Viikko meni ja toinen tuli

TÖTTÖRÖÖ kaikille rakkaimmistakin rakkaimmille lukijoilleni ja lukemattomille muille myös!
Tähän alkuun piti olla ihan muita kuvia, mutta koneen ohjelma on muuttunut ja mikään ei enää ole kuten ennen.
Esimerkiksi viime viikolla menetin täysin loputkin riekaleet hermoistani, kun yritin väsätä ihka uusia kotisivuja KAISAN KORTEILLE. Itkien ja hampaat kirskuen jouduin antamaan periksi. Yritin sitten, hetkisen sängyn päällä levättyäni ja syvään hengiteltyäni,  avata uudet Facebook- sivut ko. firmalle. Ei onnannut. Ensinnäkään nimi ei kelvannut ollenkaan, eikä alkuunkaan. Nousin koneen äärestä ja tein lattialla muutaman 1/2voltin, sekä suunnittelin tosissani heittää kahvakuulaa seinään ja ikkunasta ulos, mutta sain hillittyä itseni. "Rauhoittuneena" ajattelin, että luon uudet BOGIsivut korteilleni. Olenhan kunniakkaasti tämän kaisajoupin blogspotinkin aikoinaan auki saanut. Vaan eipä onnistunut KAISAN KORTTI-tuotteistolle. Nimi on jo sitä paitsi käytössä. Kone ehdotti niin kummaa nimeä, että en nyt ainakaan ensisyömällä sitä hyväksynyt. Siis kortit pysyvät piilossa edelleen. :(
Myönnän, että vika on minussa, mutta vannon, että ymmärrän kyllä koneen antamat käskyt ja silti, kun niin teen, eivät asiat mene niin kuin linnassa sovittiin. Ehkäpä pyydän jotakuta tietokone-eksperttiä apuun, jahka sellaisen saan haaviini. Eksperteillä ei parta kauaa pauku, eikä kulu tupakkia, kun saavat aikaiseksi kunnon myynti-ja esittelysivuston KAISAN KORTTIparoille.

Magnuksenkin koneeseen päivitettiin joku ihme uusi ohjelma ja nyt hänenkin näytölleen levahtaa monen monta valikkoa ja tervetulotoivotusta. Tuon tuosta kone ilmoittaa mikä päivä on menossa ja mikä aika ja paikka. On plussaa ja miinusta, tähteä ja nuolta, ruuvimeisseliä ja munalukkoa. Niitä ei edellisessä ohjelmassa ollut. Tai ne eivät hyppineet koko aika näkyiin. Uusi ei aina ole vanhan väärtti.
Kuvien lataaminenkaan ei enää suju kuten aiemmin. Nyt se on niin modernia ja hulppeeta, että vatsalaukkua vääntää. Piti tuohon alkuun laittaa viimevuoden juhannuskuvia, kun  uusia ei saatu framille.
Tuossa ylemmässä kuvassa ei ole kyse juhannusvihdoista, vaan ihan juhannuskoivuista, joita näillä leveysasteilla aina asetetaan rappusten molemmille puolille.
Kaikki perinteiset juhannuskoivuapajat olivat maan tasalla, joten piti tyytyä oksiin, jotka toffasin plastiikkaämpäriin. Ämpärin naamioin ovelasti koivuklapeilla ja aidosta meni kuin väärä raha. Alakuvassa on kuvattuna juhannuslipputanko suomenlippuineen  myöhään illalla niin ikään viime juhannuksena. Kyllä! Näet ihan oikein! Tanko on hivenen vinossa. Emme tiedä mihinkä suuntaan se loppujen lopuksi kallistuu, joten emme ole suinpäin liioin lähteneet sitä oikomaankaan. Lipputangon oikominen on työlästä, eikä koskaan voi olla varma pysyykö se suorassa. Oikeastaan paremminkin voi olla varma, että se menee vinoon.

Tuosta koneiden kronklaamisesta piti vielä kirjoittamani. Nimittäin Facebookin tietoja minusta-kohta  pimpahtaa aina heti ensimmäisenä silmilleni, kun avaan Facebookin.
Kone ilmoittaa tietojen olevan 89, 99 prosenttisesti valmis ja tivaa nykyistä työpaikkaani. Hetken mielijohteesta näpyttelin nykyiseksi työpaikakseni KAISAN KORTIT. Kone pläjäytti esiin valikon, jossa seisoi tuskanpunaisilla kirjaimilla, että VÄÄRÄ TIETO!
-Noh, ajatelin minä. Minä sentään olen siinä asiassa konetta viisaampi. Tänäänkin olen piirrellyt firmassa nimeltä KAISAN KORTIT ihania flamingoja noppimassa merimakkaroita pohjalietteestä.
Vein muuten tänään Isonkyrön Takataskuun kortteja myyntiin ja kävin samalla reissulla ostamassa uusia tussejakin työpaikkaani uusien korttien tekemistä varten.
Takatasku on joulun alusajan avoinna ja siellä myydään kaikkea ihanaa käsintehtyä lahjatavaraa.

Ostin, paitsi niitä tusseja, myös lankaa. Sellaista oikein ohutta, jossa on pieniä lurexinpaloja siellä sun täällä. Aion vommustaa itselleni juhlakaulahuivin! Tarkkamuistinen lukijani varmaan muistaa, että osaan kutoa vain pötkylää. Olen kutonut itselleni useita pötkylähameita, muutaman pötkyläpuseron, pötkyläkaulahuivin (ihan arkikäyttöön vaan.Ilman lurexia ja bling-blingiä) ja lukuisia pötkylöitä, joista ei ole tullut yhtään mitään. Tästä uudesta langasta kuitenkin tulee.
Näen sieluni silmillä, miten kaulapötkyläni lurexit säteilevät yhdessä silmieni kanssa osallistuessani joulunajan lukuisiin ihaniin juhliin.
Meillä on eräässä tämän joulun ajan juhlassa taas kunnia esiintyä Mariana ja Joosefina Magnuksen kanssa. On käsittämättömän suuri ilo TÄSSÄ IÄSSÄ (vajaa sata-vuotiaina) saada esittää juuri tuota pariskuntaa. Nyt pitää vaan rakentaa seimi vanhoista laudoista ja käydä jostakin hevostalosta pyytämässä sylillinen heiniä lainaksi.
Jos joku hevostalollinen lukee tätä ja asuu kymmenenkilometrin säteellä Hälvänmutkasta, niin voi kernaasti ilmoittautua minulle. :D
Jeesus-vauvaksi aion kapaloida Viviannin vanhan vauvanuken. Kietaisen sen johonkin kauniiseen kankaaseen ja asetan seimeen nukkumaan. Ihanaa!

Viimeviikon vielä kärsin jälkiaaltoja siitä kertomastani suoliyskästä. Magnus sanoi viimeksi eilen, jotta mee nykkuule lääkärihin tuan röykytykses kans! Ei ihimisen kuulu tuallalailla laittaa.
-En takuulla mene! Siellä vaan sanottais, että yski, yski sinä muori vaan! Kirkkahemman kruunun saat!
No, tiedänhän minä, ettei terveyskeskuksissa noin sanota. Aina olen keskuksista hyvän avun saanut niinä harvoina kertoina, kun olen sieltä apua tarvinnut. Kyllä tämä tästä (yskii). Tänään esimerkiksi en ole yskinyt paljon kertaakaan.

Maanantaina olin keittelemässä kahvia Kyrönmaan kristillisten eläkeläisten tilaisuudessa. Meille esiteltiin tuossa tilaisuudessa myös jalkojen hoitoa. Esittelyn aikana tunsin, miten varpaani hikosivat ja olin varma, että ne suorastaan punastuivat. Eipä tule paljoa aikaa tuhrattua jalkojen hoitoon. No puhtaus tietenkin on puoli ruokaa ja sitä varpaani kyllä saavat osakseen, mutta...
Kesällä tulee sentään hieman enemmänkin asian eteen tehtyä, koska lohkeilleet uuniperunat eivät näytä hyviltä sandaaleissa.
Naamarustinkia, joka on näkösällä kesät talvet, tulee huollettua hieman enämpi. Tänään esimerkiksi tursutin pärställeni paksun kerroksen turpeesta tehtyä linimenttitahnaa. Mustaa kuin mikä.
" Vältettävä joutumasta silmiin" luki tuubin kyljessä. Ihmettelen, kenenkä tulee edes mieleen tursottaa tuota mönjää silmäkuoppiinsa?
Menin sitten koneen ääreen odottelemaan vaikuttavien hivenaineiden imeytymistä (ohjeen mukaan kestää kymmenen minuttia). Kuinka ollakaan Magnus kulki oviaukon ohi.
-Voi kauhiaa! Kyllon törkiää! kuului huuto eteisestä.
-Joo, mutta ajattele ihastuttavaa lopputulosta: vaimo, jolla on naama kuin pikkuvauvan peppu, rauhoittelin minä.
-Hmpf....sanoi Magnus epäilevän näköisenä ja katseli kattoon.

Tiistaina ehdin olla kahdessa paikassa ja melkein samaan aikaankin. Nimittäin Media-lähetyksen (tai Sansaksi minä olen tottunut sanomaan) lähetystilaisuudessa seurakuntatalolla ja omassa lähetys- raamattupiirissämme omassa kodissamme Letkutiellä. Molemmissa oli hyvä olla.

