Päivää lyhyempi viikko

Iltaa kaikille lukijoilleni, joita tiedän ympäri Tellusta runsaasti olevan.
Ilokseni blogin lukijalaskurikäyrä pompahtaa aina hurjaan nousuun maanantaisin laskeakseen vähintäinkin yhtä hurjasti seuraavana, tai ainakin sitä seuraavan päivänä.
Huomenissa en ehdi kirjoittaa mhvv:tä säälliseen aikaan, joten ettei hurja nousu tapahtuisi turhaan, eli paljon lukijoita, mutta ei luettavaa, kirjoitan viimeviikon asiantyngät tänään sunnuntai-iltana.

Alkuun laitoin äidin (yläp.) ja pojan (alap.) taiteesta valokuvia teille nähtäväksi. Minun mielestäni omena ei ole kovin kauas pudonnut, vai mitä mieltä olette?
Korttejani voi käydä katsomassa ja tilaamassakin, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, osoitteesta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Taulunkin voi tilata, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, ottamalla minuun yhteyttä.

Syy siihen, että en huomenna ehdi tänne kirjoitella, on aamupäivän seurakunnan tal. jaoston kokous, joka hyvässä lykyssä jatkuu iltapäivään. Illalla on se usein mainitsemani piirustustaidekurssi, joka puolestaan loppuu 1/2 21. Kirjoita siinä sitten, kun olet 1/2 pökerryksissä päivän menoista.
Ei! Parempi on kirjoittaa nyt, kun on aikaa, eikä pyörrytä.
Heheh..no ei vaitiskaan. Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta jämäkästi ja ennen kaikkea mieleenpainuvan kiintoisasti. (Yskii kovasti).

Viime maanantain kohdalla on kalenterissa kaksi merkintää:
1) Ystävä kokous KD ja 2) Lemmen viemää.
Numero yksi on varmaan tullut kaikille tutuksi ja tietoon  tämän bloggausharrastukseni aikana, mutta tuo 2) LEMMEN VIEMÄÄ voi olla hiukan tuntemattomampi keissi.
Juu! Olen muutamisen vuoden seurannut silmää räpäyttämättä ja melkein hengittämättäkin saksalaista saippua... tai oikeastaan lipeäsarjaa nimeltä Lemmen viemää.
(Hohhoijjaa!)
Noh, päätin kuukausi sitten pitää kertakaikkisen paussin sarjan vahtaamisesta ja maanantaina oli sitten se päivä, kun aloitin uudestaan. Katsoinkin mielenkiinnolla, mitä kaikkea Paulinen ja Leonardin ynnä Wernerin elämässä oli päässyt kuukauden aikana päässyt tapahtumaan.
Mutta mitä minun vanhat, mutta sierettyneet silmäni näkivätkään?  Vanhat konkarit olivat joutuneet taka-alalle ja uudet tuntemattomat naamat vallanneet koko ruudun!
Päätin, että en enää tuhlaa kallisarvoisia loppuelämäni tunteja sarjan töllöttämiseen, vaan käytän ajan johonkin muuhun. Ja, jos en keksi, mitä se muu voisi olla, niin sittenkään en enää palaa entiseen toljottamiseen. En ainakaan niin intensiiviseen.
Keksin, että voinhan käyttää ajan pururadallamme viuhtomiseen. Varsinkin nyt, kun olen kuurilla. Muutaman kerran olen jo niin tehnytkin, eli VIUHTONUT radan päästä päähän.
Varmasti, jos lisään kierroksia, se viuhtominen alkaa tuntua paremmalta.
Nyt on ollut sellainen tunne, että keuhkot pyrkivät ulos jokaisesta mahdollisesta reiästä, mikä ihmisruumiiseen on laitettu.
Onneksi toppatakin nepparit pysyvät jo kiinni, vaikka rintalasta ja pallea kohoilisivat kuinka kiivaasti. Ajatella! Jo kilon painonpudotus vaikuttaa näin suotuisasti.
Niin, luit aivan oikein! Kilon kevyempi ja vuoden nuorekkaampi Kaisa täällä juttua sinulle suoltaa!
Olen ollut hyvin tiukkana ja motivoitunut, mitä laihduttamiseen tulee. Ihan koko viikon.
(Kuten tietenkin ne viisikymmentä kertaa aikaisemminkin alkamani l-kuurit). Mutta uskon totisesti, että tällä kertaa vihdoinkin onnistun, sillä koskaan aiemmin minulta ei ole tiedusteltu, josko olen 80 päässyt täyttämään. Kyllä moiset kysymykset panee yrittämään.

Keskiviikon kohdalla on kalenterissa myös kaksi merkkausta:
Draama ja haastattelijana Sohva-kirkossa.
Menin jälkimmäiseen, koska haastattelijana en koskaan ennen ole ollut. Se, etten ole ollut, ilmeni siinä, että sulavuus&rentous oli heinäseipään tasoluokkaa.
Laatimani kysymyksetkin olivat paikkapaikoin ontuvia ja niinpä siinä ohjelman aikana sain valtavan halun ryömiä sohvan alle. Sohvan, jonka päällä istuivat haastateltavat. He onneksi vastailivat juoheasti ja hyvin kaikkiin kysymyksiini. Niihin outoihinkin.
Sohvakirkkoon oli tullut runsaasti väkeä. Hyvä ilta kaiken kaikkiaan, ellei meikäläisen osuudesta ihan kaikkea oteta lukuun.
Draama esityskin Pappilassa oli sujunut hyvin, vaikka meikäläinen SUURI KANSANJOUKKO-roolissaan ei ollutkaan paikalla.

Viimetorstain kohdalla kalenterissani seisoo selvällä suomenkielellä:
Kirkko klo 13. Pankin joulujuhla.
Se vaan, että kyseinen juhla, jossa minulla olisi suuri ilo ja kunnia lukea runojani, on vasta 10.12, eikä 12.10, kuten olin merkannut.
Sitä en siis vielä viime torstaina tiennyt, vaan istua jötkötin Saabissani kirkon parkkipaikalla ja ajattelin, että aikas pieneltä näyttää osanotto joulujuhlaan. (Itse asiassa parkkipaikalla ei ollut yhtäkään autoa Saabin lisäksi).
Soitin Jonnalle, joka kutsun aikoinaan oli esittänyt, että olenko väärä henkilö, väärässä paikassa väärään aikaan?
Kuulin vastauksen ja kalpenin. Pyysin Jonnaa, ettei sanoisi kenellekään ja hän lupasikin iloisesti.
Tämä jääköön nyt sitten teidän, minun ja Jonnan väliseksi salaisuudeksi.
Rauhoituin aika äkkiä ja huojennuin lisää, kun muistin, että olen aina tehnyt ihan kummallisia siirtoja ja merkintöjä menemisistäni ja tulemisistani. Tämä ei siis ole dementiaa, vaan läpi elämän seurannutta hometiaa!
Muistan esimerkin työelämästäni. Olen sen jo joskus tänne ylös kirjannut, mutta kertaus on opintojen äiti.
Olin liimannut pakettikorttiin postimerkkien sijasta kuittausmerkkejä (säästökirjaan liimattavia rahamäärämerkkejä) ja joka asia tuli selville ja saatettiin johdon tietoon. Esimiesjohtaja kysyi puhelimessa haudanvakavalla synkeällä äänellä:
-Mitä te (siihen aikaan teititeltiin alaisia) ajattelitte, kun liimasitte kuittausmerkkejä postimerkkien sijasta?
-En varmasti mitään, sain kauhultani soperrettua.
-Sitä minäkin! Klik!

No joo menneet ovat menneitä, mutta  onneksi olin kuukautta etuajassa runonlukemiseni kanssa, enkä kuukautta liian myöhään.

Lauantaina ajeltiin Nikolainkaupungin kauppaoppilaitokselle seuraamaan Joonathanin Salibandy-matsia. Pelasivat Isonkyrön Remixiä vastaan.
Siinä olikin sitten taputtamista, kun piti molempia joukkueita kannustaa. Nykyisen kotikuntansa (Isokyrö) joukkuetta ja lapsenlapsen Vaasan joukkuetta.
Tasaväkinen oli kamppailu. Mukavaa oli katsella sitä ketteryyttä, nopeutta ja peli-intoa, mikä pelitantereelta nousi sinne korkealle katsomoon asti.
Katsomosta puheenollen ne ovat tällaiselle mummu-ihmiselle ihan liian korkeita ja jyrkkiä. Nuoret hyppivät penkkien yli kuin kirahvit, mutta meikäläinen seisoi jalat leveällä, polvet vaappuen etsien tukea kaiteista, joita ei ollut. Onneksi Magnus talutti pelin loputtua  meikämummun alas ja turvallisesti auton penkille hengittelemään.

Matsista menimme Aija-Kanitan luo kahville. Tarjolla oli ihania berliininmunkkeja. Söin yhden sileällä omallatunnolla. Laihdutuslapussa näet luki, että juhlissa saa syödä kuten muutkin. Ja sehän oli todella juhlaa, kun pääsi matsiin ja tädin luona käymään.

