Tässä hivenen osviittaa minkämoisissa maisemissa sitä eristyksissä ollaan.
No, totta puhuen kyllä näiltä nurkilta  semmoisiakin kuvia saa, että niissä taloja ja possuloita pilkottaa.
Yläkuva on ollut esillä täällä ja muuallakin monta monituista kertaa. Kuvassa  näkyy Vaasa (tai ei siis koko Vaasaa, vaan pieni pläntti metsänrannassa) Vaasa on ihastuttava synnyinkaupunkini. Onkin mukavaa, kun meidän markilta on puolisen kilomeeteriä kyseiseen kaupunkiinja sinne voi kuikuilla aina, kun iskee ikävä. Ei minulla vielä tähän mennessä ole ikävä iskenyt. Muuten vaan sinne aina katselen. Eikä mikään estä hyppäämästä Saabin rattiin ja tosauttaa sisemmällekin kyseistä kaupunkia ikävää hoitamaan.
Eilen juttelimme Magnuksen kanssa karanteeneista ja koronista. Sanoin, että sitten kun taas saa kulkea ympäriinsä niin kyllä tämä mummu kulkee!
-Joo, sen tiätää, jotta silloon susta ei näy ku Saapin perävalot Kanttuurinmutkas.
-Joo ei näy, eikä näy muuten sustakaan. Sinä tuut mukaan!
-Minen tuu. Minä viihryn kotona. Saa olla niinku tahtoo. Paiskata maata koska tahtoo ja muutoonki.
-Minä en tahdo mökkiintyä ja mummuuntua ennen aikojani. Paitsi, että kyllä tämä karanteeni on vanhentanu mua sata vuotta. Sulla on 174-vuatias akka. Mitäs siihen sanot?
-Mmpfff!

Oikein tarkkaan, kun vaasakuvaa tiiraa, voi nähdä "Hälvän Yliopiston" katon. Siinä Magnus kävi koulua. Kerran viikossa lauantaisin.
Olen Magnukselle monesti ihmetellyt tuota hänen silloista koulunkäyntiänsä.
Magnus on kertonut, että koulua käytiin muutama vuosi vain kerran viikossa lauantaisin.
-Tuntuu kuin olisimme eri vuosisadalta. Minä kävin koulua joka arkipäivä. Lauantaisinkin. Kyläläisten  olisi pitänyt mennä heinäseipäiden kanssa kunnantalolle ja vaatia, että kouluun pitää päästä joka päivä!
- Hyvä, ku ei menny. Hyvin on tähän asti selevitty ja selevitähän tästä etehenpäinki niin kauan ku henki pihajaa.
Magnus on kyllä oikeassa, mitä selviämiseen tulee. Jotenkin vaan tuntuu, että olen naimisissa vanhan kiertokoululaisen kanssa. Toisaalta vakka kantensa on valinnut. Kiertokoululainen ja hänen174-vuotias ihastuttava vaimonsa!
Ja aina vaan vanhemmaksi sitä itsensä tosiaan tuntee, kun täällä peltojen keskellä päivät pääksytysten nysvää. Mihinkään et saa mennä, eikä kukaan saa tulla meille.
Aika minulla ei kuitenkaan tule pitkäksi. Ei ollenkaan. (Silläkin hyveellä olen tainnut vähän joka karanteenipostauksessa briljeerata.)  Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että mielelläni jo menisin johonkin ja tapaisin ihmisiä. Mielelläni jo kutsuisin myös meille kylään ihmisiä.
Olisi aika kamalaa, jos meidän vanhojen karanteeni kestäisi ensi jouluun, tai jopa seuraavaan jouluun, kuten olen jossain jonkun synkeämielisesti kuullut ennustavan.
Toisaalta, minkäs teet, jos näin on. Ei auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla kotona.
En halua saada koronaa. En halua tukehtua siihen jossain vanhushoivalääkintäparakissa. En halua tukehtua siihen missään. Tietenkin, jos niin käy, niin sille ei mitään voi.
Johonkin sitä ihminen aina kuolee. Toivon totisesti ja olen rukoillutkin, että koronaan keksitään rokote ja että sen saa kaikki. Kaikenikäiset ja kokoiset.
En minä pelkää. Ja, jos alan pelätä, rukoilen apuun Jeesusta. Hän auttaa ja se apu ei ole mitään suggestiota, eikä itsehinkattua liirumlaarumia. Ei! Suu loksahtaa aina auki ihmetyksestä ja ilosta, kun huomaa, että Jeesus vastaa rukouksiin. Hän  poistaa pelon ja ahdistuksen. Piste ja aamen!

Alakuva on otettu keittiömme ikkunasta. Siitä näkyvällä pellolla lepäili kymmeniä ja taas kymmeniä joutsenia viikko sitten. Silloin, kun joutsenet lepuuttivat siipispankkojaan ja lättykinttujaan pellolla,  emme kävelleet kuvassa näkyvää yksityistä pururataamme pitkin. Annoimme niiden rauhassa levätä.
Myös kurkia lepäili samaisella pellolla. Niitä tepasteli myös ikkunamme alla puutarhassa. Kovasti tuntui olevan asiaa. Kurjella on tosi juhlallinen ääni, kun niikseen tulee (ja näin kutuaikanahan sitä niikseen aina tulee).
Pellon poikki juoksentelee myös hyvin energisennäköinen kettu päivittäin. Se juoksee aina samaan paikkaan laskuojan (näkyy alakuvassa) pientareelle. Kysyin Magnukselta, että rakentavatkohan ketut pesän ojanpientareille?
-Mikä jottei. Onhan niillä sitte ruakaa aina ihan oven eres. Myyriä, piisamia ja hiiriä.

