Töt...töt...töt...töt...töttörööööö!  Iloinen torventöräytys! Uusi lukija on joukkoon liittynyt!

Ilahduin, kun eräänä päivänä yht´äkkiä huomasin, että numero 83 olikin nyt 84.

 Tervetuloa uusi lukijani! Olet tärkeä. Ellei olisi lukijoita, ei olisi oikein mitään järkeä mitään kirjoittaakaan.

Yläkuvassa harmaa muisto kurttulehtiruususta. Sitä, kuten jo aiemmissa postauksissani lukuisasti olen kertonut, ei tulla enää meidän talomme ympärillä näkemään.
Kuvaa, kun kuvaa tarkastelee, niin joku (minä mukaan lukien, voi ajatella, että ei mikään kumma.
Rutturuusu on keväisin ja pitkälle kesäänkin, aika toivottoman näköinen.  Kyllä rutut aina kesänmittaan sitten tokenevat ollen loppukesästä ja syksystä ihan kauniskin levittäen huumaavaa tuoksuaan maaseudun muiden tuoksujen sekaan. Kuitenkin käsky on käsky. Ruusu pitää hävittää ja sillä sipuli.
Joku kyseli, että mikä tämä ruusu oikein on miehiään? Minä en osaa paremmin sanoa kuin, että se leviää liikaa ja peittää, ellei asioihin tartuta, koko Suomen. Kaikki Suomen luontoon kuuluvat ja sille ominaiset yrtit ja kasvit jäävät sen alle ja kuolevat. Se semmoinen peli ei vetele.
Joku tiesi, että ruusun saisi omassa pihapiirissä säilyttää, jos nyppisi marjat ennen kypsymistä pois.
Itseni tuntien, parempi on ruusu tykkänään pois hävittää. 

Alakuvassa on huone, jossa pieni, mutta sitäkin innostuneempi joukko kokoontuu kesäisin viikoksi maalaamaan. Taideleirille. Minä tosin  vaan piirrän. Olen kyllä aikoinani, Nikolainkaupungissa asuessamme, kokeillut maalaamistakin. Oikein maaleilla ja pensselillä. Ei tyllut käpyä. Tauluntekeleeni olivat kauheita. Kuin alakoululaisen tuhrustamia.
En ikinä oppinut, vaikka kuinka opetettiin, sekoittamaan värejä niin, ettei jälki olisi ollut tuhnuista ja "likaista". En oppinut vastavärejä, en perspektiivejä, enkä valoja ja varjostuksia. Näin kovapäisen ihmisen kannattaa pysyä lestissään, eli piirtää tusseilla ja puuväreillä iänikuisia pallopäitä ja niiden eläimiä. (Tuo "iänikuisia pallopäitä" ei ole minun keksimäni nimi piirroksilleni).

Tuolla kesätaideleirikurssilla on kuitenkin aina niin ihmeellinen atmosfääri, että pakosta heikkolahjaisempikin innostuu ja ilahtuu. On ihastuttavaa työn lomassa puheskella ja keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa, ruokapaussilla kipaista luonnonhelmaan syömään vaatimattomat eväänsä ja antaa katseensa lipua maailman kauneimman tekojärven laineilla. Tekojärven pinnalla killuu suloinen tekosaari. Kerrotaan, että kartanon rouva sai sen aikoinaan syntymäpäivälahjaksi. Siitä on kauan. Silloiset pikkuruiset puunpätkät ovat kasvaneet korkeiksi ja jykeviksi hongankolistajiksi. 

Kuten jo mainitsin, niin leirin osanottajat ovat huipputyyppejä, eikä vähiten kurssin taitava vetäjä Masa-Etias Isostakyröstä. Kyllä! Sama, joka vetää kansalaisopiston taidepiiriäkin. Voi, kunpa olisi mahdollista, että sekin voisi syksyllä taas alkaa ja kunpa siihen voisi osaa ottaa nekin, joilla on kaula jo kurttuinen ja ääni särähtelevä (pyhkii suonikkaalla kädenselällään kyyneleen ryppyiseltä poskeltaan).

Jos, en pääse kesätaideleirille, voin järjestää oman leirin navetan takana sijaitsevaan Vilpolaan. Siellä on tilaa, eikä koronat lentele.

Vilpolasta ovat tänä keväänä kiinnostuneet muutkin kuin vaan me, jotka tosissaan emme ole vielä edes oikein ehtineet, mitä nyt vähän ruokonneet.

Tässä päivänä muutamana Magnus oli kuljeskellut plantaasillamme ja ihaillut luonnon ja sen sellaisen heräämistä. Vilpolan oviaukon eteen tultuaan, hän näki, että komea, paksuposkinen, mustavalkoinen kissa istuskeli kaikessa rauhassa tukkipuusta tehdyn pöydän päällä anopin virkkaama pitsiliina takapuolensa alla.

Kun molemmat olivat muutaman sekunnin toisiansa tuijotelleet, otti katti jalat alleen.

Niin sähäkkää paikalta poistumista Magnus ei oman muistinsa mukaan ole ikinä ennen nähnyt.

Toivottavasti Monniksi ristimäni kissi ei enää tule liinalle itseään leputtamaan. Magnus on allerginen kissoille. Muutenhan meillä olisi oma Monni. Ehkä kaksikin.

Viimeviikolla minulla oli kaksi nettikokousta. Nyt niitä siis on ollut minulla elämäni aikana jo neljä.