Tänään sunnuntaina olisi ollut kaksi menoa. Elikkä olisi pitänyt revetä kahdeksi ja hyvin olisi riittänyt värkeissäkin varaa, jos se ilman veren vuodatusta olisi mahdollista. Menin kuitenkin Vähänkyrön kirkkoon rovastikunnallisille naisten päiville. Olin sinne aikoja sitten ilmoittautunut. Onneksi Magnus pääsi kunniakkaasti edustamaan perhekuntaamme Isonkyrön kirkkoon ja seurakuntakodille, jossa vietettiin kappalaisemme syntymäpäivää. Onnea vaan minultakin ja Taivaan Isän runsasta siunausta!
Illalla ajelimme Vaasaan. Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Seuroista Asevelikylään. Vävy valmisti taas niitä sanoinkuvaamattoman hyviä pitsojaan. Otin täysin tavanomaisesta poiketen ainoastaan yhden hyvin pienen palasen. Sellaisen 1/4 osan vanhanaikaisesta sinisestä nenäliinasta. Tavallisestihan syön koko nästyykillisen.
Samoin tekivät Magnus ja Charles, mutta kyllä me sitten kotimatkalla itseämme haikeina surkuttelimmekin ja kehuimme ääni väristen Eerikin pitsoja.
Tähän lopetan raportin ja toivotan kaikille hyvää yötä Jeesus myötä. Hänessä meillä on turva näinä kummallisina ja pelottavina aikoina.
T: Kaisa von Bolhufvud-Gyllenbögel
---------------------------------------------------------
Psalmi 46: 2-8

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka
maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat
Jumalan kaupunkia,
korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä,
kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat
horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.

Tapaamisia ja syömisiä

Kukkuu? Haloo? Onko siellä ketään?
Täällä Kaisa! Tasan 1/2 kiloa ohuempana ja 1/2 vuotta nuorekkaampana! :D

Kuuri alkaa purra hitaasti, mutta varmasti. Mikä iloisinta, niin siitäkin huolimatta, vaikka viikolla olin kaksikin eri kertaa istumassa ravintoloiden lihapatojen ääressä, niin puntarin viisari sojottaa alempana kuin ennen. Selostan niistä lihapadoista hiukan lähemmin, kun tulen siihen kohtaan.
Kuvista, jos sen sijaan heti alkuun sanoisi jotakin:
Yläkuva on samasta tutusta keskikammarin nurkasta, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin.
Nyt tässä kuvassa ovat EHKÄ ainakin taulut osittain muuttuneet. Laitoin kuvaotoksen tänne siitäkin syystä. että uusia kuvia ei taaskaan ole.
Kuvanhan voi ottaa uutena, sillä taulujen paikathan meillä muuttuvat tämän tästä, vaikka taulut ovatkin samoja.
Jos seinissämme jossakin on tyhjä naula, niin siihen käydään oitis hakemassa taulu jostakin toisesta naulasta riippumasta, johonka kohtaan puolestaan haetaan toinen taulu jostakin toisesta...jne.
Nauloja tintataan melkein joka päivä johonkin ihka uuteen kohtaan ja taas sama show jatkuu.
On hauskaa, että tauluja on runsaasti ja että ne riippuvat seinillä toinen toisensa alla ja vieressä ilman minkäänkarvaisia  sopivuus-säädöksiä. Joku sisustusintendentti saisi kyllä ähkyn meidän huushollissamme.

Alakuva on tämän kevään Israelin matkaltamme. Minä kuvaan ja Vivianni ja Magnus poseeraavat. Paikka on joku Jerusalemin lukuisista ulkoilmasyöntipaikoista ja odottelemme suussa sulavia falavellejä syyäksemme.
Israeliin kannattaa mennä jo yksin falavellienkin takia.
Juuri eilen. isänpäivänä, muistelimme Viviannin kanssa matkaa ja haikeina myös huokailimme.
Ah, kunpa vielä joskus noihin maisemiin pääsisimme. Uskonpa, että Joonathankin samaa mieltä oli.
Kääk! Ei olisi pitänyt mainita sanaa falavelli! Nyt ahdistaa alakertaan syömään välipalaa.
Käynkin kissauttamassa kahvit tässä välissä ja syömässä sallitun rajoissa leipää.

No niin, (pyhkäisee suupieliään ja alkaa taas naputtelemaan) peli jatkuu.
Viime maanantaina, jolloin kirjoitin edellisen bloggaukseni, olin tuttuun tapaan piirustustaidekurssilla Vähänkyrön Vaasassa. Siitä en teille vielä voinut kirjoittaakaan, koska olin niin aikaisin asialla näillä sivustoilla.
Piirustuskurssilla saimme taas eteemme mallikuvia, joista jokaisesta tuli piirtää haluamansa kuva. Minä halusin piirtää kuvan, jossa ihminen (ei käynyt selvästi kumpaako lajia) nukkui rauhaisaa unta täkin alla. Nenä ja toinen jalka vain näkyivät fällyn alta.
Opettajamme Masa- Etias sanoi, että mallin voi piirtää hiukan toiseenkin sorttiin ja asennotkin erilailla kuin herra Rembrantti aikanaan tehnyt oli.
No minähän piirsin sen ihmisen niin kummalliseen sykkyrään, että Masa-Etias ei yrityksestä huolimatta pystynyt olemaan nauramatta sitä katsellessaan. Ei, vaan hän nauroi kovasti ja railakkaasti.
Alkoipa minuakin naurattamaan opettajan nauru ja niin me nauroimme ikään kuin duettona kauan ja hartaasti. Yritin kuiskata, että en ollut vielä kunnolla käsitellyt, enkä piirtänyt sitä kohtaa, joka nauratti, mutta...en pystynyt. Nauratti siksi paljon. :D
Se on kuulkaa kaikella tavalla hauskaa tämä taiteiden harrastaminen. Ei tarvitse erikseen naurujoogia, kuten ei muitakaan joogia.
Tänään e valitettavasti pääse piirustustunnille, kun on toinen meno. Kahteen paikkaan ei ratkea, vaikka värkeissä VIELÄ olisikin varaa.

Tiistaina oli se ensimmäinen lihapatojen ääressä oleminen, joista alussa vihjasin. Ravintola Herkkutatissa (nimi muut.) Vaasassa.
Minä, Ansa (nimi muut.) ja Irru (nimi muut.). Kolme tuttua kouluvuosilta.
Kolme tiimaa myös praatattiin.  Oli kuin ei mitään vuosia&vuosia olisi kohtaamisiemme välissä ikinä ollutkaan! Tämä tapaaminen viehätti minua erikoisen paljon. Jälkeenpäin olen mutustellut ja muistellut jutteluamme. Minä tykkään sellaisesta seurasta, jossa ei kaihdeta mitään asia-aluetta. Puhuimme uskostakin ihan luonnollisena asiana ilman, että kukaan kiemurteli ja vilkuili aikarautaansa. Tosi voimaannuttava (kuten Ansa sanoi) miitinki. Päätimme, että mikäli meistä riippuu, se ei jää viimeiseksi.
Söimme myös tietenkin, vaikka juttua riitti, lounaan, johon kuului mm. simpukkasoossi.
Simpukat olivat vaaleassa ihanassa paksussa kermakastikkeessa kita (kuoret siis) ammollaan. Joistakin oli sisusta irronnut kastikkeeseen, mutta joissakin oli klöntti vielä tallella. Siis olivatko ne hyviä! Siitä siihen, etten syönyt kuoriakin.
En ole ennen moista kastiketta syönytkään. Silloin tällöin ostan itselleni säilykepurkin, jossa on simpukoiden sisälmykset ja ahmin yksin koko purkillisen.
Kääk! Ei olis pitänyt mainita simpukoista mitään. Nyt paukahti tekeen niitä mieli, eikä oo!
Kuinka voisikaan olla, kun aina heti s-purkin ostettuani sen syön. Meillä ei simpukkapurkki kauaa happane, kun meikäläinen on asialla.

Keskiviikon, torstain ja perjantain kohdalla ei kalenterissani ole edes kahvitahraa.
Vaikuttaisi ja näyttäisi, että en ole pannut tikkua ristiin noina päivinä. Väärin! Kyllä laitoin!
Imuroin koko rintamamiestalomme alavooningin. Olisi pitänyt imuroida ylävooninkikin, mutta otti sen verran selän päälle, etten edes ajatellut yläkertaa.
Valitin Magnukselle, että kylläpä imurointi krassaa ja vihloo selkäpiitä.
-Niin teköö, sanoi Magnus ja loi merkitsevän katseen minuun. (Hän on nimittäin se, joka meillä aina imuroi).
-Kyllä paikkojen jynssääminen, pölyjen pyyhkiminen ja vessan kuuraaminenkin työstä käy, olin sanomaisillani, mutta ruimaisi niin ilkeästi selkäruodosta, että jätin sikseen.

