Ei koskaan ennen

Ennenkö alan setvimään ja avaamaan otsikkoa, kerron teille nappaamistani valokuvista jotakin.
Yläkuvassa näkyy, kun oikein tiiraa, kymmenen sentin korkuinen terhakka kuusentaimi.
Sillä on ilmeisesti kovat aikeet kasvaa jo kerran aiemminkin hyväksi koettuun ja havaittuun paikkaan. Tuo paikka on jokusen metriä keittiönpuoleisesta ulkonurkasta nurkasta kirkolle päin katsottuna.
Juuri tuosta kohtaa muutama vuosi takaperin kaatui rytisten suuri komea kuusi.
Kuusi kaatui erään kovan tuulen ja tuiverruksen aikana. Yöllä. Ei onneksi talon päälle, vaan ruusupensasaitaa pitkin.
Ruusut eivät olleet moksiskaan, mutta toistakymmentä helmikanaa...öh...vai mitä peltopyitä ne nyt ovatkaan, joutuivat etsimään itsellensä uuden nukkumapaikan.
Kuoputellessani haravalla kannon juurelta syksyisiä lehtiä huomasin tuon pikkuruisen taimen.
-Tuu kattoon! huusin Magnukselle, ennenkö tulisin nyppäämään tuon pikkusilakan selkäruodon näköisen puunalun veks.
-Tua saa jäärä elämähän, sanoi Magnus päättävääsesti.
Oikeastaan, kun sitten haravaan nojaten itsekin ajattelin, niin siihen talon nurkalle sopii oikein hyvin kuusi. Jospa ne helmikanatkin vielä muistavat nukkupaikkansa.
Alemmassakin kuvassa on puu-asiaa. Tuon näköisiä ne Terijoensalavat nyt sitten ovat.
Jahka ilmat taas lämpenevät ruokkoamme maata niiden ympäriltä enemmänkin ja siistimmäksi. Syksyllä nuo riskuluudat kuitenkin ovat varmaan taas viismetrisiä, mutta sille nyt ei kukaan voi mitään. Terijoensalaville kukaan ei voi mitään.
Pitää taas ensivuonna antaa moottorisahan laulaa ja kokkoa polttaa.

Nyt otsikkoon!
Se juontaa siitä, että tässä kuussa, tänä armon vuonna 2015 olen pitkästä, mutta korkeasta iästäni huolimatta tehnyt sellaisia asioita, joita en ikinä ennen tehnyt ole.
Ensinnäkin olen täysin tieten tahtoen syönyt paahdetun suurehkon toukan. Tietämättäni toki olen varmasti syönyt pieniä, paahtamattomia toukkia ennenkin.
Toukkiahan voi olla jauhoissa, etkä huomaa niitä. Varsinkaan silloin, kun et TEKEENNYTÄ taikinaa ( en keksi muuta sanaa sille, kun lättytaikina tehdään valmiiksi, mutta siitä ei heti lättysiä paisteta).
Aikansa tekeennyttyähän taikinan päällä alkaa näkymään piskuisia  mustia pisteitä. Pisteet ovat mustapäätoukkia (omakeksimä nimi noille iljetyksille).
Jos taas paistaa lätyt heti, eivät mustapäätoukat ehdi nostaa klupuaan taikinasta. Ne toisin sanoen paistuvat elävältä. Päät pysyttelevät piilossa ja kaikki syövät onnellisena  hyvin paistuneita räiskäleitä ruskeine lätteineen.

Toinen asia, mitä en ole ennen tehnyt, on haravointi maaliskuussa.
Oikeammin sanottuna on kyllä aika harvinaista. että yleensäkään haravoisin yhtään mitään missään kuussa. Kaikkihan teistä tuhansista lukijoistani muistavat rakkaimman puutarhaharrastukseni: kahvin ja pullan moosaaminen lepolassessa istuskellen.
Nyt siis  tapahtui haravointi- ihme ja uskonpa, että jatkan haravointia lisääkin tässä kevään mittaan. Ehkäpä kahvi ja pulla maistuvat vieläkin makoisammilta, kun on jotakin tehnyt puutarhansa eteen.

Kolmas asia, mitä en ole koskaan ennen tehnyt on paastoaminen. Paastoaminen ennen pääsiäistä laskiaisesta lähtien.
Olen ollut ilman superherkkujani maitoa ja Keijua. Sitä ihanata  rasvalevitettä
Aamuisin olen laittanut paahtoleivän päälle vain ohuenlännän kasan juustonsipareita.
Meikäläisen suussa ovat aamiaisleivät maistuneet ihan hyvältä noinkin. Meikäläinenhän syö ja tykkää kaikesta, minkä saa pöydän mitalta kiinni, joten siinä suhteessa asiassa ei ole mitään outoa.
Olen hiukan ajatellut, että jatkan margariinitonta linjaa pääsiäisen jälkeenkin.
Siitäkin huolimatta, että Keiju-purkki heloittaa ja sädehtii jääkaapin hyllyllä  kuin kultaharkko aina, kun oven aukaisee.
Tänään aloitin sitten vielä kaiken kukkuraksi piimäpaaston. Ei, en paastoa piimästä, vaan juon vain piimää ruoaksi. Aamulla kyllä kaksi leipää kahvin kanssa, koska ellen söisi aamupalaksi jotakin, minua ei katselisi, eikä kuuntelisi kukaan. Ei Magnuskaan.
Tämä päivä on mennyt piimällä loistavasti, mutta kuka hyvänsä eläisi loistavasti sillä määrällä monta päivää, jonka eilen söin.
Näistä kaikista asioista koostui siis otsake: Ei koskaan ennen.

Nyt sitten kertaamaan menneen viikon häppeninkejä.
Kaksi asiaa, joista olisin jutunjuurta saanut, peruuntuivat. Toinen olosuhteiden pakosta ja toiseen en jaksanut vaan yksinkertaisesti lähteä.
Koko viikon piirsin kortteja. Sainkin valmiiksi tyttöylioppilas- ja poikaylioppilaskortit. Ne ovat nyt painossa.
Sitten piirsin kaksi erilaista osanottokorttia (surunvalittelukorttia) ja nekin ovat painossa.
Kuvat tulevat sitten näkyville kaisajoupin albumiin aikanaan.

Raamattupiiri kokoontui tiistaina ja Mike (nimi muut.) tuli joukkoon tummaan mukaan. Oli hyvä olla yhdessä tutkimassa Raamatun sanaa. Johanneksen evankeliumissa mennään ja sitä setvitään. Puolelta jos toiselta.

