavat, henkilöstö samanmoista ja tunnelma niin jouluinen, niin jouluinen, mutta...asiakkaat puuttuivat.

Myyntitulos meni miinusmerkkiseksi, kun ostin itselleni ihanan joulukoristeen: heinäseipäästä tehdyn tikapuun. Siinä on ihana punainen puusydän ja suloinen valonauha kiertää sitä ylt´ympäri. 

Alimmalla porrasaskelmalla (niitä on kolme) seisoo tonttu. 

Minä pyysin, että tonttu otettaisiin  pois, koska en oikein tykkää tontuista joulukoristeena. 

Ajattelin, että saa myyjä laittaa tontun jollekin toisen ostamille tikkaille. Sellaisen tikkaille, joka tykkää tonttukoristeista.

Tontunpoisto osoittautuikin vaikeaksi toteuttaa. Olisi kuulemma pitänyt olla melkein kirves (puukko nyt ainakin) työkaluna, että tontun saisi irroitettua.

-No, olkoon siinä! sanoin minä. Ajattelin, että joulun jälkeen pitää ottaa kirves kehiin. Aion nimittäin pitää heinäseivästikkaita lopun elämääni tuossa puuhellan päällä. Kesät talvet. Punasydän vaan laatikkoon ja jouluna taas esiin.

Magnukselle ei olisi mikään konsti tehdä samanmoista koristetta ja ilman tonttua, mutta ei ole seipäitä. Vanhassa navetassa luultavasti voisi EHKÄ muutama löytyä, mutta niissä on niin vätky haju, että sitä ei kestä erkkikään. 

Vaikka ottaisi seipäät ulos ja pitäisi niitä kymmenen vuotta sateessa, tuulessa ja tuiskussa, niin haju ei lähtisi mihinkään. Pykääntyisi vaan.

Vaasan kirkossa vietettiin suomalaista messua itsenäisyyspäivän kunniaksi. 

Ryhmälle, johon minä kuulun, osui kahvitusvuoro. Meitä oli toki kaksi ryhmää häsyissä, mutta silti pakkasi pitää kiirusta.

Huomasin, tai kyllä minä sen näiden vuosikymmenien aikana olen tullut toki jo ennenkin tietämään, että mitä kaameampi kiire, sen hitaammaksi liikkeeni ja ajatukseni käyvät. Ainakin kahviryhmässä.

Toista se oli ennen. 

Ja oikein toista se oli silloin ennen vanhaan, kun posti oli posti.  Mitä kiireemmäksi hulina kävi, sen riuskemmiksi otteeni, ajatukseni ja toimintani muuttuivat. 

Se oli ihanaa aikaa. 

Pois ovat mielestä huuhtoutuneet asiakkaiden kipakat sanat, kun joutuivat jonottamaan. Mutta pakkohan se oli virkailijan luukulta ainakin sen verran poistua, että pääsi vessassa käymään. Ei sitä osannut vaippoja pitää, vaikka tiskin takana jonottavat sitä mieltä olivatkin.

Syömisestä ei uskaltanut mainaista halaistua sanaa. Kunnon postilaisen olisi pitänyt olla vessatta, syömättä ja juomatta. Välillä käydä kotona uneen urvahtamassa ja taas jatkaa paahtamista.

Ne olivat hauskoja aikoja. Totisesti.

T: Kaisa PostfröökynVaippanen

---------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan

2:5-10

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika,

ja hän synnytti pojan, esikoisensa.

Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, 

koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.

Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää pelätkö!  Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.