Lauantaina ajelin Nikolainkaupunkiin Pohjanmaan Kristillisdemokraattien syyskokoukseen.
Olin hyvissä ajoin paikalla. On Maunosta hiukan tarttunut tapa, että tuntia ennen on hyvä olla ovien takana ja viimmosena painaa ovi perässään kiinni.
Aikani, eli 1/2 tiimaa, odotettuani aloin kummastella, kuinka kukaan muu ei tule kokoukseen?
Meninkin sisältä kysymään, että olenkohan oikeassa paikassa?
-Riippuu siitä, missä te haluatte olla, olisi sen ystävällisen herrasmiehen varmaan tehnyt mieli kysyä.
Noh, minä halusin olla Kristillisen koulun tiloissa pidettävässä KD:n kokouksessa.
Juu, ei ole koulu ollut tuossa paikassa enää kahteen vuoteen, sanoi tuo ystävällinen mies.
Sain tietooni missä koulu tällä hetkellä sijaitsee ja prääsäsin paikalle. Hyvin ehdin. Kiitos ajoissa olemisen. Kun on ajoissa paikalla, ehtii, vaikka olisi väärässäkin paikassa.

Saman päivän iltapäivällä meillä oli Maunon ja 12 muun henkilön kanssa mieluisa meno siihen viikon toiseen lihapatapaikkaan. Östermyraan.
Aluksi ravintolaan syömään ja lopuksi teatteriin Tangoa katsomaan.
Tilasimme Magnuksen kanssa 7t (!) paistettua härkää.
-Kylloli maikian makuusta ja kerranki kypsää! Magnus iloitsi.
Hyväähän häränpaisti toki olikin, mutta minä en välitä kypsyyksistä, kunhan saa haarukalla ja veitsellä paloja irti, eikä jää suuhun pyörimään. Medium käy minulle oikein mainiosti (ja raakakin).
Pidin varani, ettei rintakehä ja hartiat äyskähdä kipeiksi liiasta syömisestä ja niinpä jouduin jättämään ihastuttavan pottumuusin miltei koskematta lautaselle. Sitä ihanuutta oli lätkäisty melkein napollinen
niiden häränpalojen viereen. Olisin saanut kauhean rautakankisyndroomakohtauksen, jos olisin muusinkin suuhuni ahtanut.
Jonkinlaisen kohtauksen kyllä sain, vaikka en liikaa syönytkään. Nimittäin häpeäjäykkyyskohtauksen. Tönäisin vesilasin kumoon, niin että vastapäätä istuva Give-Liza kastui ylt ympäriinsä.
Okei, onhan puhdas vesi eri kuin mustikkamehu, tai kirnupiimä, mutta...
Pattiin otti ja hävetti lujasti.
Teatterin tuoksinassa kaikki kuitenkin unohtui. Harvinaisen mukaansatempaava ja ajatuksia antava oli tämä Tango esitys. Näyttelijät täysin amatöörejä ja silti näyttelivät kuni Taunopalot ja Ansaikoset konsanaan.

Sunnuntaina oli kaikkien isien päivä, kuten kaikki tiedämme. Nikolainkaupungista tuli syömävieraita.
Keitin oikeaoppista kiisseliä (ei valu pois purnukasta, vaikka ylösalaisin kumoaaa), ja paistoin uunissa nyrkinkokoisia lihapullia.
Lahjaksi Magnus sai taulun, kalsarit ja vihreitä kuulia.
Tämä isäinpäivä oli paitsi hyvä ja ihana, niin myös tavallisuudesta poikkeava. Nimittäin puolet täytekakusta laitettiin pakastimeen ja vihreäkuulapaketti teipattiin maalarinteipillä umpeen, ettei kuulat lemmehdy, koska rasia oli avattu. Otimme kaikki kuulan, jos toisenkin.
Kuuna kullan valkeana meillä ei ole kuulapakettia avaamisen jälkeen kiinni enää teipattu.
Sitä se laihduttaminen ja nuorettaminen saa aikaan.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.
Kahviryhmästämme kaksi oli sairastunut, joten hoitelimme asian kahdestaan. Timoteus ja minä. Hyvin meni, mutta menköön. Lopuksi Marja-Leena (nimeä ei muut.) vieraasta kaffiryhmästä tuli jeesaan tiskikoneen käytössä. Eli oli mukana koko ajan, kunnes viimeinenkin pilkkumi oli puhdas.

Nyt loppuu jatustelu taas tältä erää. Lähden KD:n paikallisosaston ystäväkokoukseen. Piirustustaidekurssi jää valitettavasti pois, vaikka värkeissä...jne.
T: Kaisa Pilliäinen-Pönderskog
-----------------------------------------------------------

Psalmi 140: 7-8

Minä luotan sinuun, Herra,
sinä olet minun Jumalani,
kuuntele, mitä sinulta pyydän!
Herra, sinä olet väkevä auttajani,
sinun kätesi suojaa minua taistelussa.

Juoksua, juontoa ja giljotiinia

Tänäänpä olen taas hyvissä ajoin täällä vinttipöksässä tätä joka maanantaista kirjoitussessiota aloittelemassa.
Kellohan ei ole vielä paljon mitään ja silti olen ehtinyt tekemään jo paljon muutakin: Olen täyttänyt pyykkikoneen, tyhjännyt tiskikoneen, keitellyt puuroa, etsinyt ainakin tunnin valokuvia itsestäni ja muuta sen sellaista pientä on tullut puuhasteltua.
Muut puuhastelut menivätkin ihan ok, mutta valokuvien kanssa oli tulla tupelikko! Tuotti tuskaa ensinnäkin löytää se vaarin tekemä puurasia, jossa on niitä vanhoja kuvia.
Noh, löytyihän se ja niiden kanssa sitten menikin aikaa ja tupakkia.  Jäskähdin katselemaan kaikkia niitä tuhannen tuhatta muutakin valokuvaa, joita elämäni ja muidenkin elämien aikana on tullut räpsittyä.
Murehduinkin myös aika paljon. Niin valtavasti nousi kuvista mieleen rakkaita, jo edesmenneitä, ihmisiä. Oi niitä aikoja!
Pikkasen otti tietenkin myös hermon päälle, kun katseli omia kuviaan vuodelta nakit ja muusi. Kuinka hehkeä sitä olikaan joskus ollut! Silloin nuorena ja nättinä! Toista on nyt!
Magnus onneksi kyllä sanoi, jotta hänellä ei oo minkäämmoosta rutajamista tämän hetkisestäkään tilantehesta. Se lohdutti.
Olen joskus kirjoittanut täällä, että Magnuksella on yötä päivää, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vaaleanpunaiset silmälasit minun suhteeni. Ei kuulemma minkäänmoosta vikaa, eikä viilua mihinää kohtaa, mitä ulukonäkööni tuloo. Oo ollu koskaa!
Hienoa. Kannatti aikoinaan rukoilla itselleen  aviomiestä. Muistanette senkin, että todella hartaasti rukoilinkin, kun tuntui, että flaksi poikien keskuudessa oli niin kovin surkeeta?

Sain kuvia katseltuani sitten kuitenkin nieltyä angstini ja valittua viisi (5) yli viisitoistavuotta vanhaa kuvaa itsestäni.
Minut on nimittäin haastettu Facebookissa eräänkinlaiseen juttuun taas. Vähintäin 15 vuotta vanhoja valokuvia itsestä viitenä päivänä!
Olen vannonut, että en ota mitään haastetta enää ikinä vastaan, mutta onhan se takki käännettävä. Haastaja nyt sattuu olemaan niin ihana ja hänen omat vanhat kuvansa niin hyviä, että mukaan on mentävä.  Valitsemani kuvat on katsottavissa vaan Facebookissa, mutta  laitan niitä tännekin alkukuviksi joskus, kun muu kuvamateriaali loppuu. Materiaali loppuu vuorenvarmasti aika piankin, koska olen niin mahdottoman laiska filmaaja.
Nuo kuvat tuossa alussa ovat kyllä tällä kertaa ihan upouusia.
Ylimmäisessä kuvassa on pihapiirimme uuden asukkaan aikaansaannoksia.
Kyseessä ei ole orava, vaan touhukas tikka!
Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun Magnus haravoi kottikärryllisen tuota tikanruokaa pellon syrjälle. Ei aikaakaan, kun tuollainen kasa ilmaantunut uudestaan koivun juurelle. Kuusi, josta tikka kävyt nyhtää on meidän pihasaunamme takana.
Olisi hauskaa nähdä, kuinka tuo tii-tii tikanpoika lentää käpy nokassaan koivuun istumaan ja herkuttelemaan. Käpyhän on melkein yhtä suuri kuin se itse.

Alemmassa kuvassa on kaktus. Keskikammarin pöydällä.
Heti, kun hain kaktuksen ennen ensimmäistä pakkasta sisälle, se alkoi työntää nupuntupsuja "oksiensa" päihin.
Noiden nupputupsujensa vuoksi se saa pitää harvat fiununsa, koska muina aikoina se muistuttaa lähinnä piikkinsä pudottanutta uuniluutaa, eikä sen paikka ole tuossa, vaan peräkammarin komuutin päällä.