Sunnuntaina oli jälleen ilo olla Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivää viettämässä.
Minulla oli kunnia olla juontajana. Toisen kerran elämässäni, joten en voinut laittaa sitä "ei koskaan ennen"-osioon.
Ollessani vuonna, muusi ja nakki, evankelista- ja saarnakurssilla, meille opetettiin, että juontaja juontaa, eikä pidä joka välissä omaa puhesessiotaan.
Muistin tämän opetuksen, mutta otin kuitenkin varoiksi mukaan oman osioni runoduo-esityksestä, jonka Jaanan kanssa pidimme  Isossakyrössä taannoin.
Kelloon kuikuillen huomasin, että ehdin asiani hyvin lukea. Olin leikellyt sanottavani sataan (jos hiukan liioitellaan) eri suikaleeseen ja niitä vatvoen aloin kirjoittamaani asiaa solkottaa.
(Solkottaa on juuri asian ytimeen osuva verbi.)
En ollut korjannut papereihini ajatusvirheitä ja ne virheet, jotka olin korjannut, niin oli se tehty niin suttuisesti, että ei Penttikään niistä selvää olisi saanut.
Tunsin itseni paksuksi ja surkeaksi (jota ainakin ensimmäiseksi mainittua olinkin).
Kieli ei kyllä tällä kertaa meinannutkaan tarttua kitalakeen ja kuinka se olisi voinutkaan, kun paisui ja täytti koko suun. Soppatorven rööriaukkoa myöden.
No selvisin minä siitä sitten joten kuten ja kielikin mahtui loppuillan hyvin suuonteloon.
-Miltä tuntuu laulaa noinkin lähellä oikeaa nuottia? kysyin iltapäivässä esiintyneeltä upealta Familia-kuoron johtajattarelta, kun he olivat lopettaneet esittämänsä laulun.
Rakas veli-vainaa tapasi minulta noin kysyä, kun lauloin. Minulla oli laulunumero 9. Ettei olisi joskus kansakoulussa ollut ihan 10! Kympin arvoisesti lauloi kuorokin! :D

Tuskailin eräälle ystävälleni, että minulla alkavat nämä blogijutut olla niin samanlaisia.
Viikolla tapahtuu aina samat asiat. Muistan, että täälläkin teille asian päältä olen valittanut.
Tuttavani antoi neuvoksi, että ala muistella kaikkia kivoja juttuja elämän varrelta ja kertomaan niistä.
Uskon kuitenkin, että olen kaikki kivat jutut (5kpl) kertonut ja myllännyt jo moneen kertaan.
Ne viisi (fem) minun bravurinumeroanihan ovat Magnuksen kanssa tapaaminen, kuulutusten haku, häähumu, laihdutus ja runojen esittäminen.  Siinä ne.
Joistakuista niistä revittelen joka bloggauksessa. :(
Aloin kuitenkin kuumeisesti miettiä kaikkia juttuja ihan sieltä hevosenpäänkokoisesta lähtien.
Kauhistuin. En muistanut yhtään mitään. Ainakaan oikein hauskaa.
En esimerkiksi muistanut yhtään, mimmosia aamupaloja sitä kuuskyt vuotta takaperin syötiin. Siis...eikö minulle annettu aamupalaa lainkka?
Sitten muistin kahvikupin, jossa maitokahvia ja pullanpupenoita. En tullut muistosta yhtään  surulliseksi. Koulukaverini Sirkkelin (nimi muut.) kanssa , kun hiljakkain lapsuutta muisteltiin, niin hänkin kertoi samanmoisesta aamupalasta heidän perheessään. Se oli niin sitä silloin.
Täytyy vissiin  alata kaiveleen muistoja ja juttuja tänne teidän iloksenne (yskii ja köhii ihan mahdottomasti).
Loppu slut tällä kertaa!
T: Kaisa Bullesut-Mjölkkaffe
-----------------------------------------------------------
Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen,
kyllä hän sen tekee.
Psalmi 37, jae 5

Juhlahumuviikko

Viikolla juhlittiin meikäläisen syntymäpäiviä. Aika monensia.
Ylhäällä on kuva  on juhlapöydän  tarjoilusta ja alemmassa kuvassa näkyy Catherinen ja perhekuntansa tuoma tulppaani nippu. Tai siinä on kuulemma kaksikin nippua.
Kevät ilman tulppaaninippua aaltomaljakossa on kuin kaurapuuro ilman rusinoita.
Tarjoiluun mennäkseni, niin kuten kaikki yläkuvasta näkevät, täytekakku korvattiin ikitortusta väännetyillä baakkelsseilla.
Hyvä kermakakunkorvike syntyi, kun pursotin ikitorttubaakelssien päälle valmispursotetta, joka on ikään kuin kermavaahtoa.
Asettaessani tarjoilulautasta pöytään, kysyi Vivianni silmät pyöreinä, että eikö meillä ole nonparelleja ollenkaan? Siis strösseleitä?
No olihan meillä. 10 vuotta vanhoja, elohopeapallojen näköisiä pieniä pallukoita. Niitä sitten laitettiin yksi kunkin siivun päälle. Enempää ei olisi voinutkaan, koska pallot ovat timantinkovia.
-Älä hyvä ihminen pure niitä, ettei irtoa hampaista paikat! varoitin minä Aija-Kanitaa. Muut meistä osasivat jo kymmenen vuoden käytön jälkeen jo varoa niitä.
Minulla tosin ei olisi voinut paikat palloa pureksiessa paikat irrotakaan. Ne ovat nimittäin jo irronneet! Luultavasti kahdestakin kohtaa.
Kyllä! Vaikka ei ole kuin muutama kuukausi siitä, kun kävin hammaslääkärin penkissä hikeä valumassa.
Ne paikat, jotka silloin uusittiin, ovat toki paikallaan, mutta niiden viereisistä leegoista on paikka, joko jossain suolenmutkassa, tai viemäriputkessa.
Pakko siis on kehdata soittaa ja pyytää, että josko voisi tulla taas paikkaukselle, kun on matkaakin tiedossa? Jos vaikka sattuisi ulkomailla hampaankoloa kolottamaan.
Ei olisi yhtään kiva mennä ulkomailla johonkin hammasklinikalle, jossa ei ymmärretä kieltä. Suomen kieltä. Minulla kun on tapana aina kotimaassa hammaslääkäriin mennessä huutaa jo avaimenreiästä, että ladatkaa puudutuspiikki valmiiksi.
Ulkomaalainen lääkäri luulisi taatusti, että siellä tervehdystä vain huutelisin, eikä puuduttaisi ollenkaan. (Hytisee).
Toisena synttäritarjoilusorttina  minulla oli  Anna-Maijan leipomia rasvarinkuloita ja myöhemmin  illalla söimme vielä ruisleipää ja tonnikalamöhnää.
Juhlat olivat oikein onnistuneet tarjoiluja myöden. Ja tietenkin myös lahjoja myöden.
Sain lahjaksi kaksi hajuvesipulloa (molempia on jo kokeiltu pruutattaamalla pieni suihkaus vasemman käden ranteeseen. Hyvältä tuoksuvat molemmat).
Sitten sain LdB:tä putkilon. On kyse värivoiteesta, jota olen käyttänyt yli puolivuosisataa. Samaa putkilomerkkiä käyttää tyttäreni Catherine, vaasalainen serkkuni ja muutama hänen tuttavansa. Meitä on aika vähäinen määrä,  jotka vannovat tämän putkilon nimeen. Mistään kaupasta  sitä ei enää saa. (Ainakaan niistä, jotka vihikoirienavulla olemme tutkineet ja läpi käyneet). Onneksi LdB-nettikauppa on auki yötä päivää ja sieltä vielä tätä ihmeitätekevää värivoidetta saa.
Sain lahjaksi myös käsisaippuapullon ja kaksi rasiallista kotletteja. Kotletit paistoin seuraavana päivänä ja sain pideltyä itseni niin, etten syönyt raakana niistä kuin 1 ja 1/2
Kannatti siis taas täyttää vuosia. Niitä onkin kertynyt tukeville hartioilleni jo kauhea määrä.
Ensi vuonna tulee täyteen pyöreitä, mutta niitä en juhli. En, en ja en. Kotlettipaketin menetyksen uhallakin, en juhli.