Keskiviikkonakin onnistuin olemaan kahdessa paikassa: Isonkyrön kirjastossa runokirjan julkistamistilaisuudessa ja seurakuntasalilla jumalanpalvelusten kehittämis- ja ideointitapahtumassa.
Ensimmäisessä tilaisuudessa runoilija Markku Huhta luki äänehensä meille murteella kirjoitettuja mainioita runojaan juuri ilmestyneestä RUNUA-kirjastaan. Jokaiseen runoon kuuluu aina osuva valokuvakin. Runoja kuvineen on kehystettynä katseltavaksi ja luettavaksi Isonkyrön kirjastossa joulukuun loppuun saakka. Kannattaa mennä. Sellaistenkin, jotka saavat ihottumaa jo pelkästä runo-sanastakin. Tulet hämmästymään ja huomaamaan, että sinähän suorastaan rakastat runoutta! :D
Runojen parista ajelin seurakuntatalolle ideoimaan  ja fundeeraamaan uutta äksöniä jumalanpalveluksiin. Ysköspuuskanpelossa olin kuitenkin ihan tuppisuuna koko illan. En edes veisata uskaltanut.

Perjantaina meille saapui junalla Nikolainkaupungista mieluisa ja rakas vieras. Vivianni.
Leivoimme joulutorttuja kilon valmistaikinasta ja söimme ne miltei yhteen rytkyyn. Joulutortun keksijä ansaitsisi Nobelin palkinnon, tai ainakin kultaisen torttumuotin ja kunniakirjan kuvineen.

Sunnuntaina meillä täällä Isossakyrössä oli Naisten kesken iltapäivä. Sain lausua runoja ja ne menivät hyvin. Jaa, että mistäkö tiedän? No siitä, että tunsin itseni surkimusten surkeaksi kunigattareksi, paksuksi punkeroksi, korppukielisten keisarinnaksi ja tyhmäksi töpöksi. Sydän tuntui putoavan  vatsalaukun pohjalle sätkimään ja kylmää hikeä lirisi putkena selkäpiitä pitkin kastellen kaiken matkallaan saapasvarsiin.Nämä ovat aina ennenkin olleet melkoisen varmoja tietoj nappiin osumisesta.

Nyt tämä likka menee alakertaan katsomaan, josko joku olisi kahvia kissauttanut ja lopetan
kirjoitukseni kuten eräs A-studion juontaja taannoin ihmeekseni ja ilokseni ohjelman päätteeksi sanoi:
-Hyvää yötä Jeesus myötä. Kiitos tästä päivästä!
-------------------------------------------------
T: Kaisa Jultortlettos-Granskog
-----------------------------------------
Psalmi 18, jae 31

Jumalan ohjeet ovat täydelliset,
Herran sana on kirkas ja puhdas.
Kuin kilpi hän suojaa niitä,
jotka hakevat hänestä turvaa.

Hyvin paljon hyvää iltaa kaikille teille, jotka sivustoani lukevat.
TÖTTÖRÖÖ! :D
Olette ensiarvoisen tärkeitä minulle, koskapa miksi sitä ihmislapsi muutoin mitään kirjoittaisi, ellei kukaan niitä kirjoituksia lukisi? Sunnuntaina esimerkiksi kuulin sykähdyttävän ja hauskan jutun, kuinka eräskin lukijattareni yöllä istuu sängynlaidalla ja lukee blogspottiani, vaikka pitäisi nukkua. Aviomiehensäkin huolestuneena kyselee, että mikä on?
Tämä kyseinen henkilö selitti minulle, että kun bloggaukseni ulostulo joskus luiskahtaa seuraavalle vuorokaudelle, eikä hän jaksa valvoa, niin jos sitten hän vahingossa yöllä herääpi, niin alkaa oitis kännykästä lukea mhvv:tä.
Tuommoisen kuuleminen sunnuntai-iltana on omiaan innostamaan maanantaina  kirjoittamaan, vaikka yhtään ei meinaisi jaksaa, eikä oikein olisi ole asiantynkääkään!
Päätinkin siis vääntää asiaa vaikka rautalangasta. (Alemmassa valokuvassa onkin sopivasti kuva siitä rautalankaenkelistä, josta viimeksi teille kirjoitin.)
Asetelma ei ole enää ihan tuon näköinen. Minusta enkeli peittyi liikaa muun rautalajka- ja koukkureksvisiitan sekaan, joten otin koukun ja sydämen pois. Sittemmin aion tuoda rautaenkelin sisälle. Laitan nimittäin tällä viikolla joulukynttelikön pellonpuoleiselle köökin ikkunalle ja sen viereen tuon enkelin. Sen ruosteiset kiemurat pääsevät kynttelikön suloisessa valossa hyvin esille.
Tänään, kun olimme Ystävyyden kulmassa Sanasessa (pieni Raamatun- ensi pyhän evankeliumin tutkistelun hetki seurakunnan papin johdolla), näin erään talon ikkunalla joulutähden  ja joulukynttelikön palamassa. Sanoin mielessäni ääneen, että minäkin laitan. Huomenna haen myös Vilpolasta enkelin sisälle.

Syy siihen, että ei ole mitään mistä kirjoittaa on siinä, että en ole mitään muuta tehnyt kuin yskinyt.
Yskinyt suoleni pellolle sillä siivolla, että jokaisessa 12 kylkiluussani on taatusti joka sentin päässä muutama hiusmurtuma.
Eräänäkin yönä yskin puolituntia yhteen rytkyyn henkeä vetämättä. Tai siis, siltä se ainakin tuntui ja näytti.  Magnuksen huolestunut ääni kuului pimeyden keskeltä (meillä on katuvalot kuuden kilometrin päässä ja vinttipöksässämme on totaalinen pimeys), jotta hakooko hän klasillisen vettä?
-Ei, minä vastasin ja jatkoin: - Ei...YSK...YSK...tässä...YSK...YSK...YSK...vesi...YSK...YSK...auta YSK...YSK...(jatkuu loputtomiin.)
-Kyllä auttaa. Vesi on vanhin voitehista!
-YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...(jatkuu loputtomiin)...
-He! Tässon! Ota ny ja jua!
-YSK...YSK...YSK...klunk, klunk, klunk...(ja eipä aikaakaan, kun pimeän huoneen täyttää syvä hiljaisuus).
Viikko tuon taudin potemiseen meni. Piirtelin sen aikana pari korttia, mutta muut ajat makasin sängyssä mätipuoli ylöspäin.
Ilokseni kuulin eilen seuroissa, että muutkin olivat yskineet. Eivätkä vain viikkoa, vaan runsaasti pitemmän ajan. Sain kuulla taudin nimenkin:  KOKOVARTALOYSKÄ. Sangen osuva nimi.
Luulen, että minulla kuitenkin oli vain 1/2-vartaloyskä. Kylkiluutkin tuntuvat jo ihan ehjiltä ja pallea ei kipeä ollutkaan.

Lauantaina piti vielä sen verran yskiskellä, että en kehdannut mennä Kristillisdemokraattien EP:n piirin syyskokoukseen, joka pidettiin Kurikassa. Harmitti kovasti, mutta uskon, että paikallaolevia olisi harmittanut vielä enempi, jos sinne Paulaharjun koululle olisin itseni tyltynnyt.
Sunnuntai oli jo hyvä päivä. Niinpä kurvasimme illansuussa Huutoniemen kirkkoon seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro. Jos en olisi sunnuntai-illaksi toennut, minulla olisi kyllä ollut vara Kaisa laittaa tilalleni. Leylah on luvannut tuurata aina, jos minulle tulee este. Tai siis, jos minun pitää olla jossain muualla, vaikka pitäisi olla kaffinkeitossa. Päällekkäisyyksiä osuu joskus tälläisen menevän mummun kohdalle ja kahtia ei repeä, vaikka värkeissä varaa olisikin.
On mukavaa elää, kun tietää, että on olemassa vara Kaisa. Me olemme sukulaisiakin. Se selvisi Charlesin sukujuuritutkimustyön kautta ja  tuli Leylahille ja minulle iloisena yllätyksenä, että samaan sankkaan sukupuuhun kuulutaan. Monenmoisten koukeroisten oksistojen kautta.
Tänään iltapäivällä olin kissauttamassa kahvit Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset- tilaisuudessa ja johon puljuun itsekin Magnuksen kanssa kuulumme. Kuulumme myös EL:ään (Eläkeliittoon). On hauskaa kuulua joka paikkaan ja käydä myös joka paikassa. Hauskaa on kyllä myös istua kotonakin sohvan nurkassa ja tuijottaa vastapäiseen seinään.

Kuten jo sanoin, olen kuitenkin pitänyt korttifirmaa toiminnassa piirtämällä kaksi korttia lisää myyntirepertuaariini. Huomenna otamme korteista kuvia ja aion tehdä KAISAN KORTTI sivut kaiken kansan nähtäville. Kortteja saa sitten minulta tilailla, jos tahtoo.