Nyt on tullut aika aukaista vuosikalenteri viimeviikon aukeaman kohdalta.
Eipä ole paljon menomerkkauksia, mutta silti on kyllä menty. Nimittäin omalla yksityisellä pururadallamme. Henkihieveriin asti ja kilometrin pituudelta. Tänään aion juosta KAKSI kilometriä henkihieveriin.
Tarkennukseksi mainittakoon, että juosta-verbi tarkoittaa tässä tapauksessa etanajuoksua. Lisätarkistus myös, että etanajuoksu tässä tapauksessa tarkoittaa etanakävelyä.
Joka tapauksessa menin sitä vauhtia kuin neuvotaan, eli pitää pystyä puhumaan lenkkikaverina kanssa. Minä olin lenkillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Sanoin kuitenkin ääneen, että voi hyvät hyssykät, ku on raskasta! Että ihmislapsi päästää itsensä tälläseen kuntoon...puusk...puus...puusk...huohotus...

Aion jatkaa, sekä liikuntaa, että kilojen/vuosien harteilta karistamista. Olin taas kuntosalillakin Even kanssa torstaina.
Sunnuntaina sain eräältä Maunon sukulaisfrouvalta hyvän laihdutusohjeen. Sen avulla eräs nainen oli laihduttanut 90 kiloa! No minä painaisin sitten vaan 10 kiloa, jos niin paljon laihtuisin, elikkä tyydyn ainakin näin aluksi siihen tavoitteeseen, että 10 kiloa pois painosta, sekä vuosilustoista.
Lukiessani ohjeita vaikuttivat ne ihan säällisiltä ja tervehenkisiltä.  Ihan kuten lukuisat kerrat aiemminkin aloittamani kuurit. Kuurien jälkeinen elämäni ei aina, jos koskaan, ole ollut tervehenkistä. En mene vannomaan, että nytkään olisi, mutta päivä kerrallaan sano pässi, kun päätä leikattiin.

Eilen oli meikäläisellä hetkisen aikaa todella sellainen tunne, että päätä leikataan.
Ajelin nimittäin mietoksissani  kotia kohden, niin sainpa päähäni, että haen kaupasta rahkaa muutamat purkit. Sitä kun suositellaan pakastemarjojen kera aamupalaksi nautitsemaan siinä uudessa laihdutusohjeessani. Olisi hienoa, kun saisi heti aamusta alkaa laihduttamaan oikeaoppisten aineiden kanssa.
Tuumasta toimeen. Pysäytin Saabin. Aloin ottaa poletti kourassa ostoskärryjä niille kuuluvasta paikasta, kun yhtä äkkiä tunsin, miten joku painoi minua hartioista ja voimalla sittenkin.
Menin kasaan aikamoisella rytkäyksellä.
Huomasin kauhukseni, että ritilä, joka laitetaan ostoskärryjen eteen kaupan kiinniolon ajaksi, laskeutui alas. En ehtinyt muuta kuin riuhtaista itseni kärrypuolelle.
Siinä sitten nenä verkossa kyttäsin, koska joku asiakas tulee ulos, että saan hälytettyä jonkun AUKAISEMAAN häkin.
Pian tulikin asiakas kaupasta ulos ja pyysin häntä kuriiriksi.
Kohta alkoi ritilä osoittamaan nousemisen merkkejä, mutta ei vielä niin paljoa, että olisin mahtunut ryömiskelemään pois.
Nousihan ritilä sitten toki ihan kunnollakin ylös ja pääsin kaupantekoon.
-Me ei nähdä täältä sisältä, kun suljemme ritilän! sanoi myyjätär iloisesti, kun olin ehkä hiukan pöllämystyneen näköinen.
-Suljin sen jo valmiiksi, kun kohta menee kauppakin kiinni! jatkoi myyjä vieläkin iloisemmin.
Sain kuin sainkin rahkat aamuksi ja onneksi kaulakin pysyi ehjänä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Niin k

Eilen meidän kotikirkossamme vietettiin maatalousyrittäjien kirkkopyhää. Sehän tietää aina sitä, että jumalanpalveluksen jälkeen on seurakuntatalolla ohrapuurotarjoilu ja kaffit ja nisut päälle.
Oli mahdottoman hyvä jumalanpalvelus ja mahdottoman hyvää puuroa.
Tunsin kotiin ajellessani sellaista onnea ja rauhaa sydämessä, että siitä siihen, ettei Saabiin ilmestynyt siipiä.

Sunnuntai-iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä. Minulla oli kunnia saada toimia juontajana. Juontajan tehtävä ei ole ollenkaan helppo. Ainakaan näin amatöörille.
Ei saisi lätistä mitään ylimääräistä (se onkin se vaikein kohta) ja pitäisi puhua juohevasti ja olla jotenkin innostunut ja pitää langat ja aika hanskassa.
Innostunut minä kyllä olin, mutta juohevuus mättäsi aika lailla, enkä mene takuuseen niistä langoistakaan. Muuten kaikki meni hyvin ja hienosti.

Nyt lopetan tähän. Pitää ehtiä postiin palauttamaan Elloksesta tilaamani poncho. Siihen olisi mahtunut koko meidän perhekuntamme ja muutama vieraskin ja silti olisi jäänyt kasvuvaraa.
T: Kaisa Pontsollero-Päliskö
------------------------------------------------------

Psalmi 25:5-6

Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua,
sinä Jumalani, auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.

Vuoristorataa, laaksonpohjaa ja tasaista lättyä

Tässä pari mustanpuhuvaa kuvaa. En tiedä, mistää färi johtuu. Aurinko ainakin valaisi huonetta kuin kirkkain ledi. Oliko valoa sitten liikaa? Mene ja tiedä!
Joka tapauksessa kuvat on meininki laittaa mainokseksi Matkalla-lehteen.
Ja tietenkin nyt ne ovat mainoksena tässä bloggauksessani.
Alakuvassa olevia runokirjojani saa minulta tilata joululahjaksi naapureille ja sukulaisille. Juuri naapurit ja sukulaisethan ovat kovia lukemaan runoja. Ainakin täällä meilläpäin. :D
Olen kuitenkin ehkä hivenen jäävi kehua retostelemaan kuvan runokirjoja, mutta sen verran sallittaneen, että melkein kaikki ovat ne lukeneet, jos kerran ovat kirjan ostaneet.
Eli ei haittaa sekään, jos naapurinne ja sukulaisenne eivät ennen ole runoja lukeneet.

Yläkuvassa on kaksi piirtämääni joulukorttimallia, joita malleja on ainakin yheksää (9) eri sorttia, jos oikein muistan.
Muistan tätä nykyä aika harvoin oikein, joten paras on mennä itse katsomaan sivulta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Jos sinä päivänä, kun tilaat ennen klo 14.00 talviaikaa, niin kortit mossahtavat seuraavana päivänä postilaatikkoosi. Ilman lähdetyskuluja.
Runokirjatilauslähetykset ovat myös ilmaisia, mitä lähetyskuluihin tulee.

Tiistaina minulla oli pitkästä aikaa ilo puksutella Tervajoen asemalta Nikolainkaupunkiin junalla.
Useasti olen tuon matkan junalla mennyt ja yhtä useasti pelännyt hampaiden paikat kalisten.
Jäykistyin jo platformilla, kun näin, että veturi oli sellainen vihreä, uusi ja luihkea pendoliinoveturi. Ei sellainen tavanomainen vanha diesellousku. Perässään se veti vanhanaikaista junanvaunua.
Tiesin heti, että nyt mennään, eikä meinata. Tuollainen vanha perässäkiskottava vaunu ei painaisi mitään uuden veturin akselistossa.
Siis tiedossa oli kaksikymmentä (tjugo) minuuttia kananlihalla oloa ja tärskäyksen odotusta.
 - Miksi, kysyn minä,  MIKSI junien pitää ajaa niin kauheaa faarttia, että raiteet kuumottavat vielä tuntitolkulla jälkeenpäin? Jopa niin, että niillä varmasti kananmunan paistaisi?
Maksaessani piljettiä näin sivusilmällä, että maisemat vaihtuivat todella rivakasti. Sain, ihme kyllä, pidettyä kitani kiinni. Meinasin nimittäin tehdä kohteliaalle konduktöörille pari vähemmän kohteliasta arviointia junista ja niiden vauhdeista.
Varmaan olisi konduktööri kehottanut mummua pysymään kotona kiikkustoolissaan ja sidotuttamaan itsensä siihenkin kiinni, ettei VAAN kaadu vauhdissa tuuskallensa.
Olin siis hiljaa, mutta konnarin mentyä kaivoin laukustani "taskuaseen" so. pikkuruisen Raamatun. Silmät kiinni avasin summissa  jonkun kohdan ja kuinka ollakaan! Kohdassa luki:
-Älkää pelätkö!
Avautunut kohta oli siitä, kun Jeesus ja kolme opetuslasta olivat kirkastusvuorella ja opetuslapset säikähtivät, kun Mooses ja Elia ilmestyivät yht`äkkiä paikalle.
Tulin siihen tulokseen helpottuneena, ettei minunkaan tarvitse pelätä ja klapsautin kirjan kiinni ja takaisin väskyyn.
Tuon "taskuase"-jutun varmaan kaikki te tuhatkunta lukijaani muistattekin, joten en ala sitä tässä nyt kertailemaan.