Maanantain kohdalla kalenterissa lukee tikkukirjaimilla: ILMOIUS. No tämä tarkoittaa tietenkin, että piti muistaa soittaa seurakuntaan IMOITUS Naisten kesken iltapäivästä, joka oli eilen.
Olen kerran unohtanut ILMOIUKSEN kirkollisiin tiedotuksiin ilmoittaa ja sen jälkeen olen pitänyt huolen, ettei niin pääse tapahtumaan. Kalenterissani alkaa jo viikkoja ennen eri päivien kohdalla näkymään muistutuksia asiasta.
Olikin taas mahtava Naisten kesken iltapäivä. Esiintyjäjoukkoomme syntyi aivan mahdottoman upea, uusi  komedienne: Jaana (nimeä ei muut). Uskonasiakaan ei muuten jää tämän komediennen esityksessä pimentoon ja se on se tärkein pointti.
Aivan mahtavaa ja perästä kuuluu. Tulkaa naiset Pappilaan, kun näette seuraavan kerran, että tälläistä iltapäivää siellä vietetään.

Tänään tuli radio Deistä.Pohjanmaan alueradiosta meikäläisen "komediennen" runoja. En pystynyt kuuntelemaan.
Kuulen oman ääneni tietenkin aina puhuessani sisäkorvalla ja ulkokorvalla sitä kuunnellessani. kuulostaapi se niin kolkolta, että EI PYSTY! Sanomattakin on selvää, että peukalon ympäristö on taas nahaton. Sen verran sentään kuulin, kun olin hakemassa kahvia ja korppuja vinttipöksään.

KD:n paikallisosaston kevätkokous oli torstaina. Kansanedustajaehdokas Helena Lahtinen oli meille puhumassa kokouksen päälle ja hyvin puhuikin. Jaa, että mikäkö Helenan ehdokasnumero on? No, se on 56!

Perjantaina olisi ollut runoduon harjoittelu Jaanan luona. Sitä yhteinen juttu siihen Naisten kesken iltapäivään. Sättäsin Jaanalle, että en hoksannutkaan, että minulla oli synttärit ja vieraat (5kpl) olivat tulossa juhlimaan.
Lauantaina puolestaan minun olisi ehdottomasti pitänyt olla Ylistarossa lauantaikirjoittajapiirissä, mutta koska meillä yöpyi kaksi mieluisaa juhlavierasta niistä viidestä (Joonathan ja Vivianni), niin oli pakko loistaa poissaololla.  Määrätyssä iässä juhlavieraatkin lakkaavat yöpyilemästä, joten kaikkiin tilaisuuksiin tarraudumme aina kuin hevoset limppuun, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Sunnuntain ohjelmaa olen osittain jo valottanutkin paitsi, että minun olisi silloinkin pitänyt olla myös muualla. Nikolainkaupungissa. Kaffinkaatajana.
Menin kuitenkin Isonkyrön Pappilasta ilman välilaskua seurakuntatalolle. Siellä oli lähetyksen ilta.
Namibiasta kertoivat meille mielenkiintoisesti pariskunta, joka on siellä vapaaehtoistyössä.
He keräävät mm. vanhoja silmälaseja ja niistä kunnostetaan käyttökelpoisia rillejä namibialaisille. Näöt ja luxit tietenkin tutkitaan ensin, ennenkö ne nenälle laitetaan. Isostakyröstä kertyi yli tuhat silmälasia!
Pariskunnalla oli mukana myös namibialaisia toukkia (paahdettuja), jotka ovat paikallista herkkua.
Niinestä (!) punotulla lautasella olevia toukkia sai vapaasti maistella. Meitä oli iltaan kokoontunut melkoinen joukko, mutta kukaan muu, kuin minä ja eräs Väinö (nimeä ei muut.) ei toukkaa suuhunsa laittanut. En ainakaan huomannut. Seurasin tosi tarkkaan lautasen menoa kädestä käteen.
Toukka maistui seinäntilkkeeltä. En usko, että se sellaisena oli ollut, mutta ehkä se oli kuitenkin ollut lautasella hyllyn päällä hiukan pitempään.
Ajattelin rapeata toukkaa mutustellessani, että maku voisi olla hyvinkin syömisen väärtti juuri paistettuna ja paahdettuna. Voinokare vaan paksumpaan kohtaan ja ei kun menoksi ääntä kohti. Slurp!
Tähän loppuu tämän kertainen bloggailu. Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Calamnius- Toukkander
----------------------------------------------------------------
Psalmit,  luku 145, jakeet 3a, 14-19

Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.

Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.

Herra on kaikessa oikeamielinen,
hän on uskollinen kaikissa teoissaan.

Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,
sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.
Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,
hän kuulee heidän huutonsa ja auttaa heitä.

Kevätystä ilmassa ja maassa

Yläkuvassa on virsirunoilija ja pappi Lauri Stenbäckin pikkarainen runomökki Isonkyrön Pappilansaarella.
Mökki näkyy Pappilan keittiönikkunasta kun tiiraa ulos. Olin sunnuntaina kahvia keittelemässä seuroihin ja sain näpsäistyä ikkunan läpi mökistä kuvan. Kerrankin oli kamera oikeaan aikaan, oikeassa laukussa mukana.
Kuvittelin siinä ikkunasta katsellessani ja kahvin tippumista odotellessani, että mimmostakahan olisi minun tuossa mökissä runoja rustailla?  Nimittäin minä likka satun olemaan sukua tämän pappi Stenbäckin kanssa! Charles on innokkaana sukututkijana kirkonkirjoista tällaiseen tulokseen tullut.
(Niistää vaatimattoman näköisenä Nessu-nenäliinaan).
En nyt tietenkään ihan sokeriserkku ole, mutta jotakin sukuhaisua kumminkin. Mikäs siinä! En pane kampoihin! (Niistää vielä vaatimattomammin samaan nästyykiin).
Pitääkin oikein ensikesänä mennä tutkailemaan ja koittamaan, syntyisikö runoa, jos vaan nojaisi tuohon kauniiseen pikku tupaseen. :D
Alakuvassa on paperinarujoulukranssi, joka on sittemmin muuttunut kevätkranssiksi.
Kevätkranssi roikkuu ikkunalla tälläkin hetkellä. Olen siitä jo kirjoittanutkin.
On vaan kuvat taas vähissä (ja jutut). Pitäisi vissiin tehdä, kuten ankara kriitikkoni Markus (nimi muutettu) kehoitti, eli olla hiljaa, jos ei ole sanottavaa.
Huomaatte, että kritiikki sittenkin, näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta, puri syvälle nahkaan. Kynnensivunahkat ovat kuitenkin onneksi alkaneet parata. Veri ei niistä enää priisku ja punotuskin on laimenemaan päin.
Vasemmasta etusormesta tosin lähti nahkaa, kun leikkasin sipulia. Joo, ei kannata matkia niitä kymmenen tähden kokkeja, jotka TV:ssä suihkivat terävien peitsiensä kanssa.
Sellaisesta matkimisesta saa ilkeitä viiltoja ja nahattomia kohtia sormenpäihinsä.
Ihmettelen, kuinka valtavasti ihminen tarvitsee vasemman käden etusormea. Kyllä niin saineesti tökin sitä joka paikkaan ja nahaton kun on, niin makealta tuntuupi. :(

Kaikki teistä ovat ihan varmasti huomanneet, että kevät on tullut. Ei ehkä vielä jäädäkseen. Päinvastoin. Voi olla, että kevät on tullut jäätyäkseen.
On kuitenkin ollut mukavaa tepastella ulkona ja kantaa kekoon muutama risuja "rakkaista" (yskäisy) Terijoensalavista. Olen varma. että nimi ei ole noin, mutta en viitsi tarkistaa sitä mistään. Ja on se minulle aiemmissa blogeissa korjattu ja neuvottu, mutta olen tyystin unohtanut asian taas. Joka tapauksessa kaikki varmaan teistä tietävät, mimmosesta puusta on kysymys.
Alkaa olla aika matala jo tuo viime kevään tuhottava riskuläjä.  Sanoinkin Magnukselle synkeällä äänellä, että parasta on raksia jo uuteen ehoon nousseita, uusiakin puun oksia. Elle niin tee, niin syksyllä on taas sama show ja risukasan teko edessä. Ynnä kuin myös keväällä niiden polttaa- kährästäminen.
En eläissäni ole nähnyt mitään, mikä kasvaisi niin äkkiä  auringon pimittäväksi pallopääpuuksi.
En liioin mitään, mikä alkaisi kasvaa pienestä lehtisuonen pätkästäkin, kuten ko pallopääpuu alkaa.
Pieni liioittelu sallittaneen tästä puulajista kun on kyse.
Pallopääpuuta ei nyt kumminkaan saa millään ilveellä tontiltamme pois kitkettyä, joten parasta on vaan lyhentää ja polttaa. Polttaa ja lyhentää.
Tosin yksi näistä viidestä pallopäästä on aika erikoinen. Se ei ole koko täälläolomme aikana kasvanut paljon ollenkaan. Ei mihinkään suuntaan. Se on oikeastaan oikein nätti pieni puupallo ja sopii kasvupaikalleen oikein hyvin. Olen sitä salaa ihaillut, kun olen ohi kulkenut.
En tiedä, mistä syystä puu ei kasva. Varmaa on, että se kokee saman risukohtalon, jos se saa juurensa osumaan johonkin multasuoneen ja kasvaa kaiken peittäväksi jättipalloksi, kuten ne muut neljä.

Kalenteri on viime viikon ajan aika valkoinen. Vain kolmen päivän kohdalle on tehty joitakin sekavia merkintöjä.
Tai kyllä MINÄ  niistä saan selvää, mutta joku, joka löytäisi pudottamani kalenterin jostakin, ei saisi mitään tolkkua mistään.
Torstain kohtaan olen kirjoittanut TAL. No siitä en minäkään saa tolkkua, vaikka oikein kaunolla merkinnän olen tehnytkin. En tiedä mitään, mikä olisi TAL. Ajatus ja asia on varmaan katkennut, koska sitä ei muutenkaan olis toteutettu.
Torstai on mennyt samoin TALLI. Oli mitä oli. Kukaan ei ole mistään perään huudellut. Ei tallista. eikä hallista.

Tiistaina oli kotonamme raamattupiiri-ilta. Meitä oli koolla kolme ihmistä ja yksi Jumala. :D
Jeesus nimittäin sanoo, että missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän on läsnä.
Oli kyllä hyvä& lämmin&syvällinen ilta.
Mene ihmeessä sinäkin raamattupiiriin, jos tiedät jossain kodissa, tai seurakunnassa sellaista pidettävän. Se, jos mikä kannattaa tässä matoisessa maailmassa!
Olemme me yhden (one) kerran olleet Magnuksen kanssa, ainakin 20 vuotta pitämiemme raamattupiirien aikana, olleet KOOLLA kahdestaankin.
Trönäsimme kahvit, keskustelimme niitä sun näitä ja siirryimme kamariin pitämään "virallisen" piirin. Ehdotimme toinen toisillemme laulun numeron, jotka sitten koko poskella lauloimme.
Seuraavaksi luimme Raamattua vuoron perään siitä kohtaa, jossa olimme raamattupiirissämme menossa ja keskustelimme antaumuksella luetusta.
Rukoilimme lopuksi ja veisasimme iltavirren.
Oli ihan hyvä tunnelma, mutta se johtuikin siitä kolmannesta mukanaolijasta (vrt. Jeesuksen sanat, joita tuonne äsken kirjoitin).