Nyt taidan lopettaa tämän kertaisen mhvv:n (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) tähän johtuen tosiaan niistä seikoista, joita tässä jo valotinkin, eli yskästä on paha nyhjästä!
Toinen valokuva on vielä tosin valottamatta. Siinä näpötän minä. Vaikutan ihan hierojalta, joka on tehnyt liikaa töitä. Niin sitä valokuva antaa väärää infoa. En ole hieroja, vaan korttimaakari.
Kuva on otettu joskus toissavuonna  Asevelikylässä kesällä kerran. Entisen kotitalomme nykyisessä naapurissa.
T: Kaisa Kortpacka-Maakarå
--------------------------------------------------

Psalmi 4, jae 2:

Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua!
Sinä, Jumala, olet minun auttajani,
sinä avaat minulle tien ahdingosta.
Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni!

Kakku kuvassa ei ole Isänpäiväkakku, mutta ei paljon muutenkaan. Kakku on näillä sivuilla komeillut jo ennenkin ja komeilee taas, koska kamera on peilikaapin perimmäisessä loodassa, eikä laukussa valmiina esille otettavaksi hyvän hetken tullen.
Tuo kakkeli  oli myös lasteni isälle leivottu jonain niistä kuudestakymmenestäkahdeksasta syntymäpäivästä, jotka hän on maan päällä köpöttänyt. Taisi olla kuudeskymmeneskuudes-vuosikakku. Muistelisin niin.
Viime sunnuntain isänpäiväkakku ei ollut nuin kaunis kuin kuvassa oleva, mutta makoisiin suihin se tuli syötyä, eikä prippuakaan ole enää jäljellä. Kuten ei vihreitä kuuliakaan, joita Magnus myös aina syntymäpäivinään  (ja jouluisin) lahjaksi saa. Minun antamani vihjeen perusteella Catherine oli ostanut isälleen turvakengät. Ovat Magnuksen mielestä parahat roukooset urheella ja lenkkeellä.
Vihreistä kuulista puheen ollen minä ostan juhlapäivien välikausina joskus niitä viininpunaisia vihreitä kuulia. Tiedättehän, mitä tarkoitan? Viininpunaiset vihreät kuulat ovat ihan kauhean hyviä. Valitettavasti  niitä ei yhteen rytkyyn pysty syömään kuin kymmenen (tio) jos sitäkään.

Kakkukuvan alapuolella on kuva rautalangasta väännetystä enkelistä. Kuva on otettu jo muutama vuosi sitten, mutta tapahtui viime viikolla niin ihana asia, että enkelin vääntäjä Sirkka (nimeä ei muut.) otti ja soitti minulle yht´äkkiä yllättäen. Sirkka on koulukaverini Vaasan Tyttölyseon-, eli Tipulan ajoilta. Sirkka oli ja on minulle hyvin rakas ja ihastuttava ystävä. Harvoin tapaamme ja harvoin soittelemme, mutta tuntuu aina kuin edellisestä kerrasta ei olisi kulunut paljoa aikaa ja siitä, mihin viimmosella kerralla jäätiin, siitä juttua myös aina jatketaan.
Enkeli on nyt oikeaoppisesti ruostumassa Vilpolassa. Sirkka sanoi, että rautalankaenkelien pitää aina olla ruosteessa. Sitten, kun enkeli on siipispankkaa myöden ruosteen vallassa kannan sen taas tupaan.
Sovimme Sirkan kaa, että minä hyppään jolloinkin junaan ja ajaa posautan T:reelle oikein nenäkkäin juttelemaan.
Iloitsen jo nyt tulevasta matkasta olkoonkin, että junamatka saa minut aina niskanappia myöden broilerille. Vanhempi, tai siis pitkäaikaisempi lukijani varmaan muistaa, että pelkään ihan kaameasti junassa. Myös niissä paikallisliikenteen lättiksissä. Niissä sitä matkanteko juuri onkin kauheaa.
Ovat vanhoja louskuja ja silti ajetaan sataaviittäkymmentä (ainakin melkein).
Pendoliino-junat ajavat yli kahtasataa ja olen aina melkein varma  joka asemapysähdyksellä, että jarrut prakaa, eli lakkaavat totaalisesti toimimasta. Junathan alkavat jarruttaa viittäkymmentämetriä ennen aseman ovea ja se on liian jännittävää meikäläiselle.
Noh, otankin junassa aina suurieleisesti Raamatun esiin ja katselen sieltä jonkun sopivan psalmin pelkääväisen sydämeni tueksi. Psalminluku on aina auttanut ja myös suklaa ja energiajuoma.
Ostan vuosittain muutaman potun energiajuomaa. Aina silloin, kun matkustan junalla pidemmästi kuin neljäkymmentäkilometriä (Tervajoki-Nikolainkaupunki). En muuten.

Minun piti myös kertomani se mukava juttu, joka tapahtui viime sunnuntai-iltana, kun lähdin kotiin Vähänkyrön väliaikaisesta seurakuntakeskuksesta Naisten kesken iltapäivästä.
Menin Pitserian (kirjoittajapiirissä on opetettu, että saa kirjoittaa pitsa, sekki, tussi jne.) kautta yllättääkseni kotiväen iloisesti ostamalla heille pitsat.
Kesken pitsajonottamisen sain puhelinsoiton. Luurinpäässä oli Give- Elizabethy! Hän sanoi tuoneensa mukanaan kotona leipomiaan (koti on tuolta Turkkusen lähellä) meille lusikkaleipiä.
Lusikkaleipiä! Voin vakuuttaa teille, että ne eivät ole mitään pikkulusikkaleipiä, vaan ruokalusikkaleipiä!
Maistoimme Magnuksen ja Charlesin kanssa niistä kaksi per lärvi ja loput laitoin rasioihin joulua varten. Give-Elizabethyn ruokalusikkaleivät ovat tämän Telluksen parhaita. Täytyy omata valtavat tahdonvoimat, että pystyy latomaan ne purnukoihin ja kiikuttamaan pakkaseen. (Sipaisee kuolatipan leukapielestään.
Nyt on siis joulukahvipöytämme toinen sortti hanskassa. Se toinen sortti on joulutortut, jotka ovat taskunmallisia, sisällä luumumöhnää. (Sipaisee toisenkin kuolatipan leukapielestään).
Give-Elizabethy osti minulta myös joulu&muita kortteja. Vähänkyrön pimeässä yössä vaihtelimme kortteja, rahaa ja lusikkaleipiä. Lusikkaleivät olivat ihan vaan lahjaksi-ja iloksi tuotuja.
Käsittämätöntä touhua tuo lusikkaleipäjuttu, mutta Give-Elizabethy nyt vaan kuuluu sellaiseen sukuun, joka on tuollaista. Sanoin sen ääneen Sirkalle, kun soiteltiin. Hän kuuluu samaan ihmeelliseen sukuun. :D

Viikolla meillä oli taas draamaesitys Nikolainkaupungissa. Se oli se sama esitys, jossa minä olen nainen suuressa väkijoukossa ja Magnus Pietari.
Samana päivänä meillä oli kotonamme lähetysraamattupiiri, joten siivosimme tupasemme hieshatussa katosta lattiaan aamupäivällä ja iltapäivällä kaahasimme nappi laudassa Vaasaan Vuorikotiin, jossa esitys oli.
Tosin sitä ennen juoksutin sen toisen slipoverin takaisin miesten vaatehtimoon. Sen slipoverin , jonka väitin puuttuvan ostoskassistani ja jonka tilalle sain toisen. Slipoveri tosiaan puuttui kassista, koska oli luiskahtanut köökin puusoffan taakse.
Noh, ei auttanut, kun niskat krykyssä viedä vaate takaisin ja pyytää tuhannesti...ei vaan sadastuhannesti anteeksi.
Sanoin myyjälle, että tässä putiikissa tulen asioimaan koko loppuikäni. Sen verran  hienosti asiakkaan annettiin olla oikeassa, vaikka ehkä varmaan ajattelitte, että hän on väärässä.
Olen melkein varma, että myyjätär ilahtui kuullessaan, että tulen jatkossakin ostelemaan heiltä slipovereita.

Sunnuntaina sitten oli iki-ihana Isänpäivä. Lauantaina Magnus siivosi yksin tupasemme katosta lattiaan ja leipoipa vielä täytekakun pohjankin, koska minä olin Ylistarossa sanataidetta harjoittamassa. Ylistaron lauantaileirikirjoittajat kokoontuivat "pahimmoilleen" siivouspäivänä, enkä tietenkään voinut olla pois. Saamme  tunnilla aina esittää jotain omaa tuotostamme ja minä esitin runon "40-vuoden koulutus". Runo keroo Reinon ja Gertrudin avioliitosta.
Se tulee aikanaan kolmanteen runokirjaani, joten en sitä nyt tänne kirjoita.
Runo sai mielestäni hyvän vastaanoton, joka vaan vahvisti sitä ajatusta, että se on kolmanteen kirjaan ehdottomasti sisällytettävä.
Kolmannen runokirjani nimeksi tulee Tulppaaninippu. Minulla on sellainen visio, että kirjan voi viedä tulppaaninipun asemesta tuliaisiksi, kun menee johonkin kylään ja kukkakaupat ovat kiinni.