Junamatka jatkui vauhdikkaasti, mutta pelvotta, eikä kulunut kuin kraapantuu, niin olin treffipaikalla: Rewell-Centerin esiintymislavan tolpan vieressä.
Samaiseen paikkaan tulivat tismalleen sovittuun aikaan myös Pläälu, Elitzabethy ja lapsenlapsensa Kaisa, Maiju, sekä serkkuni vaimo Marquerita Australiasta. Joten ei vähä mittää!
Menimme syömään. Ajattelin syödä kevyesti ja valitsin menyyn kohdasta sallaadipuffet.
Voin vakuuttaa, että salaatistakin tulee sangen raskas olo, vaikka se on muka niin kevyttä, niin kevyttä.
Noh...okei määrä tietenkin vaikuttaa myös. Minulle syömäni salaattimäärä aiheutti sellaisenkin ähkyn, että en pystynyt istumaan tuolilla. Oikeammin makasin tuolin päällä kuin rautakanki.
Silmät lasittuneina kolistelin muiden perässä seuraavaan etappiin: kahvipaikkaan. Oli kulunut noin tunti syömisestä ja serkuillani alkoi kahvihampaita porottamaan.
Tilasin (koska muutkin tilasivat) kahvin ja täytekakkusiivun.
En pystynyt syömään ko siivua, enkä liioin juomaan kahvia.
Serkkuni huolestuivat toden teolla. He keskustelivat keskenään, etteivät muista minun ikinä olleen moisessa tilassa, että paakkelssi jää lautaselle.
Kaisa pantiin hakemaan tiskiltä pahvirasia, johon kakunsiivun tyhjää nieleskellen pullautin.
Tällä hetkellä muistelen haikeana sitä isoa kakunsiivua (Magnus söi sen kotona).
Vakaa aikomukseni on mennä kyseiseen konditoriaan uudestaan paremmalla syömälustilla ja ilman, että olen syönyt heinäpaalin verran salaattia sitä ennen.
Muuten tapaamisemme oli hauska. Kuten aina on, kun me serkukset kokoonnumme.
Ihmeellistä oli myös huomata, kuinka esimerkillisesti tätini Saima oli suomenkieltä Marquerite-miniälleen opettanut.  Saima-tätini nyt vain oli sellainen. Hän vannotti aina Suomeen lähtiessäänkin, porukalleen, että koirallensakin pitää puhua suomea.
Nyt oli Marqueritalla kielitaidostaan hyötyä, vaikka osaammehan me serkut engelskaakin ihan riittävästi. Minäkin B: n verran.

Eräänä sateisena viimeviikon päivänä ajelimme Magnuksen kanssa taas Nikolainkaupunkiin ja menimme isonkyröläisten vuorolla myymään Lähetyssoppi-myymälään.
Lähetyssopin osoite on Kauppapuistikko 30. Jos on tarvetta vauvanvaatteista, matoista. poppanoista, vanttuista, sukista, korteista, sormikkaista jne, niin sinne!
Myytävää oli siis paljon ja myyjät asiansa osaavia (vaatimaton yskäisy), mutta asiakkaita nirkosesti.
Kertoivat muut, että jahka ensimmäiset pakkaset purasevat, niin ovi käy tiuhaan ja sukat ja lapaset vaihtavat liukkaasti omistajaa.

Sunnuntaina meillä oli jokavuotinen miitinki kahden perhekunnan kanssa Vaasan Raxissa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että minuun iski taas rautakanki-syndrooma?
Se iski, vaikka todellakin varoin ja yritin hillitä sekä itseäni, että syömistäni.
Magnus sanoi, kun olimme kahden kotimatkalla, jotta tua ei oo normaalia, jotta nuan isoolta näyttävä maha tuloo nuan piänestä täytöhön! Sum pitää mennä lääkärihin! Tuata urajamistei viitti kuunnella!
-Ei mun MAHA tuu kipeeksi. Vaan pallea ja keuhkot ja hartiat! valitin minä tuohduksissani.
-Sen suuremmalla syyllä kehootan menöhön lääkärin puheelle.
Itsekseni ajattelin, että mitähän tohtori tuumaisi, kun valittaisin hartiakipua syömisen jälkeen?
Hohhojjaa!

Sunnuntaina oli myös iki-ihana Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Naisia oli kokoontunut paikalle ilahduttavan runsaasti.
-Ikinä ei missään ole ollut niin kova meteli, että ulos asti melkein kuuluu, sanoi Eikku iloisena tullessaan paikalle. Eikku toimi iltapäivän juontajana. Hän asuu itse Vaasassa.
-Isokyrölääset naiset osaa ottaa ilon irti elämästä, kun pääsevät yhteen, sanoin Eikulle.
Ilon sirpaleet-nimisellä paikallisella ylistystanssiryhmällä oli myös kolme ohjelmanumeroa.
Ihana oli katsella ryhmän liikkumista ja iloa. Salaa olen toivonut pääseväni ryhmään mukaan.
Huomasin, että haaveeni on edelleen pysyttäväkin salaisena. Tanssijat tekivät sellaisen liikkeen, joka ei meikäläiseltä vielä (painotan sanaa VIELÄ) onnistuisi:
Polville meno ja sieltä sutjakkaasti ylös pompahtaen suorille jaloille ja vartaloille.

Viikolla oli myös kirkkoneuvoston kokous seurakuntatalolla. Siitä kokouksesta juohtuen on tuo otsikkokin tuohon malliin kirjoitettu. On siis kysymys tunnekuohuista, joita kokous kohdallani aiheutti.
Kokous meni hyvin ja oli mielenkiintoinen ja hyvä, kuten aina. Hyviä päätöksiä nuijittiin, kuten aina.
Paljon oli asioita ja erikoiskohtiakin (uusien kotisivujen katsomista ja hiukan muutakin), joten kokouksesta tuli pitkä. Siitä juteltiin ja todettiin, että ei lyhyemminkään olisi voinut asioita päätökseen saada.
Meikäläinen"HUMORISTI" meni taas aukomaan suutansa, paitsi runsaan tarjoilun runsaaseen syömiseen, niin  sammakon suustaan möläyttämiseen.
-Kuka meistä hölisee liikaa? kysyin kovalla äänellä ja nauroin makeasti. Ketään muuta ei naurattanut.
En totisesti tarkoittanut, että joku liikaa hölisee, mutta selitäppä asia. Murheellisena lyyryttelin vanhalla Saabillani pitkin sysimustaa tietä kotiin.
Siinä kahdentoista pintaan illalla menin pyytämään sähköpostitse anteeksi, että saan nukutuksi.
Yksi ihana vastaus tulikin. Kiitos siitä. :)

Nyt tämä hölötys saa tältä osin loppua tähän ja jos olet tänne asti jaksanut, ei liene vaikeaa arvata, kuka niissä kokouksissa hölöttäisi, jos niikseen tulisi.
T: Kaisa Höländer-Pulputsen
--------------------------------------------------------
Psalmi 16: 7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne.
Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
Sinä osoitat minulle elämän tien,
sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,
sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.