Lauantaina olimme seuraamassa uintikilpailuja Nikolainkaupungin uimahallissa.
Vivianni harrastaa uintia ja mummulla ja faarilla on kivaa aina joskus, kun pääsevät seuraamaan ja jännittämään kilpailuja.
Uimahalleissahan ilma on kuin trooppisessa sademetsässä. Minulla oli aivan väärä vaatetus jälleen kerran. Villasekotteinen mahanalusmekko, vaikkakin ohutta sellaista, lämmitti niin, että  silmänmunatkin puoliksi sulivat  kuopissaan.  Hiki valui joka karvan nenästä ja jalat paistuivat niissä sinisissä plastiikkapussukoissa medium-kypsiksi. Tiedättehän ne sellaiset ryppypussit, jotka pitää vetää kenkien päälle?  Huh huh! Ensi kerralla varaan rantalipsukkaat mukaan ja mekkouikkarit. Se vaan, että varmaan ei Magnuskaan tule viereeni, saatikka muut sitäkään vähää.
Muuten tunnelma oli mukava ja oli kiva katsella, kuinka perhekunnittain oli lähdetty omia kannustamaan. Mummut ja paapat, isät ja äidit vuorotellen antoivat hyviä ohjeita kullanmurusilleen, jotka tulivat vettävaluvina kehujen ja kannustusten paisteeseen. Hymyä ja iloa kaikilla hyvän harrastuksen parissa.
Samalla reissulla kävimme myös ystäväämme Bärttaa tervehtimässä.

Sunnuntaina oli Eläkeliiton kirkkopyhä Isonkyrön kirkossa. Sinne mentiin tietenkin. Sinne olisi menty muutenkin, vaikka ei mitään erikoista olisi ollutkaan. Tykkään olla kirkossa. Kuunnella saarnaa ja laulaa virsiä kokoposkella.
Sunnuntai-iltana oli vielä seurat Pappilassa. Hyvät seurat olikin. Seurapuhuja puhui murehtimisesta. Siitä, kuinka me ihmiset murehdimme, vaikka Sanassa sanotaan, että älkää mistään murehtiko.
Kaikki murheet saamme heittää Jeesuksen hartioille. Noh...sitä minä olen tänäänkin tehnyt arviolta puolisensataa kertaa!
Ja tähän lopetan tämänkertaisen bloggauksen ja alan mureh...öh...viettämään maanantaki-iltaa, jos vaikka vielä jonkun aikaa pysyisi hereillä.
T: Kaisa Sorgskog-Läthufvud
--------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan. Luku 6, jae 26-27:

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä,
eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon ja silti teidän taivaallinen Isänne
ruokkii ne.
Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!
Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Viikon verran elämätä

Nyt on laittaa dokumenttia kehiin Nikolainkaupungin aseman odotushuoneen kyltistä.
Tässä kaupungissa olen syntynyt ja tässä kaupungissa usein käyn. Sen kirkoissa, putiikeissa  ja pitserioissa. Tässä kaupungissa asustavat rakas lapseni perhekuntineen ja serkut ja Aija-Kanita- täti.
Myös lukuisien tuttavien ja ystävien kotikolot ovat tässä kyseisessä kaupungissa.
Itse olen asustanut Magnuksen kanssa Isossakyrössä 9 vuotta. Meidän pesäkolomme ikkunasta urkenee tuo tuttu maisema tuossa alakuvassa. Maisema oli silloin kauttaaltaan hyvin vaahdotetun marjapuuron väristä. Yritin vangita marjapuuron  kameraan, mutta tulos on kyllä lätyskäisempi.

Koska puheet meni heti alkuun ruokaan, kerron heti perään toisen ruokajutun.
Kuten kaikki tietävät hankittiin perheeseemme smoothiekone ja leivänpaahdin. Molemmat härvelit ovat siitä lähtien olleet ankarassa käytössä ja marjapussi toinen toisensa perään tyhjenee.
Olen smoothiekonetta kiilloittaessani miettinyt, mikä härveli olisi suomeksi.
Onko se vaahtomylly ehkä? Tai vaahdoke? Joku tietää varmasti virallisenkin suomenkielisen nimen. Minulle ei ole vaan tullut eteen, enkä jaksa etsiä, koska olen väsynyt.
Olen henkisesti ihan raakki. Peukalonkynnen vierukset verestävät pahaaenteisesti.
Minulla on paha tapa nyppiä nahkat pois kynsienreunalta, jos ottaa pattiin joku asia. Varsinkin peukalot ovat joskus kuin puikulapunajuuret.
Magnus tapaa huutaa, että älä nypi! Johon minä huudan, että nypin minä! Hohhoijjaa (nyppii peukalon kynsinauhoja).