Sunnuntaina illalla oli meikäläisellä (ja monella, monella muullakin) jännittävät paikat, kun seurakuntavaalien tuloslaskenta alkoi.
Meidän ryhmämme kokoontui Isonkyrön Palolaitoksen kerhohuoneelle vaalivalvojaisiin (niin kuin nyt olisi nukuttanut).
En kovin paljoa jännittänyt, ellei nyt leukaperien jäykkyyttä, silmien kuivumista, sydämen katkotykytystä ja leukojen lotisemista oteta lukuun. Tapahtuipa sellainenkin outo ilmiö, etten pystynyt syömään solmuwiineriä. Sellaista en muista koskaan ennen tapahtuneen. En tosin ole koskaan ennen missään vaalissa ehdokkaana ollutkaan.
Kauheana valitsemisasiana muistan, miten minua ei ikinä koulussa valittu pesäpallojoukkueeseen. Tai valittiin,mutta vihoviimeisenä ja pitkin hampain.
Nyt olivat iki-ihanat äänestäjäni valinneet minut vapaaehtoisesti seuraavaksi nelivuotiskaudeksi seurakunnan luottamushenkilöksi. Siis olinko minä hämmästynyt, mutta iloinen?
Pesäpallojoukkevalinta-syndrooma hälveni kerralla, enkä usko sen enää koskaan minua pahemmin krassaavankaan. Ainakaan hereillä ollessa.
Kiitos rakkaat lukijani onnentoivotuksista ja kiitos rakkaat äänestäjät, jotka minulle tuon tärkeän pestin mahdollistitte. Yritän hoitaa asioita kaikesta sydämestäni ja sielustani.
Tuus Kaisa Kuver-Nöör

---------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan: Luku 12, jakeet 12-15.

Seuraavana päivänä levisi tieto, että
Jeesus oli tulossa Jerusalemiin.
Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin  joukoin,
ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:
- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tule Herran
nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
-Älä pelkää, tytär Sion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.

Melkein yksin viikonlopun

Selitänpä kuvat heti, ennenkö alan ruotimaan nopeasti ohi suhahtanutta viikkoa (paino sanalla ruotimaan).
Yläkuvassa on terapiakoira Lyllan pikapesun jäljiltä. Pesu tapahtui kevään korvilla, kun ko. terapiakoira oli läsnäolollaan meitä ilahduttamassa. On kyse siitä kerrasta, kun se kieriskeli kauan ja hartaasti hiirenraadon päällä. Turkkiin tarttunut haju oli sangen sykähdyttävä. Pakko oli alkaa koiraa kalttaamaan, kun se nimittäin tykkää nukkua meidän kanssa samassa sängyssä. Jotkut teistä varmaan tämän tapauksen muistavatkin. Kerroin siitä tapani mukaan monisanaisesti heti tuoreeltaan.
Noh, se lemu kyllä sitten hiukan lientyi, kun Magnus hieroi ja vaahdotti turkkiin Dovea ja pruuttasi päälle kylmää vettä puutarhaletkusta.
Alakuvassa on luultavasti yritetty kuvata puutarhanurmikostamme esiintyöntyviä suloisia pikku kärpässieniä, mutta ne erottuvat sangen kehnosti tuon muun töhnän seasta.
Ihan hirveän laiskasti on tullut valokuvattua tapahtumia ja seikkoja viimeaikoina. Kohta ei ole mitään uutta, eikä vanhaa kuvaa lätkästä tuohon alkuun ja se on huono homma se. Alussa pitää aina olla kaksi valokuvaa muuten ei tule mistääm mitään.

Turhankin nopeasti on taas ajan kelli klonksahtanut viikon eteenpäin.
Kalenterissani on pieniä himmeitä merkintöjä siellä täällä. Ihmettelenpä kuinka ollenkaan olisin mitään ehtinyt, jos merkintöjä olisi enämpi.
Viime maanantain kohdalle olen tussilla tikkukirjaimin kirjoittanut ÄÄNETYS. Luulin kauan, että se tarkoittaa ÄÄNITYSTÄ. Meillä kun tapaa Jussin luona Vaasassa olla niitä äänityksiä Magnuksen kaa Radio Deihin. Minä lausuelen runoja ja Magnus pitää puhetta.
Noh, ÄÄNETYS ei tarkoittanut äänitystä, vaan äänestystä! Seurakuntavaaliäänestystä. Olin laittanut tarkasti ylös ennakkoäänestyksen ensimmäisen päivän, että varmasti muistaisin mennä äänestämään itseäni.
Magnuksen kanssa olimmekin maanantaina hyvissä ajoin kirkkoherranvirastossa. Voi olla, että viimemaanantaina jo asiasta täällä kerroinkin. En muista, koska olen siitä niin usealle taholle kertonut ja kirjoitellut.
Tiedän nyt varmasti, että kaksi (2) ääntä on äänestyspussiin minun kohdalleni pudonnut. Jos tykkäät, että olisi meikäläisen hyvä saada usiempikin ääni ja pojo etkä ole omaa ääntäsi vielä ilmoille päästänyt, niin mene ensi sunnuntaina Isonkyrön kirkkoon ja piirrä lappuun numero 19 ja tipauta lappu vaaliuurnaan.
Olkoon tämä nyt kumminkin vaalipuhe, vaikka uhosin, että en enää puheita pidä. Äänestämään toki pitää kaikkien kynnellekykenevien  mennä, vaikka ei lappuun numeroa 19 (nitton)  merkkaisikaan, vaan ihan jonkun muun.Sekin on hyvä se!
Äänestää kannattaa aina ja oikeastaan vähän niinkuin pitääkin.

Tiistaina meillä oli suuri kunnia ja ihastuttava mahdollisuus vierailla Fyrrytuvalla Vähässäkyrössä.
Minä sain lukea runojani ja Magnus sai pitää puheen.
Tapahtui semmoinenkin ihme, että en jännittänyt lausumislukemistani tippaakaan. En pätkänpätkää. Tuvan tunnelma oli niin ihmeen leppoisa, iloinen ja rento.
Varasin kaikenvaralta vesimotin viereeni, mutta ei minun siitä olisi tarvinnut ryystää. Tein sen kumminkin, koska vesikuppi siinä nyt kerran oli.
Tilaisuuden lopuksi joimme kahvit ja söimme nisunpalat ja keksit. Oli todella miellyttävä tilaisuus ja tunsin, että runojani kuunneltiin. Ai siis, että eikös sen NÄE, jos ihmiset kuuntelevat?
No kyllä, mutta minä en uskalla katsettani värssyistä ylös nostaa, koska silloin missaan paikan.
Ulkoa en osaa yhtäkään sanaparia runoistani, vaikka luulisi, kun olen ne itse kirjoittanut.
Lähdimme sitten  Fyrrytuvalta Vaasaan ja matkalla sanoimme toinen toisillemme, Magnus ja minä, että tuonne mennään toistekkin, jos kutsutaan.

Vaasassa menimme erääseen miesten vaatehtimoon ja ostimme kasan miesten vaatteita.
Ostoksilta menimme Aija-Kanita-tätini luo kahville. On muuten ihanaa omistaa täti, jonka tykö voi mennä kaffille. Luulen myös, että tädistäni on ihanaa omistaa kaffia juova siskontyttö.
Tädin luota kaahasimme kotiin. Ladoin ostokset keittiön puupenkille ja aloin katsella vaatteita hieman tarkemmin, vaikka ne nyt eivät minulle olleetkaan.
Harmikseni huomasin, että rasvahäntälampaan villasta (tai ainakin sen tapaisesta) tehty slipoveri puuttui. Sitä ei ollut ostospussissa eikä penkillä, vaikka nostelin kaikki kuteet pois paikoiltaan ja käänsin suuren plastiikkapussinkin moneen kertaan nurinpäin. Ja KÄÄK! Maksu oli kuitenkin otettu. Soitin niiltä jalansijoiltani vaatehtimoon ja kerroin asian laidan.
Tiskille ei myyjättären tietojen mukaan kuitenkaan ollut jäänyt yhtään mitään.
-JAA, JAA, mutta slipoveri puuttuu ja maksu on otettu, kuiskasin minä ja hyvä etten nieleskellyt kyyneleitä.
Menin sitten myyjättären neuvon mukaan muutaman päivän kuluttua liikkeeseen ja näytin alahuuli väpättäen kuittia. Olin ympyröinyt kaikki, mitä pussista löytyi ja alleviivannut mitä uupui.
Sain tilalle uuden slipoverin. Myyjä sanoi joka sanaa painottaen, kuinka tärkeää on MOLEMMINPUOLINEN rehellisyys.
-Se on kyllä totta. En voisi kuvitellakkaan tekeväni filunkia tälläisessä, enkä missään muussakaan asiassa, sanoin myyjättärelle puristaen rystyset valkoisina slipoveripussin suuta.
Kotiin matkatessani minulle moljahti päähän kaamea ajatus. Jospa se rasvahäntäslipoveri onkin luiskahtanut puusoffan taakse,
Heti kotiin tultuani syöksyin köökkiin, enkä hyysikkään, kuten tavallisesti, siirsin soffaa ja....siellä se rötkötti. Se rasvahäntälampaan karvasta tehty puuttuva liivi.
Vereni seisahtuivat ja sydän oli lyömättä pari varvia. Ajattelin, että kuinka kehtaan mennä liikkeeseen ja sanoa, että joo, ei se jäänytkään tiskille. Se löytyi puuseslongin alta. Asiakas oli väärässä!!! (nauraa tekonaurua).
Huomenna menen viemään toisen liivin takaisin ja harjoittelen koko matkan anteeksipyyntöä.
Olemme käyneet tuossa miesten vaatekaupassa vuositolkulla. Sieltä saa aina hyvän ja ystävällisen palvelun. Jopa tuollaisessakin, kinkkisessä,  tilanteessa. Aion käydä tuossa putiikissa vast´edeskin. Pyydän vaan heitä katsomaan tarkemmin perääni.