Virkistystä

Terveisiä täältä tavanomaisesta yläkerran pöksästä jälleen kerran. Maanantaiden välit ne vaan lyhenevät! Räppänän edessä on taas tyyny, koska silmiä häikäisee. Ulkona on hyvin kirkas ja kaunis syysilma. Vatsalaukkuni on täynnä makoista purkkihernesoppaa, joten mikäs tässä on kirjoitellessa.
Soppaa, tai keittoa/rokkaa, kuinka vaan, syödessäni iloitsin jälleen siitä, että tykkään ruuasta kuin ruuasta. Niin tehdasvalmisteisesta kuin kotikyhöisestä. Aina maistuu hyvälle.
Siitä, että on kaikkiruokainen, on hyvin paljon hyötyä (vrt. valmiit purkkimuonat), jos tietenkin haittaakin (vrt. ylipaino sun muut vaivat).
Esimerkiksi viime viikolla löysin kaupanhyllyltä kauraryynimakkaroita.
-Kauraryynimakkara? kyselin minä ääneen, vaikka ketään ei ollut mailla, eikä halmeilla.
En ollut ennemmin moisiin törmännyt, vaikka tietysti niitä on valmistettu jo kivikaudesta lähtien.
-Kauraryynimakkaroiden, jos joidenkin, täytyy olla hyviä, ajattelin ja edelleen ääneen.
Sujautin niitä kaksi paketillista ostoskärryyn.
Heti samana iltana maiskuttelin yhtä makkaraa ja huomasin oitis, että ne todella OVAT hyviä.
Söin toisen makkaran heti perään. VÄÄRIN! Minulla oli runsaasti käyttämättömiä kaloripojoja jäljellä. En ylittänyt vähennysyritysohjelmaani. Päinvastoin!
Muutoinhan olisin syönyt kaikki paketissa olevat neljä makkaraa.
Ilahduin, paitsi mausta, myös lukiessani paketin kyljessä olevaa tuoteselostetekstiä:
Makkaraoita valmistetaan Vähässäkyrössä. Meiltä kivenheiton päässä olevassa kunnassa. Nykyäänhän Vähäkyrö kuuluu Vaasaan, mutta se ei suinkaan pahenna tätä makkara-asiaa.
-Mullen ei tarvitte kauramakkaroota jatkossa tuara! Magnus ilmoitti sanomalehden takaa.
-Mun täytyy sitten uhrautua ja syödä sunki osuus, vastasin kaikkea muuta kuin surkealla äänensävyllä. Samaan iloiseen sävyyn ilmoitin, että makkaroita tullaan meille hankkimaan vast´edeskin. Lupasin myös syödä Magnuksen kr-makkarat vast´edeskin. Toki tuon hänelle tilalle jotakin muuta makkaraa (josta syön myös aikamoisen kiekuran).
Lapsuudenkodissani meille lapsille (minä ja minun veljeni Herbert) sanottiin, että kaikesta ruuasta pitää tykätä (tai siis ainakin syödä) ja urputuksen sanaa ei sapuskasta saanut ilmoille päästää.
Olin ainoa, joka tätä käskyä ja ohjetta noudatti. Äitini esimerkiksi ei tykännyt vanhemmiten MISTÄÄN muusta kuin lauantaimakkarasta ja perunoista. Huomasin, että ne kyllä pitävät ihmisen hengissä. :D
Tästä olen ennenkin kirjoitellut. Muistan hyvin.
Muistan myös, että kirjoitin ruuanpuolittamissessiostani viime bloggauksessa. Siitä, että 1/2 pois ja siitäkin vain puolet- kuurista. Hanke on edennyt suunnitelmien mukaan.
Tuntuu, että hoikistumistakin olisi jo tapahtunut, vaikka missään ei näy ja puntarin viisarit töklöttävät samassa kohtaa kuin aiemminkin.
Suunnitelmieni pönkittämiseksi hankin aikamoisen käkkyrän inkivääriä perjantaina.
Käkkyrästä vohlaisen päivittäin euronkokoisen- ja paksuisen palan ja syön sellaisenaan.
Jos ette ole vielä tietoisia, niin inkiväärillä lähtee vaiva kuin vaiva ja röppöri kuin röppöri. Kuten säryt, hiustelähtö, köyhyys ja ilikeys ja sen sellaiset viat.
Yhtään en epäile, jotteiko näin olisi. On meinaan aika änkyrän makuista tämä kyseinen ökömöntti!
Kuulin myös, että inkivääri vaikuttaisi epäsuotuisasti ihmiskruppiin. Munuaisiin. Varsinkin, jos sitä loppuelämänsä syö. Minä en aio inkivääriä loppuelämääni syödäkään, enkä nytkään selllaisia määriä, että munuaiset alkaisivat paukkumaan. Syön vain siihen asti, jahka karvat alkavat pysyä päälaella kiinni toisesta päästään. Jaa no, ehkä tarkistan ilkeydenkin kohdalla inkiväärisyöntiajan pituutta. Kyllä siihen varmaan muutama käkkyrä vaaditaan.

Kaksi päivää on tullut elettyä tekemättä yhtään mitään. Ainakaan mitään niin mainittavaa, että olisi ahdistanut kalenteriin ylös pistämään.
Uskon, että jotakin olen kuitenkin tiistaina ja perjantainakin tehnyt. Ainakin ajatellut ja kehitellyt uusia runoja ja kortti-ideoita.
Ajatteleminen ja ideointi ovatkin minulle aika tärkeää tekemistä. Jos tätä "näkymätöntä" tekemistä ei olisi vaipuisin vieläkin enemmän mustiin mujuihin ja kynsinauhani olisivat kauhealla vereslihalla joka sormessa. (Nyt, tällä hetkellä,  verestää vain oikean peukalon kynnen syrjät).
Surisin vauhdilla etenevää vanhenemista (vrt. se kymmenen vuoden ylikuormitus, josta viime kerralla vollotin). On hyvä, että on tekemistä, vaikka ei tekisi mitään.
En nimittäin aio vanheta näistä näkymin enää yhtään tippaa. En vietä mitään vanhenemisjuhlaa maaliskuissa, en raivaa lahjapöytää enää koskaan, enkä ilmoita matkatilinumeroa kenellekään ikinä. En ole määrättyinä päivinä kotona, enkä kylillä! Ugh!

Keskiviikkona kokoontui Kristillisdemokraattien Isonkyrön paikallisosaston johtokunta Ikolantiellä. Tähän johtokuntaan minullakin on ilo kuulua.
Kahdella jäsenellä oli muksutkin mukana. Sellainen, jos mikä antaa toivoa tulevaisuuteen ja iloa nykyisyyteen.
Olivat mahdottoman nyhtyreitä (esimerkillisiä) lapsia. Kokous sujui luihkeasti, kuten aina.
Päätimme syyskokouksen ajankohdasta ja paikasta ja kuka tuo nisut ja kuka kaffit.
Tässä kohtaa on oiva tilaisuus kertoa, kuinka minusta aikanaan tuli Kristillisdemokraattien kannattaja.
Oli eduskuntavaalit about kolmisenkymmentä vuotta takaperin. Siis sinä vaalivuonna, mihinkä tuo kolmekymmentä nyt ikinä osuukaan. Voi olla muutama vuosi enämpi, tai muutama vuosi vähempi.
Minua alkoi kiinnostaa puolue, jonka nimessä on kristillinen- sana.
Puolue oli minulle täysin tuntematon, mutta päätinpä kuitenkin äänestää sitä tuosta nimenomaisesta syystä.
Tuijotin puolue-ehdokkaiden kuvia ja kun en yhtäkään tuntenut (ikinä kuullutkaan) otin pännän, ja suljin silmäni. Pyöritin kynää vinhasti kuvan päällä ja ajattelin, että mihinkä kynä osuu, sitä äänestän.
Kynä osui luotettavan näköisen  ja mielestäni kaikin puolin kunniallisen oloisen herrasmiehen kuvan päälle.
Kävi niin, että kyseinen herrasmies myös pääsi eduskuntaan. Hän oli Jorma Fred. (Tällaiset vajaa sata vuotiaat, kuten minä, varmaan hänet muistavat.
Puolue on vuosien mittaan sitten tullut tutuksi. Kertaakaan ei ole tehnyt mieleni takkia kääntää. Enää ei myöskään tarvitse silmät kiinni kynää pyöritellä.

Torstakina ajelimme Nikolainkaupunkiin Maunon kanssa. Takapenkillä  keikkui koppa, jossa olivat roolivaatteemme. Vuorikodilla oli näetsen Koliseva...tai siis Kulmakivi-draamaryhmämme "Lasarus herätetään kuolleista"- esitys.
Minä esitin taas joukkoonkuulumista, mutta oli minulla vuorosanojakin sanottavanani, jotka tällä kertaa muistin jok`ikisen. (22 sanaa).
Esityksen jälkeen saimme makoisat kaffit juodaksemme ja sen jälkeen lähdimme Magnuksen kanssa noutamaan uusia joulukorttejani painosta.
Kortit olivat (ja ovat) oikein hienoja. Passaa niitä nyt myyskennellä ja passaa teittien niitä myös tilailla. ;)
Korttipainosta menimme rakkaan tätini Aija-Kanitan luokse ja taas joimme hyvät kaffit.
Kyseinen päivä oli niin mukava, että väänsin iltasella uuden runonkin. Minulla on ensi sunnuntaina ilo saada lausua kaksi runoani Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä. On mukavaa, että on lyödä tiskiin uuttakin repertuaaria.
Lausuin uutuusrunon  kokeeksi Härmän kuntokeskuksessa ja huomasin, että se vaatii vielä kovasti niin kutsuttua HIOMISTA. Oli se sen verran kummallinen. Itsekään en aika ajoin pysynyt mukana, saatikka sitten kuulijakunta.

Lauantaina lähdimme siis serkkuni Elitzabethyn kanssa Härmän kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun. Järjestäjänä oli Kansanlähetyksen työntekijä Eikku.
Virkistyimme Elitzabethyn kanssa kovasti. Oli hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa.
Minäkin sain molempina päivinä lausua runojani.
Huomasin, että tykkään kovasti paistatella estraadilla ja olla äänessä ja keskipisteenä. Viis kielen korpuksi kuivumisesta, kinttujen tärisemisistä, sydämen lyömättömyydestä ja sanojen sössääntymisestä!
On hauskaa, että ehdin löytää RUNOILIJATTAREN piilossa muhineen sielun sisikunnastani, ennenkö kieli ja mieli kokonaan sokerikorpuiksi muuttuvat. Jeesus auttaa löytämään itse kutakin oman persoonallisuutensa, eikä suinkaan lattapäistä meitä.
Nyt on syytä lopettaa ja lähtee harrastaan taidetta piirustuskurssille.
T: Kaisa Lattahufvud- Korppula

Jaa, mutta kuvat! Ne olivat unehtua tykkänään.
Toisessa kuvassa on kuvattuna rekvisiitta tämän kevään ensimmäisestä ulkokahvihetkestäni ulkosaunamme vierustalla.
Puutarhatuoleissa ei tarjennut istuskella, eikä pöytiä ulos kanniskella. Niinpä hörppäsin sumpit suorilta jaloilta ja pöytänä saunanalusharkko.
Toisessa sumeahkossa kuvassa on sukulaiseni ja Isossakyrössä pappina toimineen Lars Stenbäckin runonkirjoitusmaja Isonkyrön Pappilan saaressa.
Minulla on sukututkija perhekunnassani ja jos häntä on uskominen (ja tässä tapauksessa uskon ehdottomasti) on Lars Stenbäck äitini kautta sukulaiseni. (Kova yskänpuuska).
Tuuhean sukupuuni oksastot kiertyvät jotenkin niin, että esiäitini Anna Holstius oli Larsin pikkuserkku. Ei siis vähä mittää! :D

--------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 61: 2-5

Kuule huutoni, Jumala,
kuuntele rukoustani!
Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
Sinä olet ollut turvani,
vahva linnoitus vihollista vastaan.
Minä tahdon aina asua sinun luonasi,
minä etsin sinun siipiesi suojaa. (sela).