Syy tämän päiväiseen nypintään on Facebook. Sain siellä kamalata kritiikkiä runostani. En nyt toista sitä täällä, että kynsinauhat nyt jotenkin pysyisivät kiinni, mutta lopuksi arvostelija kehotti minua kirjoittamaan vain itsekseni. Ei muille, jos ei kerran ole mitään asiaa.
Koen jotenkin epäoikeudenmukaisena väittämän, että minulla ei ole asiaa. Onhan runoilijalla asiaa, vaikka hän kirjoittaisi esimerkiksi:
"Päivyt loihe urkenemaan ja tarhan tipuset kukkuivat!"
Jos joku jotain kirjoittaa, niin onhan hänellä asiaa. Voi toki olla, että vaan muutamalle, mutta kummiski.
Mitä kukaan oikeastaan on sanomaan kenestäkään, ettei tällä ole asiaa?
Toisaalta taas: olen kyllä itsekin joskus joitakin kirjoja lukiessani ajatellut, että mitä tässä nyt tahdotaan oikein sanoa?
Silti kirja on puhutellut kriitikkoja ja apurahan-ja palkintojen myöntäjiä. Eli asiaa on ollut ja hyvää sellaista.
Pitää vaan nyt meikäläisen rauhoittua ja jatkaa samaan sähtiin. Kutitella runoratsun lautasia ja maanitella sitä juoksuun. Hurjaan, kiitävään laukkaan, jossa vaahto priiskuu suusta ja sieraimista ja rapa lentää!
Sitten asiaan:
Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin ja siellä Vaasan ihanaan kirkkoon.
Minulla oli siellä sekä puhe ja runonluentaa. Omia runoja lueskelin ja pidin ihka ensimmäisen puheenkin. Paperista ne luin, mutta silti polvet löi vitosen setsuuria, kuten meilläpäin lapsena sanottiin.
Puheenpito on aika juhlallista ja niinpä varasin vesipotun lukupulpetin päälle.
-Yhden kerran sä vaan pullosta hörppäsit, Aija-Kanita sanoi, kun istuimme tilaisuuden jälkeen hänen luonaan kahvipöydässä.
-Joo, mutta mä lutkutinkin kerralla paljo, minä sanoin ja haukkasin suuren palan vaniljapullasta.
Iltapäivällä matkustin junalla takaisin Tervajoelle enkä yhtään pelännyt. En, vaikka juna porhalsi ainakin sataa (hundra).
Nyt selvennän asiaa siten, että en suinkaan pelkää vauhtia. En ollenkaan. Menis vaan niin lujaa, että meikäläinenkin sais kerran tuntea, miltä tuntuu, kun napa on kiinni selkärangassa.
Minä pelkään, että jarrut lyövät juntturaan, eivätkä toimi. Juna vaan porhaltaisi eteenpäin niin kauan, että tulisi vastaan toinen juntturajarru.
Noh, minä kyllä aina voitan pelkoni ja kuten sanottu, nyt ei esiintynyt pelkoa ollenkaan.

Paloaseman kerhohuoneessa meillä oli KD:n paikallisosaston johtokunnankokous torstaki-iltana.
Meillä on pieni ja pippurinen johtokunta. Saimme upo-uuden sihteerinkin.
Järjestimme tulevia ja mietimme menneitä. Ihan hyvä mieli tuli ja varmaan jäädäkseen.

Perjantaina piirsin uuden pääsiäiskortin. Siinä meni aikaa ja tupakkia, mutta sain, kun sinkin sen Maunon matkaan, kun hän meni kirkolle asioita hoitelemaan.
Ei, en minä tupakkia ole alkanut polttelemaan. Noin vain sanottiin ennen vanhaan, kun jonkun asian tekeminen otti vähän kauemmin aikaa.
Lauantaina kokoontui meidän maanmainio lauantaikirjoittajapiirimme Ylistarossa.
Olikin väkeviä  kirjoituksia yhdellä jos toisella. Minä lausuin runon, jonka olin edellisviikolla örmiskellyt ja siinä paikanpäällä kirjoittamani pätkän, josta piti käydä ilmi sananlasku tms. ilman, että sitä tekstissä mainittiin.
Kirjoitin sananlaskusta, jossa todetaan, että miehen on parempi ulkona tippuvan räystään alla kuin sisällä toraisan vaimon kanssa. (Ihan omin sanoin Raamatun tekstiä mukaillen).
Todella hienoa. että piirissä saa sanoa ja kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Palaute on aina positiivisen rakentavaa ja kannustavaa.
Ketään kohti ei ojenneta syyttävää, sojottavaa sormea, vaan kiltisti kuunnellaan ja analysoidaan, vaikka aihe ei sitä ominta olisikaan. Ohjaajamme Jussi (nimeä ei muut.) osoittaa pätevyytensä juuri siinä, että antaa kaikenlaisten mielipiteiden, kannanottojen ja tyylisuuntausten tulla kirjoitelmissa esille. Kuitenkin tarttuen aiheeseen juuri sopivalla hetkellä, ettei saman asian tiimoilla viivytä liian kauaa. Osoittaa taidokasta asiainhallintaa ja opettajan ammattitaitoa. Mii laik!

Sunnuntaina olimme monta tiimaa Mustasaaren Botniahallissa.
Joonathan pelaa salibandyä ja pitäähän sitä lähteä jälki-jälkikasvun pelaamista katsomaan ja kannustamaan.
Huusin katsomosta soppatorvi suorana, että HYVÄ JOONATHAN!!! PUS KII!!!!
No mitä, kun vieraspaikkakuntalaiset kiljuivat ja hurrasivat kokoajan ja vaasalaisyleisö istui kuin putkiteipinpala suun edessä.
Kuulin sitten eräältä vaasalaismummilta syyn hiljaisuuteen. Määrätyn ikäisistä ei ole oikein coolia, kun mumskit, tai paappulit heille huutavat. Eikä kuulemma oikein mielellään isät, tai äiditkään saa huudella ja kannustella.
Seuraavalla kerralla otan pikku torvenpätkän ja valokepin mukaan. Lisäksi tömistelen kovilla kengilläni permantoon. Siitä ei kentälle erota, kuka möykkää.

Menimme vielä illansuussa tapamme mukaan seuroihin. Siellä sai koko poskella laulaa ylistyslauluja. Alan vihdoinkin päästä niistä jyvälle. Nykyajan ylistyslaulut vaativat aikaa (ja sitä tupakkia) ennenkö ne oppii. Sävelen nimittäin. Sanat on helppo oppia. Niitä on aika vähän. Mutta ovatpa sitten sitäkin painavampia. :D Silti virsistä en luovu ikinä. Olen hevosenpään kokoisesta saakka niistä tykännyt. Mikään ei kuitenkaan voita virren sanoman ja sointujen jykevyyttä. Mitä enempi värssyjä, sen parempi. Ja mitä kovempaa urut pauhaavat, sen kivempi! Nih!

Jos tämä loppu bloggaus tuntuu jotenkin töksähtelevältä, niin se johtuu siitä, että se on töksähtelevä.
Piiiiitkä soljuva selostus häipyi kuin taivaan tuuliin, eikä lausettakaan tullut enää ikinä esille.
Voin vakuuttaa, että muutkin sormet verestävät tämän jälkeen kuin peukut.

Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Fingerläder-Bloody
------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja, luku 3, jakeet 7-8:

Älä luulottele olevasi viisas:
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Matkailu avartaa

Näkee taas, että ei ole kuvia liikoja männä viikolla napsittu.
Molemmat sivuston  kuvat olette nähneet ennenkin. Yläotoksessa näpöttää terapia/vihikoira Lyllan ja alaotos on viime kesän 1700-luvun markkinoilta.
Markkinakuvassa ei näy yhtäkään niistä, yli kolmestakymmenestä miljoonasta ampiaisesta, jotka alueella takapuolipiikki tanassa lenneskeli.
Oikeastaan kuva, itse asiassa, voikin olla jo edelliseltä kesältä, kun tarkemmin ajattelee.
Kuvassahan on selvästi auringonkiloa nähtävissä. Sen sijaan viime kesänä aurinko ei kertakaikkisesti päässyt kilotamaan niiden piikkipuokkojen välistä. Enkä kyllä yhtään liioittele! :(
Lyllanin kuva on taas sikäli ajankohtainen, että se oli viime viikolla meillä. Sen muu perhe oli Tukholman risteilyllä. Hiihtoloma kun oli.
Saimme kaikki, me maihin jääneet (Lyllan, Magnus, Charles ja allekirjoittanut), runsaat tuliaiset.
Minä sain pikkulillin kokoisen Kallen kaviaari- pötkylän, jonka sisällön tursutin oitis kahden näkkärin päälle ja söin makoisiin suihin.Sain myös hajuvesipullon, lakritsipiippuja ja valkoisen Toblerone- ...hmm...mikähän se oikein on? Ei ainakaan pötkö, eikä patukka.
Kaikki teistä kyllä tietävät, mitä tarkoitan, enkä tuhlaa enempää ruutia sanan miettimiseen. Ilta on pitkälle kulunut.
-Oliko hajuvesi hyvän hajuista?, kysyi Catherine, kun kiittelin röyhtäillen tuliaisista.
-No aluks se haisi vähemmän hyvältä ja sitten tunnin parin päästä ylihyvältä, minä selostin.
-Me haisteltiin Viviannin kanssa nimenomaa tuota pottua ja todettiin , että tämä haisee mummulta, sanoi Catherine ja jatkoi:
-Jos ei kelepaa, niin annat sen mulle ja Viviannille!
Kyllä minulle kelpaa. Ja vielä, kun sisältö haisee minulta. Nyt selvisi sekin, että aluksi haisen änkyrältä, sitten miedolta ja suloiselta.
Tobleronesta söin viimmoset palaset tänään. Salaa muilta. Siksi syömisen piti olla salaista, koska en tahtonut antaa pipenöäkään muille. He olivat omansa ahnehtineet heti samoilla jalansijoillaan ja minulla suklaadi oli säästynyt laukunpohjalla näin kauan. Syykin selviää, jahka olet päässyt lukemisissasi loppuun.
Lyllaniin vielä mennäkseni, niin on aina hirveän mukavaa, kun saamme pitää sitä vieraanamme.
Ei haittaa pätkääkään, vaikka se vie puolet nukkumatilastani. Asia ratkeaa usein siten, että koiraparka joutuu olemaan jalkatyynynä, mutta kun se ei kerran valita, eikä pomppaa lattialle, niin minulle passaa kyllä. Villasukatkin ovat ihan virattomia tuon jalkatyynyn ansiosta.

Keskiviikkona saimme vierailla Ylistarossa. Minä ja Magnus. Runonlausujana ja seurapuhujana.
Kaksoisolentoni (näkymätön tuplapainos minusta, joka koko ajan ja kaikkialla seisoo vierelläni) yritti taas kähistä korvaani, että kylläpä sun hameenedusta pömpöttää, housunpersus lököttää, kolmoisleuat lotisee ja pattipolvet tutisee.
Suu pakkasikin pikkuisen korppuuntumaan ja sydän ei lyönyt koko iltana kuin pari kertaa, josta tiesin, että säällisesti kaikki meni. Hyvin meni, vaikka kaksoiskappale muuta visersi.
Ylistaroon mennessäsi tunnet itsesi aina mahdottoman tervetulleeksi. Ylistarossa pidetään parempana kuin piispaa pappilassa. Vieraanvaraisuus on ylitse pursuavaa ja puhuja- ja runoilijalahjaksi saa aina vaikka mitä. Nytkin esimerkiksi saimme kotiinvietäväksi itsetehtyä kiviuunipitsaa, kreikkalaista salaattia ja tulppaanipuketin. Pitsan päällä oli mm. hirvenlihaa.
Kotona söimme antinet syvän hiljaisuuden vallitessa. Rukoilimme ylistarolaisten siskojen ja veljien puolesta ja heidän järjestämiensä seurojen puolesta kiitollisin mielin. Herra lähettäköön tilaisuuksiin aina runsaasti kuulijoita ja Hän siunatkoon seuroja niin runsaasti kuin ikinä mahdollista on! :D