Torstaina olin poistattamassa kiveä hampaistani. Hammaskivenpoisto on yksi niistä toimenpiteistä, jolloin tekisi mieli klapsauttaa kita kiinni ja juosta mahdollisimman lujaa ja pitkälle.
Tällä kertaa poisto sujui kuitenkin jotenkin sutjakkaasti ja suht´koht kivuttomasti. Laser on kyllä ihme juttu.
Kehuin suuhygienistin maasta taivaaseen, enkä liioitellut pätkääkään. Harvinaisen ystävällinen ja asiansa osaava nuori nainen kuin myös terveyskeskuksemme hammaslääkäri ja assistenttinsa. Vahinko vaan, että meikäläiseltä loppuvat ehkä hampaat. :(

Viikonlopun olin melkein yksin, kuten otsikossa jo annoin ymmärtää. Magnus ja Charles olivat miestenpäivillä Ryttylässä.
Heti, kun heidän autonsa perävalot vielä vilkkuivat ensimmäisessä mutkassa, klapsahti hiiri makkarissa olevaan killeriin.
Aloin siitä paikasta suunnitella talonmyynti-ilmoitusta. Että ne paskanärhet eivät ymmärrä pysyä pelloilla, vaan pränkäävät sisälle. Grrr...
Noh, päätin stten kuitenkin olla välittämättä mistään mitään.  Lauantaina ajatukset pyrivätkin jo  Orisbergin runo-ja laulutilaisuudessa. Lausuin kaksi omitekemää runoa. Jännitin vaihteeksi niin, etten tahtonut erottaa kirjaimia Runoratsukko-kirjasta, omasta käsialasta nyt puhumattakaan. Olin nimittäin kirjoittanut upouuden runon käsin ruutuvihkoon, kun en saanut kopiokonetta pelaamaan.
Ewe ja Kyllikin lausuivat tilaisuudessa runoja, eli meitä oli vanhan kunnon Kirjaston runopiiri taas remmissä, kuten vanhaan hyvään aikaan.
Runopiiri on nyt hajonnut, kun Kylli muutti Ilmajoelle. Onni ilmajokisille, mutta murhe meille isokyrösille.

Sunnuntaina ajelin uudenkarhealla Saabillani kymmeneksi kirkkoon. Oli maataloustuottajain kirkkopyhä.
Silloin, kun on maataloustuottajien kirkkopyhä on seurakuntatalolla aina tarjolla iki-ihanaa, maailman parasta ja maukasta ohrapuuroa ja puolukkasoppaa.
Otin lautaselleni niin möllevän satsin puuroa ja napollisen soppaa, että teki mieli peittää lautanen särvetillä, kun niin hävetti.
Ajattelin kumminkin, että parempi hetken hävetä kuin loppupäivän katua.
Saman päivän iltapäivänä oli meillä Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Sielläkin sain lausua kaksi runoa. Myös kirjoja sain muutaman myötyä samoin KAISAN KORTIT-kortteja.
Vähänkyrön tilaisuuden jälkeen minulle sattui vielä jotain mukavaa, mutta josta tapauksesta kerron seuraavalla kerralla. Nyt en jaksa ja luulenpa, ettette jaksa enää tekään.
ZZZZzzz....krooh...piuh....krooh...piuh...
T: Kaiza Sovasjö-Plumerus
-------------------------------------------------
Psalmi 68, jakeet 20-21

Ylistetty olkoon Herra päivästä
päivään.
Meitä kantaa Jumala, meidän apumme.
 (sela)
Jumala on meille
pelastuksen Jumala.
Herra, Herra
pelastaa kuolemasta.

Urheilua syksyn synkässä säässä

Tänään on ollut vivahderikas päivä ja se johtuu siitä, että heräsin puoli kuusi.
Todellisuudessahan kello oli vasta puoli seitsemän, jos vanhat ajat ja merkit pitäisivät vielä paikkansa. Puoli seitsemältäkin herääminen olisi ollut vanhaan aikaan (vielä viime viikolla), koska tavallisesti herään kahdeksan pintaan.
Moiseen pitkällehornaamiseen on nyt tullut loppu! Jahka ruumiinkello lakkaa olemasta tunnin takatilassa aion nousta vast´edes kello seitsemän (sju). Laitan oikein herätyskellon soimaan, jos ei muuten onnistu.
Ei nimittäin sovi seinillekkään, että korttifirman johtaja rojuu fällyjen alla kahdeksaan asti. Minulla kestää herääminen kaamean kauan ja jos alan tehdä heräämistä jo valmiiksi liian myöhään mistään ei tule mitään. Ihan uusille lukijoilleni tiedoksi, että aamuisin istun noin tunnin milloin missäkin ja tuijotan yhteen pisteeseen. Joko seinälle, lattiaan, tai kattoon. Ei väliä. Olen toimintatarmoton ja täysin poissa tästä maailmasta. Magnus joskus alkuaikoina (ei enää moneen vuoteen) kysyi kiinnostuneena, mitä ajattelen, kun sillä lailla yhtehen paikkahan tolj...tuijotan.
-Katto, lattia, seinä tapetti...vastasin veltosti. Ei siis kysele Magnus enää.
Mutta kortteja pitää syntyä useimmin ja tiheämmin, siksipä tuijotussessio pitää aikaistaa. Piirrän kortit alusta loppuun vanhanaikaisesti blyertspännällä ja puuväreillä, enkä tietokoneella, jolloin kaikki ehkä olisi nopeampaa.
Epäilen kuitenkin raskaasti, ensinnäkin osaamistani ja ennenkaikkea lopputulosta. Ei! Tahdon viettää loppuelämäni vinttipöksässä vanhanaikaisesti kynällä raaputtaen ja taiteillen, vaikkahan tuloksena olisi kortti per viikko.
Magnus sanoi, jotta korttia pitääs tulla yks päiväs valamihiksi ja toinenki hahamottelu astehelle.
Sanoin hänelle, että voi olla, ettei onnistu. Ainakaan, jos minun pitää olla maailmalla niitä vielä kauppaamassakin. Sovittiin, että Magnus hoitaa kaupustelupuolen ja minä likka piirrän.
Tänään olenkin saanut yhden kortin jo melkein valmiiksi ja 4 ihka uutta ja valmista korttia haettiin aamupäivällä painosta.

Alun valokuviin mennäkseni, niin yläkuvasta en osaa sanoa uuta, enkä aata. Muistan, että johonkin olimme kesällä kovan tohinan kanssa menossa ja se tohina hiukan hidastui, kun piti odottaa, että tuo jättituubi menee pois edestä.
Alakuvassa on osa uutta ja juuri"löytämääni" kuntorataa. Eli siis vanha kunnon Letkutie. Vasemmalle jos tuossa kuvassa ottaa joku kymmenisen askelta seisoo hän meidän keittiömme aakkunan alla.
Kuinka en ole koskaan ymmärtänyt, että minulla on ikkunan alla kuntorata. Sen pituus on 580 metriä.
Aloin viime viikolla kävellä sitä pitkin innoisani. Nyt ei tarvitse murehtia onko lenkin varrella hyysikkää, tai jos äyskähtää nälkä, voi kesken urheilusession juosta sisälle tekemään voikkuleipää.
Aloitin viimeviikolla varovaisesti kävelemällä pitkin UUTTA kuntorataa kerran edestakaisin, eli 1160 metriä. Seuraavana päivänä tuplasin matkan ja huomasin, että ainakin vaatetusta oli riittävästi. Hiki valui joka karvan nenästä. En kuitenkaan poikennut radalta paiskomaan pois liikaa vaatetusta, vaan jatkoin kieli rinnuksilla loppuun asti.
Tänä aamuna kävelin 2 km. Posket tulipunaisina ja housunpultut polviin saakka ravassa tulin sisälle ja huusin Magnukselle, että huomenna kävelen kolme kilometriä ja puen puolet vähemmän vaatteita ja laitan vesipönikän roskiksen viereen.
Talvella ajattelin tehdä heti kunnon polun lumeen, ettei hyvin alkanut lenkkeily ainakaan korkeiden nietosten takia esty. Yksi mahdollisuushan on ostaa lumikengät. Ei tarvitse raivata mitään polkua mihinkään. Olen kerran elämässäni moisilla kengillä kävellyt.
Se oli kyllä aikamoisen työlästä syystä, että minun lumikenkäni solahtivat hangen alle joka askeleella, vaikka niiden pitäisi nimenomaa kantaa hangen pinnalla sekä kengät, että niiden päällä pönöttäjä.
Muilla lumikenkäilijöillä (meitä oli kymmenisen henkilön TYKY-jaksolaisia Härmän kuntokeskuksessa) ei ollut meikäläisen vaikeuksia, mutta he eivät olleetkaan sellaisia raskaansarjan sumopainijoita kuin meikäläinen.
Suksia en aio enää, ainakaan näillä näkymin, ikinä hankkia, mutta lumikengät ehkä kyllä. Katsotaan nyt sitten jahka lunta nyt ensin tulee. Sitä ennen iloitsen ikiomasta paljaasta ja hyvinkantavasta kuntoradasta.