Taiteellista

Hyvää iltaa kaikki tuhannet ja taas tuhannet bogini lukijat! Ilta on pitkälle joutunut.
Tänään en ehtinytkään kirjoittaa "ajoissa", kun oli niin menemistä ja tulemista joka paikkaan.
Ihan ensimmäisenä: Terveisiä piirustuskurssilta, elikkä taidekurssilta.
Oli äimistyttävää huomata, että piirustustaitoni kanssa on sittenin hiukan sii ja soo, vaikka olen korttimaakari!
Mutta ehkäpä  sii ja soo johtuu juuri siitä, että nyt en piirtänytkään kortteja.
Yritin sen sijaan väkertää tussilla naamoja. Siis kunnon naamoja. Ei mitään pallopäitä.
Sepäs osoittautuikin mahottoman vaikeaksi tehtäväksi, mutta onneksi sitten, kun olimme hörpänneet opettajan keittämät kahvit ja syöneet kanelikorput, niin aivan kuin käden vakaus ja taito olisivat yltäneet ihan uuteen ulottuvuuteen. Sain kun sainkin muutaman pärstän piirrettyä tosi hyvin ja hienosti ja olin niihin oikein tyytyväinen.
En kuitenkaan aio muuttaa tyyliäni. En! Pallopäätyyli on ja pysyy!
Tänään veimme Magnuksen kanssa viisi uutta joulukortti-pallopääaihiota painoon, sekä lisäksi yhden tilaustyö-joulukortin.
Ehkä vielä tällä viikolla saamme hakea ne pallopäät painosta.
Samalla matkalla kävimme äänittämässä radio Dei-Pohjanmaalta lähetettävään ohjelmaan materiaalia. Elikkä minulta  runoja ja Maunolta puhe.
Äänitin (tai tietenkin Jussi äänitti) kolme UUTTA runoa, siis sellaista, joita en ole vielä eetteriin köhinyt,  ääni täristen, kuten niin monasti ennenkin äänittänyt olen.
VAIKKA olen monasti ennenkin runoja äänitellyt, on se aina kuin maailman ensimmäinen höyryradioon tehty äänitys.
Kotona kun luen ja harjoittelen runoja äänitystä varten, ajattelen, että NYT luen rauhallisesti, hengitän kuulumattomasti, nieleskelen tuskin ollenkaan ja lausun tuntehikkaasti, ääni sensuellisti värähdellen joitakin herkullisia kohtia, mutta ei!  Luen runot niin nopeasti, että en itsekään meinaa pysyä tolkulla, saati sitten kuuntelijat.
Tai mistäs minä tiedän, kuinka tolkuilla kuuntelijat pysyvät. Onko heitä edes? Kukaan ei koskaan sano niistä sanaakaan. Tai ehkä kaksi ihmistä on jotakin maininnut, jos oikein muistelen.
Kuunteleekohan niitä tosiaan kukaan? Haloo? Onko teitä?

Äänityksen päätyttyä, lähdimme tyytyväisinä kotiin.
Päätimme kuitenkin käydä sitä ennen Bärttaa tervehtimässä. Saimme vaihtaa myös entisen naapurimme kanssa muutaman sanasen. Hän asuu samassa paikassa kuin Bärtta.

Entisestä naapurista mieleeni tuli tässä myös eräs toinen entinen naapurini, jonka tapasimme viikolla ollessamme Ilmajoella laususkelemassa ja puhuskelemassa Magnuksen kanssa seurakuntaillassa.
Revitin tästä tapaamisesta Facebookissa jo heti melkein, kun se oli tapahtunut, mutta en malta olla revittämättä asian päältä vielä täällä blogissakin. Tiedän kyllä, että monet teistä ovat sen Facesta jo  lukeneet, mutta aina voi olla joku, joka ei Facebookissa ole ja haluaa ehdottomasti tietää, mitä olen revitellyt.
No mitä, kun eräs entinen naapurimme Asevelikylän ajoilta tuli siihen samaiseen seurakuntatapahtumaan, jossa Magnus ja minä siis olimme esiintymässä.  Tämä naapurimme asuu nimittäin tätä nykyä Ilmajoella.
Hän kysäisi Magnukselta siinä, kun olimme kahvi&nisujonossa, että kuinka on, olemmekos me jo kahdeksankymmentävuotta täyttäneet?
Magnus ei hätkähdä ikinä mistään kysymyksestä ja niinpä hän kasvot loistaen kertoi, jotta mei olla viälä keriitty kahareksaakymmentä saara täytöhön. Jahka ny seittemänkymppisetki tässä ensiksi viätetähän! (Tiedoksi: Ei muuten vietetä!)
Minulta meni tunto kaulasta ylöspäin ja pullansyöntihalu tyssäsi kuin seinään, enkä ollut ollenkaan varma saanko kuppiin lorottamaani kahviakaan ryystetyksi.
KAHDEKSANKYMMENTÄ?!
Jossakin vaiheessa illanmittaan menin hyysikkään ja  todellakin: peilistä minua tuijotti  kahdeksankymppinen momma. Naama kelmeänä.
Kovasti olen saanut tapahtuman kertomisestani lohdutusta ja kuullut kertomksia, joissa on ollut vähintäinkin yhtä kammottavia kysymyksiä kuin naapurimme kysymys kuului ja ne ovatkin lohduttaneet kovasti.
Eilen kuitenkin huomasin, että kukaan ei ole sanonut, että yhtään et näytä kahdeksankymppiseltä! Jotakin on siis tehtävä. Luulenpa, että jos saan kymmenen kiloa pois pulleilta hartioiltani, niin näytän kymmenen vuotta nuoremmalta. Elikkä ikäiseltäni.
Karvariin aion myös tilata ajan ja tursuttaa turvetuubista naamion hiukan useammin  kasvoilleni. Turvetta on vielä runsaasti jäljellä. Ei se sieltä tuubipötkylästä vaikuta. Ei! Pärställe sitä pitää levittää.

(Taas tuo julkaise-tappi tykyttää itseksensä tuossa koneen oikeassa yläkulmassa! Siis ottaako hermoon?
Ei oo kumma, että vanhenee silmissä, kun näiden päleiden kanssa joutuu vanhalla iällä hermoilemaan).

Muuten Ilmajoen reissu meni valtavan hyvin. Sain suurta sukseeta runoistani ja joku osti jopa kirjankin.
Keskiviikkona saimme vieraita Jyväskylästä. Äkun ja Tyttityllerön. Magnuksen veljen ja vaimonsa.
Oli mukavaa jutella ja muistella menneitä ja miettiä tulevia, syödä lihapullia ja juoda piirakkakaffit päälle.
On kyllä valtava onni omistaa veljiä ja sisko. Magnuksella näin ihana onni on. Nautin jo sivustakatsojanakin. Minulla kun ei ole yhtäkään, eikä ensimmäistäkään veljeä, eikä siskoa, kuten niin usein täällä ulvonut olen.

Perjantaina ja lauantaina olisi pitänyt (tai saanut) mennä moneenkin paikkaan, mutta me olimme kotona. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uusia runoja, mutta sen sijaan kaivelin nenää istuskellen soffan syrjällä ja tuijotin kattoon.
Joku lukijoista varmaan muistaa, että minä joskus saan sellaisia tuijotuskohtauksia. Silloin yksinkertaisesti vaan  tuijotan tuntitolkulla eteeni lasittunein katsein. Onko se tylsää, tai vaarallista? En usko. Koskapa olen "kahdeksankymppiseksi" saakka niin tehnyt ja henkitoreissa pysynyt.