Viimeisimmällä, eli neljännellä kerralla, uskalsin jo painella eri näpyköitä. Tajusin, että olen toiminut ihan pieleen tähän asti. Sillä viisiin pieleen, että en ole tohtinut toimia ollenkaan. Kun olen yhteyden onnistunut kokoukseen saamaan, en ole uskaltanut liikauttaa kuin silmänmuniani kokouksen aikana. Selvisi, että ihan turhaan olen makeupannutkin kokouksiin. Kamera ei ole kertaakaan ollut päällä. Ääninappia olen sentään älynnyt painella ja kohtaa jossa pyydetään nostamaan kättä puheenvuoron pyytämiseen. Eilen huomasin, että sellainenkin komento koneesta löytyy, jossa sanotaan LASKE KÄSI!  Ei kumma, että erään kokouksen puheenjohtaja tuon tuosta kyseli, että oliko Kaisalla siellä jotain? Meikäläinen oli nostanut käden ja sen jälkeen jättänyt sen pystyyn. :(

Huh, huh. No, oppia ikä kaikki. Jäänkin odottamaan innosta kihisten seuraavia nettikokoontumisia.

Viime viikolla (ja muutamilla edelliselläkin viikoilla) en ole tehnyt yhtään mitään. Innostumisien kanssa on ollut sii ja soo ja kaikki hankkeet ovat olleet seisahduksissa, jos kohta hiukan taantuneetkin.

Esimerkiksi kunnonkohotushanke on ympyrkäinen nolla mittakaavalla 1-10. Sen sijaan syöminen, sen lukumäärä ja paljous, on 10+ mittakaavalla 1-10. 

Yhtä asiaa, mitä ihmettelen, on se, että olen tiskannut astiat miltei joka päivä. On Magnuskin tiskannut silloin, kun en ole ehtinyt väliin.

Ihmettelen asiaa siksi, että tiskaaminen on ollut minulle aina työläin taloustoimi, ellei siivoamista, paikkojen järjestelyä ja pölyjen pyyhkimisiä oteta laskuihin mukaan.

Tiskaamisesta onkin tullut näköjään varsinainen itsetunnonpönkittäjä. Ellei tiskikoneemme olisi mäsä ja ei tarvitsisi käsin tiskata, tuntuisi minusta tällä hetkellä ja tunnolla, että minusta ei ole mihinkään.

Magnus sanoi, että minuun tuntuu tämä korona-aika purevan enämmän ku aluuksi peliättihin ja luultihin.  Ehkä asia on niin. Pitkäksi minulla ei aika ole tullut. Kaikki teistä muistavat, kun olen sen satakertaa sanonut, että minulla kuluu aika, vaikka en tekisi muuta kuin laskisi kattolautoja ja yrittäisi syljeskellä niiden väleihin. Huomaan kyllä nyt, että ei ole ihmislapselle hyväksi heittäytyä divaanille ja laskea lankkuja. Äksöniä pitää olla. Jos sitä ei ole, pitää keksiä.

Täytyy taas alkaa hoitamaan kuntoa ja syömään vähemmän. Viideskymmenenviideskerta toden sanoo!

Tänä maanantaina ollaan taas tultu hetkeen, jolloin MHVV (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon, eli maanantaiblogi) jää kesäpaussille. 

MHVV:tä ei ilmesty kolmeen seuraavaan kesäkuukauteen. Kesä-, heinä- ja elokuu kirmaistaan kesälaitumilla. Etsitään ja kerätään uutta asiantynkää. Syksyllä palataan sitten kynä röyhyten ja silmät innosta hehkuen. 31. 8 2020 taas nähdään ja tavataan.
Toivottavasti tauti on toennut sen verran, että päästään ihmistenilmoille kokemaan ja keräämään jutunjuurta. Sitä toivon ja rukoilen ja niin varmaan kaikki teistä.
Jos kellä on murhetta, huolta ja tuskaa, niin rukoilkaa avuksi Taivaan Herraa. Jeesusta Kristusta. Häneltä tulee apu. Vuorenvarmasti. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olkoon kesänne ihana ja lämmin. Täynnä kaikkea hyvää ja mainitsemisen arvoista.

T: Kaisa Lankkutag-Tymperson

------------------------------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan 9:12-17

Kun päivä alkoi kallistua iltaan,

Jeesuksen kaksitoista opetuslasta tulivat 

hänen luokseen ja sanoivat: "Lähetä ihmiset pois,

että he menisivät lähiseudun kyliin ja 

taloihin ja hankkisivat sieltä yösijan ja ruokaa. 

Tämä on aivan asumatonta seutua.

"Antakaa te heille syötävää", sanoi Jeesus. 

He vastasivat: "Ei meillä ole enempää

kuin viisi leipää ja kaksi kalaa- vai menemmekö

ostamaan ruokaa koko tälle joukolle?

Siellä näet oli noin viisituhatta miestä.

Jeesus sanoi opetuslapsille: "Pankaa

heidät istumaan aterialle viidenkymmenenhengen ryhmiin.

He tekivät niin ja järjestivät kaikki aterioimaan.

Sitten Jeesus otti ne viisi leipää ja 

kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja lausui niistä kiitoksen. 

Hän mursi leivät ja antoi

palat opetuslapsilleen kansalle tarjottaviksi.

Kaikki söivät kyllikseen ja tähteeksi 

jääneitä paloja kerättiin kaksitoista korillista.