Äänestämässäkin kävimme tänään Magnuksen kanssa heti melkein kun äänestysluukut avautuivat.
Äänestin numero 19:sta.Mielestäni hän on aika luotettava ja rakastaa kosolti kirkkoa ja sen Johtajaa Jeesusta. Äänestin siis itseäni. Olen Isonkyrön seurakuntavaaliehdokkaana numerolla yheksäntoista,  jos joku ei sattumoisin vielä tiedä.
Ääniä olisin tähän mennessä saanut ainakin kymmenen, mutta ovat valitettavasti niiden antajat muiden seurakuntien jäseniä. :D

Esiintyminen, johon harjoittelusta viime kerralla kerroin meni hyvin. Se Arbetets Vännerin tapaus. Suuta ei vuorosanojen aukomiseen tarvittu, kuten muistatte, mutta hyvien pullakahvien nauttimiseen suuta piti raottaa ja tietysti serustelun sakramenttiin.

Kalenterin sivuja selaillessa näyttäisi siltä, että missään en tuon esiintymiskerran lisäksi ole viikon aikan käynyt, eikä mitään merkitsemisen arvoista muutenkaan ole minulle tapahtununna.
Voihan se niinkin olla, mutta sen ainakin muistan, että perjantaina lämmitettiin pitkästä aikaa pihasauna. Sauna joutui olemaan  tunnin "turhaan" päällä, kun oli juuri se aika, jolloin TV:stä tulee eräs sarja, jota olen seurannut ja josta en tahdo yhtäkään osaa missata.
-Kuinka joku voi olla tuallaasehen vilimihin tankkeepuksis? ihmettelee Magnus aina ja sanoo, jotta mun touhu vivahtaa jo arriktilta.
Viimein vihdoin filmin loputtua saunaan juostuani ja lauteille kongottuani Magnus heitti sellaiset löylyt, että nahka on vieläkin selkäpiissä rullalla.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Hyvät olivat löylyt, hyvät oli saunat ja hyvä oli jatkosarja! ;)

Lauantaina minulla oli Palosaaren kirkossa kahvitusvuoro. Oli kyseessä rukouskonferenssi, jossa Antero "Mooses" Laukkanen oli opettamassa. Hyvin opettikin.
Minä olen jo pienestä tytöstä saakka osannut rukoilla. (Noh, ei Mooseksen opetus nyt ihan niin alkeita kosketellut, vaan syvällisemmin ja kauaskantoisemmin- ja katseisemmin hän toki opetti ja luennoitsi.)
Aina olen siis rukoillut. Liek niinä kahtena kertana, joina kävin pyhäkoulussa oppinut, vai liekkö koulussa opetettu? Jos ei muuta, niin ainakin "levolle lasken Luojani"-rukous tuli sipistyä joka ilta.
Kannattaa muuten rukoilla. Vaikka vaan sipistä ja vaikka salaa muilta.
Jumala kuulee ja vastaa. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Näinä ankeina aikoina, kun maailma kuohuu ja pelottavia asioita tapahtuu, niin rukoile. Omin sanoin ihan tavallisesti. Vie ne asiat Herralle, jotka pelottavat, tai ahdistavat ja askarruttavat. Tietenkin myös ne asiat, joita olet kiitollinen. Sano Jeesukselle, että täs moon, missä sinä oot? Tuu tänne! (Taputtaa sydänalaa).

Sunnuntainakin kaahattiin minun uudenkarhealla Saabillani Nikolainkaupunkiin Euroopan kauneimpaan kirkkoon, eli Huutoniemen kirkkoon.
Seurojen päätyttyä myin muutaman Runoratsukon ja muutaman kortin kirkon eteisessä. Sitten klapsautin putiikin (Magnuksen kovakantinen kapsäkki) kiinni ja menin juomaan kahvia ja syömään parit voileivät.
Emme käväisseet Asevelikylässä, koska juuri edellisenä päivänä olimme siellä asuvaa perhekuntaa läsnäolollamme piris-ynnä ilahduttaneet.
Nyt lopetan raportoinnin tällä haavaa tähän ja avaan korttipiirtämön vielä hetkeksi, tai sitten en.
Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja muille myös.
T: Kaiskee Lenkstig-Kortälv

-------------------------------------------------------

Psalmi 46, jakeet2-3

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.

Mihinkä viikko luiskahti?

Terveisiä Nikolainkaupungista!
Tulimme 21:n pintaan kotosalle ja hiukan söin makaroonilaatikkoa, hörppäsin kupillisen kahvia ja  kapusin maanantai-illan tapaan vintille kirjoittamaan maanantaibloggausta, eli mhvv:tä (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Siis: Hyvää iltaa rakkaat lukijani ja muut! Töttöröö! :D
Olimme tänään siis Nikolainkaupungissa.  Draamaharjoituksista. Huomenna on esiintyminen kello kolmen pintaan Vaasassa Arbetets Vännerillä, eli Vennulla
Vielä ei pahemmin jännitä johtuen siitä, että draamassa ei minulla ole, (eikä kenelläkään), vuorosanoja muistettavanaan.
Draamassa Magnus on Pietari  ja minä nainen suuressa väkijoukossa. Suurta väkijoukkoa esittämässä onkin väkeä nyt ruhtinaallisesti. Ainakin kuusi kappaletta. Joskus on ollut vain kaksi minun lisäkseni.
Harjoittelimme esityksen läpi ainakin kolmeen kertaan ja kaikki sujui ohjaajan mielestä ihan mukiinmenevästi. Se puolestaan ei ole mikään kumma, koska kyseessä on niin valtavan hyvä käsikirjoitus. Suoraan Raamatun teksteistä. Sitä kohdasta, jossa Pietari ja Johannes parantavat ramman miehen Kauniin portin vieressä.
Minun osani on siis olla nainen suuressa väkijoukossa. Ohjaajan mielestä olin hieman liian neutraali ja sovittiin, että yritän näyttää positiivisemmalta. Lupasin huomenna ylittää rajani ja edes yrittää näyttää positiiviselta.
Täytyypä myös muistaa laittaa roolivaatteet tuulettumaan pyykkinarulle heti aamusta, etteivät ne ainakaan pilaa positiivista fiilistä tuoksahtelemalla tunkaiselta. Vaatteet ovat näet tumpattuna plastiikkapussiin ja pussi komeron lattialle.
Ihmettelempä sangen lujasti sitä hajumolekyyliä, joka saa vaatteet haisemaan ummelta. Siihen umme-hajuun pitäisi jonkun keksiä vastahajumolekyyli.
Tai no...ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä probleemoja, joihin pitäisi vastaisku keksiä.
Valokuvista, jos sen sijaan sanasen sanoisi, niin yläkuvassa on härveli, joka toimii vain tuulella. Mutta tuulella se toimiikin niin, että on pakko nauraa, kun sitä katselee. Ylioppilastyttö pyörittää tahkoa ja ukko seisoo piippu hampaissa ja pitelee jotain terotettavaa kädessään. Liekö puukko, tai puntari?
Alemmassa kuvassa on puolestaan upea maalaistupa ja kammari, jonkalaisissa minä haluaisin asua, jos se mahdollista olisi. Se EI  ole mahdollista, joten olen ihan tyytyväinen tähän meidänkin Letkutien tupaseemme.