Sunnuntaina sitä vastoin meidät oli kutsuttu mieluisaan juhlaan Vaasaan. Kastejuhlaan Ortodoksiseen kirkkoon. Kummityttömme tyttövauva kastettiin.
Siitä juhlasta ovat nuo kaksi kuvaakin. Ylimmässä kuvassa tuo ihana kastettava ja alakuvassa kastehetki.
En ole koskaan aiemmin Ortodoksisessa kirkossa tällaisessa tilaisuudessa ollutkaan ja olin hyvin otettu asian päältä.
Jumalanpalveluksen jälkeen saimme mennä seurakuntasalille syömään ruokaa ja juomaan kakkukahvit.
Ruoka oli etiopialaista ja niin mahdottoman hyvää, että maha oli kuin täyteen tömpätty lihatiinu syömisen jälkeen.
Kakkua kuminkin aina sopii, vaikkahan sitä olisi ihan ähkytäynnä. Se on seikka, joka minua on aina ihmetyttänyt. Mutta onneksi näin on. Olisi kamalaa, jos täytekakkua ei jaksaisi syödä silloin harvoin, kun sitä on saatavilla. Olen ihan hirveä t-kakkufani. Mitä makeampi sen parempi.
En ymmärrä niitä, jotka piipittävät hennolla äänellä, että ai mahdotonta, miten hyvää kakkua. Ei ollenkaan makeata.
I hate suolatäytekakkuja! :(

Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja myös muille.
T: Kaisa Kakkunen-Saltbit
-------------------------------------------------------------
Psalmi 4: 7-9

Monet sanovat: "Kunpa saisimme
osaksemme menestystä!
Herra käännä meihin kasvojesi valo!"
Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon
kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta.
Rauhassa menen levolle ja nukahdan.
Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani,
minä saan elää turvassa.
Siit

Rakkaat lukijani. Nyt on hermorustinkini siinä käiveessä, että ans kattoo, mimmosta tekstiä pukkaa.
NO MITÄ, KUN JULKAISE-NAPPI PAINUU ITEKSEEN JULKAISEMAAN JOKA KIRJAIMEN JA SANAN, ENNENKÖ EHTII EDES KIRJOITTAA! Lisäksi täällä kirjoituspöksässäni on TAAS puoliskan kananmunankokoinen paskakärpänen. Ihan kuten (muistaakseni) viimekerrallakin. (Raskasta huohotusta).
Hain Radar-potun valmiiksi ja otin kannenkin jo pois, että saan heti truiskastua myrkkysatsin ilmaan, kun on tarve.
Eipä ole tarvetta viimeisien minuuttien aikana ilmennyt. Taisi  poika vähän säikähtää.
Toivottavasti julkaise-nappi säikähtää myös.
Eipä ole tällaistakaan nappivaivaa ennen eteen tullut. Päin vastoin!
Joskus, vaikka olen etusormi klinkussa painanut JULKAISE JULKAISE JULKAISE, niin mitään ei ole tapahtunut.
Taas nappi vilkkuu! Noinkohan on, että sinä rakas kuulijani, voit lukea samalla, kun kirjoitan?
No se selviää, jahka saan kaiken kirjoitetuksi. Enää en mene välillä poistelemaan tekstiä. :(
Menen sen sijaan hieman toiselta "suunnalta" kirjoittelemaan.

Alun kuvakavalkadi on matalasta majastamme. Köökki ja keskikammari.
Peräkammarista ei ole kuvia. Tuskin ennen joulua tuleekaan, koska kyseinen kutju on aina niin sekaisin, että ei paljon kuvia huvita otella.
Köökkimme ilme tulee lähiaikoina (tai ainakin vuosina) mitä mööpeleihin tulee, muuttumaan radikaalisti.
Myös seinillä olevat taulut tulevat a) vaihtamaan paikkaa ja huonetta c) häipymään kokonaan.
On hyvä joskus mullistaa kaikki ylösalaisin. Meillä tämä JOSKUS tapahtuu näemmä kymmenen vuoden periodein. Kymmenen vuotta on ihan passeli aika vahdata jotakin jollakin paikalla, pitää samoja verhoja pesemättä ja putsaamatta ikkunoissa.
Nyt on sellaiset fiilikset, että lavakontti pihaan ja kaikki irti oleva- ja lähtevä lavalle osoitteena hyötykäyttöasema.
Voi olla, että kärpäsillä ja julkaisu-näpykällä on suuri vaikutus tämänhetkiseen tunnepuolen aivolohkoon, mutta tältä nyt tuntuupi. Grrrrrrr.....................

Maanantaina olin piirustuskurssilla, kuten silloin jo ilmoitinkin.
Tämä tällainen kurssi ei ole ihan uusi keksintö, eikä siis tuntematon minun kohdallani.
Joskus vuonna muusi ja kirves olen Vaasassa asuissani samanmoisella kurssilla ollut.
Olen ollut myös öljyvärikurssilla, jollain ihme mustasavikurssilla (?), luovan kirjoituksen kurssilla, runokurssilla ja...siinäpä ne olivatkin.
Minua huvittaisi mennä kaikenlaisille kursseille. Esimerkiksi "tee itse kansallispukusi"-kurssille, tai "suunnittele ja tee itse kaikki, mitä päälläsi pidät"-kurssille, mutta en voi.
Kaikkihan teistä muistavat, että minulla on peukalo keskellä kämmentä. Tai paremminkin, minulla ei oikeastaan ole peukaloa oikein missään. :(
Kursseilla oloani vaikeuttaa sekin, että en kärsi arvostelua. JOS piirrän nenän niskaan, niin en ollenkaan tykkää, että sanotaan, että nenä kuuluu otsaluun alapuolelle.
Tosin kukaan opettaja ei missään ole minulle mitään sanonutkaan. Päin vastoin! Kannustusta olen saanut. Kuten:
-Nenä sopii hyvin niskaan! Ei tarvitse huolehtia niistämisestä, kun ei valu suuhun!

Tänään on taas piirustuskurssi klo 18.00 ja senpä takia olen tämän kirjoittamis-session kanssa näin ajoissa. Tiedä kuinka flaatti sitä on, kun tulee kursseilta kotiin.
Otan mukaani uuden joulukorttiaihioni: Maria ja Jeesuslapsi.
Minulla on nyt kohta lätkäistä eetteriin myyntiin viisi uutta joulukorttia. Kaikkihan muistatte, että minä olen korttimaakari? Minulta voi tilata kortit suoraan postiluukkuun kannettuna. Ei tarvitse lähteä niitä metsästämään ahtaista joulukorttikaupoista.

Keskellä viikkoa tulivat Eerikki-vävy, terapiakoira Lyllan ja Joonathan meille.
Keitin paksua marjakiisseliä (ei valu, vaikka kääntää kasarin suullensa) ja paistoin lihapullia.
Joonathan kävi tenttimässä liikennesäännöt mopokorttia varten tässä ihan lähistöllä olevassa katsastuskonttorissa. Läpi meni tentti. (Sitä en hetkeäkään edes epäillyt).
Terapiakoira sen sijaan joutuu lähiaikoina läpikäymään leikkauksen. Sen vatsan päällä, kikin (siis yhden niistä ties kuinka monesta rintanipukasta) vieressä on isohko patti.
Minä ja Magnus menemme sitten aikanaan HOITAMAAN potilasta, kun kotiväkensä on töissä ja koulussa. Voi olla, että Magnus joutuu HOITAMAAN minuakin, sillä niin kovasti ahistaa jo pelkkä ajatuskin.

Lauantaina olimme Magnus, Esa-Matias (nimeä ei muut.) Vaasassa rovastikunnallisilla Elo-markkinoilla myymässä Isossakyrössä tehtyjä sukkia ja jauhettuja jauhoja plus munkkeja.
Hyvin menivät kaupaksi. Varsinkin ohraryynejä olisi pitänyt olla traktorikuormallinen.
Vastapäätä meidän pöytäämme oli laihialaisten myyntipöytä.
Katselin pöydällä olevia tiettyjä rasioita ja ihmettelin, mitä niissä mahtoi olla? Näytti kovasti herkulliselta sisältönsä.
Kun viimein ymmärsin mennä paikalle lähempää tutkimusta varten, viimeistä rasiaa vietiin.
Kysyin rasian ostaneelta naiselta, että mitä siinä rasiassa on?  Tarkensin vielä, että haluan tietää, mistä jäin paitsi, kun en ollut ajoissa asialla.
-Tässä on ohrapuuroa, sanoi nainen ja puristi rasiaa rintaansa vasten rystyset valkoisina.
OHRAPUUROA!
Siitä siihen, etten alkanut itkemään. Superhyperherkkuani!
Ensi vuonna, jos eletään, niin en aikaile, vaan hyökkään alkuvirren viimeisen värssyn vingahtaessa heti ostamaan, enkä istu ja ihmettele yhtään hetkeä.
Markkinoilta huristelimme Isonkyrön Laurilanmäelle virsipiiriä pitämään. Mikä sitä oli pitäessä, kun oli innokkaita veisaajia ja mikrofooni pelasi kuin rasvattu.

Joissakuissa muissakin paikoissa viime viikon aikana kävimme  ja joissakuissa paikoissa olisi pitänyt näiden lisäksi vielä käydä, mutta ei niistä sen enempää. Kaikkiin ei pääse, eikä voi, eikä jaksa.
Hyvä, kun sinä taas tänne asti jaksoit.
Kärpänenkin on ollut kiltisti vaiti ja säästänyt ainakin vielä henkikultansa. Minulla hermot ovat tasaantuneet, vaikka julkaise-nappi vaalenee ja tummenee tasaisin väliajoin.

T: Kaisa Niskanen-Klyvarsson
-------------------------------------------------------

Psalmi 116: 4-7 (Laitappa tämä omalle kohalles. Minä laitan omalleni :D)

Silloin minä huusin Herran nimeä:
"Herra! Pelasta minut!"
Herra on oikeamielinen ja laupias,
meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat,
hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan,
Herra piti minusta huolen.



Niilläkin