Erittäin iloinen olin, kun sunnuntaina vilkaistessani keittiön aakkunasta ulos, näin hevosen. Ihka elävän, komean ja ruskean hevosen. Semmoista ihanuutta en tällä tiellä ole hetkeen nähnytkään. Juoksin vielä kamarinkin ikkunalle ja ehdin ihailla komistusta sieltäkin ennen kuin se häipyi saunan taakse näkymättömiin.
Toista se oli ennen, mitä hevosiin tuli. Kauppamatkalla näki joskus viisikin hevosta ja joka vuosi myös vähintäinkin yhden varsan.
Jos olisin 60 vuotta nuorempi, minulla luultavasti olisi hevonen.
Minulla olisi myös kaksi kanaa, kukko, pari koiraa ja kissi. Lampaitakin olisi kiva olla, ellei niistä tulisi ajan myötä niin villavia ja takkusia. Kylältä pitäisi löytyä joku, joka keritsisi lampaat. Itse en uskaltaisi.
Lempieläimeni on aasi. Sitä minulla tuskin olisi, koska en tiedä kuinka aaseja hoidetaan.
Oikeastaan en tiedä kuinka noita muitakaan elikoita hoidetaan (paitsi koiria ja kissoja), joten on ehkä ajan tuhlausta haaveilla niistä, vaikka olisi 60 vuotta nuorempikin.

Vappuaatto osui tänä vuonna viime torstain päälle. Koska oli aika hyinen ilma, paistoin sisällä rautapannussa grillimakkarat. Pyörittelin myös voista, kauraryyneistä, vaniljasokerista, kaakaojauheesta ja sokerista kookospalloja. Kookoshiutaleita ei talosta löytynyt, joten toffasin pallukat sokeriastiaan. Hyviä olivat. Aivan kuin olisivat maistuneetkin hivenen kookokselta, vaikka yhtäkään hiutaletta sitä pallukoissa ei ollut.
Toki olisi ollut somaa syödä rasvarinkuloitakin, mutta paistorasvan puutteessa se ei tullut kysymykseenkään.

Vappupäivänä ajelimme Vaasaan. Ihan vaan huviksemme. Veimme kynttilän isäni haudalle. Tänä vappuna tuli kuluneeksi tasan 59 vuotta siitä, kun isäni kuoli. 40-vuotiaana.
Illalla 59 vuotta sitten vietimme vappuaattoa perhetuttujen kanssa ja aamulla isää ei enää ollut.
Hän kuoli sydäninfarktiin. Surin isääni vuositolkulla. Hän oli minulle niin rakas. Minä olin isän tyttö. Hän sanoi minua Muruksi.
Aina näin vappuisin tuleekin mieleen se, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon, vai vähän?
Kun on Jeesus matkakampraattina, saa turvallisin mielin elää tätä päivää. Huomisesta ei tarvitse kantaa huolta, eikä murhetta, koska Jeesus on jo sielläkin. Nyt, tällä hetkellä hän on tässä ja siinä, missä sinä. Älä pelkää, äläkä murehdi.
Jos mietit ja epäilet, että mikä ihmeen Jeesus ja missä ihmeen tässä, niin rukoile.
Sano esimerkiksi näin:
-Jeesus, minä olen tässä. Anna syntini anteeksi ja tule elämääni ja sydämeeni olemaan ja asumaan. Tahdon antaa itseni sinulle. Koko paketin. Aamen.
Johonkin tuohon sähtiin minä aikoinani 33 vuotta sitten tein, enkä ole katunut.

Sunnuntaina lämmitimme pihasaunan. Löylyssä kärvistellessäni mönjäsin naamaani taas savea. Lumenen tuubisavea. Olen saanut putkilon Catherinelta muutama vuosi sitten. Nyt se rupee vetelemään viimeisiään (vink vink).
Mielestäni savesta on ollut hyötyä. Kasvoni vaikuttavat jotenkin sileämmiltä. Havis Amandamaisilta. Ja onko, että ne vanhuuden röhelmätkin, joista olen teille kertonut ja paljon puhunut, olisivat hiukkasen silosempia ja tasasempia?
Erään ihanan vaateliikkeen ihana omistajatar&vaatesuunnittelijatar näytti netissä mallia, kuinka hän tekee ja laittaa kasvoilleen hiivanaamion. Samaa konstia minäkin aion käyttää, jahka tuotatan hiivanpaloja ruokakuriirilla.
Ihana Lyyli-mummuni antoi minulle lapsena, samalla kun itsellensäkin, hiivaa, johon oli lisätty sokeria. Se oli vetelää ja maistui hyvältä.
Tosin olen miettinyt, että siitäköhän johtuu keskivartaloni taikinalookki ja se, että muutenkin olen kuin kaasupallo?
T: Kaisa Jästlook-Röhelmsson
-------------------------------------------------
Psalmi 19:1-9

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa,
taivaankansi kertoo hänen teoistaan.
Päivä ilmoittaa ne päivälle,
yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin.
Hän on tehnyt sinne majan auringolle.
Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan,
kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa.
Taivaan äärestä se lähtee
ja kaartaa taivaan toiseen ääreen,
eikä mikään jää sen paisteelta piiloon.
Herra on antanut täydellisen lain,
se virvoittaa mielen.
Herran ohjeet ovat luotettavat,
ne neuvovat taitamatonta.
Herran käskyt ovat oikeat,
ne ilahduttavat sydämen.
Herran määräykset ovat kirkkaat,
ne avaavat silmäni näkemään.