Viime viikolla kävin viemässä toiminimi-ilmoitushakemuksen maistraattiin. Matkalla huomasin, kun olimme ajaneet jonkun kilometrin kotoa, että kuulolaite oli taas vaihteeksi jäänyt mikron päälle.
Kuulolaitteeni on aina mikron päällä kotona oleskellessani. Minua ei huvita tuhlata pattereita vain kuullakseni kuinka lattialankut karskahtelevat ja naukuen valittavat kulkiessani köökistä peräpöksään ja päinvastoin. Kuulolaitteeni on hyvin pikkuinen ja siihen kuuluvat patterit nuppineulanpään kokoisia joten ne kuluvat äkkiä loppuun.
Tottakai kaikki kauheat karskahtelut ja vesien lorottelut ovat omiaan kuluttamaan niitä ja jos pitäisin koko ajan laitetta korvallisellani, patteri kestäisi noin neljä päivää.
Magnus on tottunut, että kysyn joka lauseen perään muutaman kerran HÄH? joten ei hän muuta osaa vaatiakkaan. Sitäpaitsi hän on paljon ulkona pihatöissä ja minä kirjoittelen ja piirtelen kortteja vintissä, joten senkään vuoksi, ei pattereita kannata kulutella.
Maistraatissa olisin mielelläni kyllä kuullut heti ensimmäisellä kerralla, mitä minulle sanotaan ja mitä kysytään.
Sisään astuttuani ja tervehdittyäni katsoi virkailijatar minua kysyvästi.Ystävällisesti, ynnä innostuneen iloisesti selitin, että kuulokoje jäi komuutin päälle, että josko neiti olisi hyvä ja ääneen kyselisi ja puhelisi.
Voin käsi lämpöisen sydämeni päällä vakuuttaa, että olin hyvin, hyvin  ystävällinen ja myötämielinen  omalta puoleltani ja aluksi.
Koska en kuitenkaan edelleenkään kuullut mitään, eikä selitykseni ottanut tulta alleen, alkoi verenpaineeni kohoilla. Korotin ääneni  ja Magnuksen puheiden mukaan sellaisiin volyymeihin ja kaiken lisäksi epäystävällisenoloisen värittyneeksi, että Magnus sihisi, että  (lainaan suoraan hänen sanojaan) minen ikänä tuu sun kans enää maistraattihin, enkä mihinkää muuallekkaa!
Magnus on ennen tätä vannonut olevansa tulematta minun kanssani vaatekauppoihin.
Minä en vaan kuitenkaan pitänyt siitä, että että virkailija näytti  haluavan ehdottaa minulle, että olisi parempi hakea sijoitusta vellitaloon kuin hakea toiminimeä.
Toiminimihakemus sitten kuitenkin saatiin kuin saatiinkin liikkeelle ja nyt elän iloisen odotuksen vallassa. Olen keksinyt jo logonkin KAISAN KORTIT-toiminimelle.  Piirsin mallin tänään ilmaan Magnukselle. Hän sanoi, jotta erikoosen komialta näyttää. Magnuksen mielestä kaikki, mitä kirjoitan, piirrän, tai sanon vaikuttaa erinomaaselta (jos maistaraatissa ja vaatekaupassa sanottua ei lasketa mukaan.)

Kortteja olen saanut jo myytyä ihan ilahduttavasti. Jahka ehdin, niin teen Kaisan korttikotisivut ja laitan näkösälle asian tiimoilta kuvia ja hiukan mainosreklaamia.
Maistaraatissakäynnin olimme osoittaneet samalle päivälle, kun meillä oli muutakin tärkeää asiaa kaupunkiin.
Se tärkeä asia oli minulla lausuminen ja Magnuksilla puheenpitäminen Krellin tilaisuudessa.
Krellihän on sama kuin Kristilliset eläkeläiset, kuten joka ikinen varmasti tietääkin.
Maistraatissa käymien ja Krellin tilaisuuden väliin jäi runsaasti luppoaikaa, joten kurvasimme autokauppaan. Ihan vaan katsomaan onko autoja ja jos on, niin mimmosia.
Magnus käveli autokauppaan kysymään, että löytyykö hyviä ja halapoja autoja. NIIN halpoja ja NIIN hyviä ei kuulemma juuri sillä hetkellä löytynyt -paitsi, että tuossa olisi yksi, sanoi myyjä, kun pihaan kaartoi hopeanharmaa auto.
Myyjä sanoi, että ko. autonomistajalta olivat uudet kaupat vielä hieman kesken, joten ääreen ei heti oikein voisi hyökkiä, ettei vaikuttaisi hyeenamaiselta.
Niinpä me lähdimme lausumaan ja puhumaan välillä.
Niin siinä siiten kävi, että minulle ostettiin tuo nimenomainen hopeanharmaa auto.
Se on parisen nuorempi kuin Ooppeli oli, eli 19 vuotias.
Auton kyljessä on samanlainen lommo kuin Ooppelissakin oli, mutta sitten yhtäläisyydet loppuvatkin.
Merkki on Saab. Automaattivaihteinen Saab ja se tuntuu ihan superhyvältä ajella. Ainakin sen 20 kilometrin verran, mitä sitä tyyräsin. Se 20 kilometrin ajo oli paitsi superhyvä, niin myös aika jännittävä tapahtuma.
Hyvä ettemme käyneet Magnuksen kaa toistemme kitusiin kiinni. Se olisikin ollut ensimmäinen kerta 48 vuoteen.
Huusin Magnukselle kurkku oikoisena, että hän on kaamea ja huono opettaja ja Magnus huusi minulle, että sakiampaa paksupäisempää oppilasta saa tikun kans kattella, eikä löyry.
Hohhoijjaa! Mutta siitä selvittiin kuitenkin kunnialla ja anteeksipyynnöllä.

Lauantaina lähdimme Elitzabethy ja minä  Härmän Kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun.
Kuten jo muutaman kerran aiemminkin virkistyimme monta astetta ja muutenkin saimme ajattelemisen aihetta. Seija (nimeä ei ole muut.) piti meille naisille mahdottoman hyviä luentoja.
Kuten usein olen ennenkin sanonut, en osaa analysoida kuulemiani luentoja  pätkääkään. Jos kirjoittaisin asioita luennoilla muistiin, minulle ei jäisi päähän sitäkään vähää.
Voin vain sanoa kaikille naispuolisille lukijoilleni, että parasta on tulla itse mukaan ensi vuonna, niin tiedätte.
Minä sain lausua iltatilaisuudessa muutaman omikirjoittamani runon. Jännitti taas ihan mahdottomasti. Uutena seikkana jännityssessiossa tällä kertaa oli, että henki oli loppua ennen jokaisen lauseen pistettä. Ääni myös vapisi. Ei kuuluvasti, mutta tarpeeksi, että sai äänenomistajan , eli minut, tutisemaan&tärisemään.
Melkein tuntuivat ilkeämmältä  nuo tuntemukset kuin kielenkannan kuivuminen kitalakeen.
Hyvin kuitenkin meni päätellen siitä, että jotkut halusivat ostaa runokirjani itselleen, tai ihan lahjaksi.

Sunnuntaiaamupäivällä oli vielä luento ja sitten Elitzabethy heitti minut Vöyrin kirkkoon, jossa Magnus saarnasi.
Jumalanpalveluksen päälle oli seurakuntatalolla lähetystilaisuus, jossa sain taas lausua runoja.
Tällä kertaa ei henki loppunut kesken, eikä kielikään kuivahtanut, mutta kyllä piti runojen välissä mehuryyppyjä kurkkuun kulautella.
Kirjoja meni myös kaupaksi. Eräs ostaja sanoi nähneensä minun kuvani ja jutun runokirjastani ihan paikallislehden sivulla viime torstaina.
Eipä hän ollut ollenkaan väärin nähnyt! Minua keväällä asian tiimoilta haastateltiin ja nyt sitten juttu julkaistiin. Ihan puolen sivun artkkeli, josta tilasta kuvassa näkyvät komeat poskeni ja kaksoisleukani veivät suuren osan.
Hohhoijjaa! Hyvään aikaan posket kuitenkin näkyviin tulivat. Olenhan seurakuntavaaliehdokas, eikä esillä olo (vaikkakin vaan poskien) ole koskaan turhaa.
Vielä kun saisi iskostettua ihmisten päähän numeron yheksäntoista, niin hyvä olisi.
Vöyriltä lähdettyämme käväisimme Hälvänmutkalla ja sitten jatkoimme Vaasaan Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon. Siellä oli seurat ja minulla oli kunnia saada laittaa kaffikuppeja pöytään ja kaadella niihin kahvetta.
Sieltä vielä käynti Asevelikylässä Catherinen perhekuntaa helssaamassa, ennen kuin ajelimme kotiin ja kaaduimme pehkuihin.

Nyt aion kaatua taas pehkuihin. Yhtä pehkuihin kaatumista tämä koko elämä!
Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Pehkander-Vykort
-----------------------------------------------------

Saarnaajan kirja luku 11, jakeet  4-6

Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi,
joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata.
Yhä vähän kuin tiedät, minne tuuli kääntyy,
tai miten luut rakentuvat raskaana olevan kohdussa,
yhtä vähän tiedät Jumalan teoista,
hänen, joka kaiken luo.
Kylvä siemenesi aamulla
äläkä lepuuta kättäsi illan tullen-
ethän tiedä, kummalla kerralla onnistut paremmin
vai onnistutko kenties molemmilla.

Supersujahdus

Töttöröö kaikki rakkaat lukijani!
Nytpä suhahti viikko ohi tavallista äkäisemmin.
Tietenkin sekin osaltaan vaikuttaa, kun olikin torstai, kun tänne kirjoittelin.
Istun kirjoituspöksässäni ja selaan kuumeisesti  suttuista kalenteriani yrittäen saada tolkkua sekavista merkinnöistä.
En muista koskaan olleeni niin usein väärässä paikassa väärään aikaan, kun edellisen- ja kuluneen viikon aikana on päässyt käymään.
Itse asiassa kuluneen viikon menoja oli on merkitty jopa ensi viikollakin tapahtuvaksi.
En ymmärrä muuta selitystä moiselle, kun että olen pitänyt kalenteria purukummin säilytyspaikkana sillä aikaa, kun olen juonut esim. kahvia.
Sivut ovat takertuneet kiinni, enkä ole huomannut, että päivien numerot eivät täsmää.
Toisaalta, en koskaan mäyhää purukummia kotona, joten minun ei liioin ole tarvinnut lutkauttaa sitä minkäänmoiselle alustalle.
Itseasiassa tiedän hyvin todellisen syyn kaameaan sekopäisyyteni, mitä kalenteriin ylösmerkkauksiin tulee:
VAALOKONEESEEN VASTAAMINEN!
Kuten kaikki muistanevat olen vaaliehdokas seurakuntavaaleissa (Isokyrö ja numero 19) (yskähdys). Vaaliehdokkaan on hyvä ja tarpeellista vastata vaalikonekyselyyn  osoittaakseen, että vaikka (siis minun tapauksessani) ikää on jonkin verran harteilla, silti kaikki nykyajan vempaimet ja päleet ovat hallinnassa.
Ylläolevat kuvat ovat jo usein olleet näillä sivuilla näkösällä, mutta oli taas pakko ne esille laittaa, koska ne kuvaavat tämänhetkisiä tuntojani parhaiten.
Peiliin katsoo aamuisin (ja iltaisin) tuon yläkuvan oikeanpuoleisen önäleen näköinen olento ja on se olento myös ikäänkuin vedetty mankelin läpi.
Eikä vain vedetty läpi, vaan aina siinä keskivaiheilla lakattu hetkeksi kampea kääntämästä.
Jos joku ei ole sattunut tuota alimmaista kuvaa ennen näkemään, niin kerron, että siinä on vaarini tekemä kotimankeli.

Sen minä vaan sanon, että olen minä pitkän ja rikkaan elämäni aikana kaikenlaisiin kyselyihin ja testeihin vastannut, mutta en ikinä niin hermojaraastavaan kuin  seurakuntavaalikonevastauskyselyyn.
-Miksi, kysyn miksi se oli niin vaikeaa?
Vastaukset minulla olivat partaveisenterävinä valmiina mielessäni, mutta en saanut niitä vastattua. Käskettiin liu´ttaa (jopa raahata, mikä oli oikea verbi tässä vaalikonetapauksessa) palkkia alaspäin. Okei. Minä liutin&raahasin.
Ihan samalla tavalla, kun teen, kun vastaan testeihin, joissa kysytään 1) Mikä puu olisit, jos puu olisit?
2) Mikä eläin olisit, jos elukka olisit?
3) Mikä jalokivi olisit, jos jalokivi olisit?
4) Mikä kukka olisit, jos kukka olisit?
5) Mikä jalokivi olisit, jos jalokivi olisit?
6) Mikä luonnonilmiö olisit, jos luonnonilmiö olisit?
7) Kuka filmitähti olisit, jos filmitähti olisit?
8) Kuka Aku Ankoista olisit, jos joku niistä olisit?
9) Mimmonen äiti olisit, jos äiti olisit?
10) Kummonen vaimo olisit, jos vaimo olisit?
11)Kauanko olet naimisissa ollut, jos naimisissa olet ollut?
12) Kuinka vanha olisit, ellet olisi niin vanha kuin olisit?
13) Kuinka hehkeä olisit, jos hehkeä olisit? jne.....jatkuu noin viidelläsädalla (500) eri testitestausmahdollisuudella.
Niin että kyllä minulla harjaannusta on pallukoiden kruksailussa ja viivojen vetelyssä..
Lopuksi sain kuin sainkin kaikki pointit läpikäytyä. Luulenpa kuitenkin, että ehdokkaaksi alkaminen oli ensimmäinen ja viimmonen kerta.
En yksinkertaisesti pysty läpikäymään enää vaalikonekyselyä. Tai siis amalgaamipaikkani eivät kestä, eivätkä verisuonet päässä.

Torstaina oli Isonkyrön seurakunnan Päiväkuoron harjoitukset.
Olenko sanonut, että olen liittynyt Isonkyrön seurakunnan Päiväkuoroon?
Juu, näin on tapahtunut. Joku voi sanoa, että pitipäs sattua somasti. Juuri, kun on vaalit ja kaikkea.
Kuoroon olisin liittynyt, vaikka vaaleja ei ikinä pidettäisi, eikä vaalikoneisiin vastattaisi.
Olen laulanut Nikolainkaupungissa 20 vuotta köörissä. Köörissä laulaminen on mukavaa.
Mene ihmeessä kuoroon sinä, joka et missään kuorossa ole. Kuorolauluharrastajat elävätkin pidempään kuulemma. En yhtään ihmettelisi, jos näin ei olisi.

Perjantaina menimme Vaasankaupunkiin asioille. Samalla kävimme Aija-Kanita-tätini luona kahvilla. Muistin ovikoodin helposti, mutta pankkikortin koodin unohdin kuin leikaten asioidessani Ässässä Isonkyrön kirkolla tässä yhtenä päivänä.
Unohdus oli toinen kymmenien vuosien korttikoodien aikana, joten en vielä huolestu.
Niskaani alkoi kassajonossa muodostua hikihelmiä ja silmissä sumentua. Ajattelin kauhulla, että viikonloppuostokset pitää kuskata takaisin niillekuuluviin lokeroihin. Mutta ei näin tarvinnut tehdä. Homman saa hoitumaan vielä nimmarillakin.
Extralarge TV-mix-jumbo-pussin sisältö maistu erityisen hyvältä kotiin päästyäni.

Lauantaina pääsin kuin pääsinkin paikkaan, johon olin jo huulet väpättäen ehtinyt ilmoittamaan, etten pääse. Nimittäin Ylistaron kirjoittajapiiriin, joka kokoontuu Kirjaston yläpuolelle lauantai iltapäivisin kerran kolmessa viikossa.
Innostuneena tein aamupäivällä tehtävänkin, jonka nimi oli (kuten luulin) karhu.
No se ei ihan ollut niin se otsake, mutta lauantaikirjoittajapiirissä ei ole väliä mistä kirjoittaa. Ei edes tarvitse kirjoittaa, jos ei ole aikaa tms.
No minä haluan kyllä ja aikaahan tälläsellä mommalla pitäisi olla kosolti.
Karhusta tuli juttua kahden A-nelosen verran.
Kuulakärkikynällä oioin räikeimmät virheet, joita oli kyllä aikamoisesti, kun ei ollut aikaa koneella korjailla.
Kaikille piiriäisille jaettiin karhu-sepustus ja sitä sai sitten kukin setviskellä sillä viissiin, mitä jutusta ja tyylistä nyt mieleen moljahti.
Magnuksellekin luin kirjoitelmani lähdön päälle ja hän oli hiljaa, kun stoori loppui.
-Minkälaisen olisit itte kirjoittanut? kysyin tuohtuneena.
-No, vaikka jotta karhua sanotahan mesikämmeneksi ja se asuu mettässä. Mettänsiimekses karhu syää honunkaa, juaa ja menöö talaviunillen...
Voi olla, että juttu jatkui, mutta minulla oli jo startti päällä ja ykknen silmässä.
Joku ehdotti kirjoituspiirissä varovaisesti ja rakentavasti, että josko voisin hiukan tiivistää aihetta ja lyhentää muutenkin...
-EN VOI! Minä en osaa kirjottaa lyhkäsesti edes kauppalappua!
Juuri tuosta johtuen en ole esimerkiksi haikurunojen ylin ystävä. En käsitä, että sanottava ja kirjoitettava pitää tikistää mahdottoman vähiin sanoihin.
Tiedän, että haikurunoudella on oma vankka kannattajajoukkons ja hyvä niin.
Kaikkia vaihtoehtoja pitää olla.
Mutta lupaan kyllä pohtia, josko juttuja hiukan lyhyemmäksi saisi, mutta en lupaa mitään. ;)

Sunnuntaina olimme kirkossa tapamme mukaan. Lauloin ensimmäistä kertaa kuoron kanssa ja voi miten tuntui ihanalta. Kirkkosalikin näyti sieltä ylilmoista katsottuna mahdottoman kauniilta.
Illansuussa ajelimme Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroista Asevelikylään.
Catherine oli tilannut jotain vaatteita ja sen sellaista jostakin ja oli saanut kaupanpäälle jonkun ihme neuleen, jota hän ei tiennyt mikä se oli. Eikä kuulemma, vaikka olisi tiennytkin, tulisi ikinä sitä päällään pitämään. Hän antoi sen minulle.
Se "joku ihme neule" oli ohuen ohuesta langasta tehty, epämääräisen muotoinen huivintapainen, jonka jossakin kohdassa oli aukko. Vaate kiilteli kauniisti, koska siinä oli mukana hopealankaakin.
Sen sai kietaistua päällensä vaikka mitenkä päin ja vaikka kuinka kivoihin asentoihin.
- Tämmösestä oon aina unelmoinu, mutta en oo osannu selittää, sain kuiskatuksi neuletta haistellesani.
-Aha! sanoi Catherine ja katsoi vaivihkaa Eerikkiin.

Voi olla, että sinäkin, rakas lukijani, katsot vaivihkaa kelloon. Siispä lopetan tähän.
T: Kaisa Kiiltopää-Puhvander
----------------------------------------------

Palmi 139, jakeet 1-6

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi päälleni.
Sinä tiedät kaiken.
Se on ihmeellistä,
siihen ei ymmärrykseni yllä.