Torstaina saimme Magnuksen kanssa mennä Vaasaan Lähetyssoppeen muijiksi (Charles sanoi pienenä muija (myyjä), kun yy-kirjain oli kateissa).
Oli isokyröläisten vuoro hoitaa tuota muija-tehtävää. Vuoro tulee, jos oikein olen ymmärtänyt, kerran kuukaudessa. Uskon, että lupaudumme toistekin tuohon tehtävään. Nyt varsinkin, kun tietää, kuinka toimitaan. Magnus uhkasi hieman, että ostaa seuraavalla kerralla pussillisen mälliä (karkkia) ja menöö karulle ja tarjuaa jokahittelle mällin ja kehoottaa menemähän syämähän  sisälle kauppahan.
Se on kyllä jo aiemminkin hyväksi koettu idea. Nimittäin Taiteiden yössä Magnuksella oli tällainen tehtävä. Lähetyssopen myynti oli ollut huikea sinä päivänä. Noh, tosin silloin oli väkeäkin liikenteessä runsaasti, mutta jos 10.00-17.00 kadulla seisoo ja karkkia jakelee, niin luulisi nyt muutaman sisällekin uskaltavan.
Jos joku nyt kiinnostui, niin ilmoitettakoon, että Lähetyssopessa on myynnissä vauvannuttuja, villasukkia, pipoja, lintulautoja, ruokatabletteja, itsetehtyjä koruja, kortteja, poppanoita jne. Niitä myydään lähetystyön hyväksi ja ovat lahjoitettua tavaraa. Itse kudottuaja käsin valmistettuja.
Magnuksen jäi putiikinpitäjäksi, kun minä köpöttelin kirjakauppaan noutamaan Charlesin tilaaman kirjan. Indonesian kielioppikirjan.
Tehtävän suoritettuani menin joutessani erääseen vaatehtimoliikkeeseen ylätorilla. K&N:ään (nimi muut).
Plokkasin housuosastolla mustia housuja ja löysinkin kivat. Laitoin sivuun roikkumaan, että löydän sitten, jahka plokkaan kaikki vieläkin kivemmat löytämäni housut viereiseltä rekiltä..
Niistä vieläkin kivemmista ei valitettavasti löytynyt XXXXXXXL:ää, joten ajattelin, etten ota mitään. Siis tyyliin "pitäkää tunkrahvinne!"
Lähdin kävelemään ulko-ovelle ja siihen tulessani, alkoivat pillit ujeltamaan.
Kesti monta sekunnin murto-osaa, ennenkö tajusin yleensäkkään, mikä vinkuu. Sitten, kun äkkäsin, että hälytys on päällä MINUN mennessäni kynnyksen yli, alkoivat silmänmunaskuuni pullistua ulos kuopistaan. Tunsin, miten poskille nousi tuskanpunaiset täplät.
Ajattelin kauhuissani, että vinkuuko se Indoneessian kielioppi siellä laukkuni pohjalla? Onko kirjoissakin hälyttimet ja unehuttiko se myyjänketale irrottaa sen?
Tässä vaihessa minua lähestyi salskea myyjänuorukainen, joka kohteliaasti kysyi, että sullako piippas?
-Minä...öh...laukku...sniff...gulp...huomasin, että kyynärtaipeellani riippui laukku JA MUSTAT PITKÄTHOUSUT! Tunne oli sanoinkuvaamaton.
Polvet aladoopina seurasin myyjänuorukaista kassalle. Selitin suu todella kuivana (runonlausuntakuivuudet ovat kuin litisevä vesioja tämän rinnalla), että en yhtään huomannut, että...
Kädet setsuurilla ojensin pöksyt myyjälle ja kuiskasin posket punottaen, että uskotko, että en aikonut varastaa näitä?
-Kyllä minä sinua uskon, sanoi tämä ihana nuorukainen.
Ajattelin ja näin sieluni silmillä itseni istuvan vartijan pienessä kopissa kahden poliisin edessä ja antamassa sosiaaliturvatunnusta ja osoitetta.
Näin vielä, miten itkua tyrskien vakuuttelisin syyttömyyttäni ja vannoskelevan, etten varastaisi unissanikaan. -Käskyissäkin sanotaan, että älä varasta, minä sanon nikotellen näyssäni.
Näen miten poliisit vilkaisisivat toisiaan ja jatkaisivat merkintöjään.
-Seli seli mummu, he sanoisivat yhteen ääneen minulle. Näky onneksi loppui ja
maksoin housut nöyrästi ja kiitin vielä sydämeni pohjasta nuorukaista. Aion kiittää vielä lehden yleisönosastolla, jahka tästä tokenen.
Joku minua lohdutti myöhemmin, että siksi minua uskottiin, kun olen niin rehellisen näköinen mummeli ja harvoin varkaat säntäävät sisällepäin pillien soidessa.

Charles hiukan meinaili, että minua ei uskalla enää kaupunkiin ilman valvontaa päästää. Hän saattaa olla oikeassa.
Huomenna, tiistaina, aion kuitenkin taas kaupunkiin mennä ja siellä Vaasan kirkkoon. Kello 12.00. Saan lukea runojani ja muutenkin puhua pikkasen näistä uskon asioista. Tervetuloa sinne kaikki kynnelle kykenevät ympäri Suomen.

Viikonlopun sain olla Ryttylässä Naistenpäivillä.
Olikin taas niin ihana viikonloppu, että oksat pois. Naisia oli paikalle kertynyt yli kaksisataa ympäri Suomea. Leylahin (nimi muut.) pidimme aamurukoushetken, joka alkoi kello 7.00.
Niin monta aamuvirkkua naista, kun tällä naistenpäivillä oli, emme ole Leylahin kanssa ennen tavanneetkaan. Olemme sentään olleet asialla jo ainakin 10 vuotta.
Tuollaiset tapahtumat ovat omiaan nostamaan mieltä ja lujittamaan uskoa ihanaan Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen ja on kuin kuulisikin himpun verran paremmin ja silmät olisivat asteen verran kirkkaammat kuin ennen Ryttylä-sessiota. Jos et oikein usko, niin tule ensi vuonna mukaan! Nimittäin, jos olet nainen.

Tänään illalla olin seurakunnan taloudellisen jaoston kokouksessa kirkkoherranvirastossa. Oli hyvä kokous ja laitoimme monen pykälällisen verran asioita oortninkiin.
Minä sain pitää alkuhartauden, josta kunniasta olin erityisen iloinen ja otettu.

Nyt on pakko lopettaa ja ei minulla enää paljoa sanottavaa olisi löytynytkään.
Hyvää yötä, Jeesus myötä!
T: Kaisa Alarm-Byxkangar
--------------------------------------------------
Jeremian kirjan luvusta 33, jakeet2-3

Näin sanoo Herra: Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan, sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä.

Viikkoa vanhempi

Yläkuvassa joku ihme siimahäntäkeltiäinen. Ollt näillä plareilla jo ennenkin.
Joka kerta nähdessäni tuollaisen siimahännän (ja ei mene kauaa, kun niitä taas alkaa näkymään), ihmettelen Taivaan Isän huumorintajua. Eikö nyt pikkusen lyhempi pyrsöriuku olis riittänyt? :D
Alakuvassa on viinimarjanoksa omasta viinimarjapuskakokoelmista.
Kohta alkavat muuten viinimarjat pakkasessamme huveta ja saada huutia. Niitä on pakastimemme piripintaan täynnä. Vielä edelliskesästäkin. Pakastimemme on vain sadan litran vetoinen, joten ei varmaan tee heikkoakaan tuhota marjoja, jos kolmihenkinen perheemme pouhottaa smoothie-päleellä litran marjasmoothieta per lärvi  päivittäin. Onhan siinä litrassa tietenkin muutakin kuin marjaa. Esimerkiksi rahkaa ja maitoa ja sen sellaista herkkuva.
Tilasin nimittäin smoothie-koneen.

Kuinka muuten voipi olla mahdollista, että taas on maanantai? Ei voi olla mahdollista, mutta uskottava se on. On aika kirjoitella viikon varrella tapahtunutta ja vähän muutakin.
Kalenteri läppärin  toisella- ja veskikuppi toisella syrjällä, sitä taas istutaan tutussa touhussa vinttipöksässä  blogia vääntämässä.
Kalenterissani on taas niin monta plättipäivää, että kuinka ollenkaan saan mitään paperille?
Viime maanantain kohdassa olisi kyllä seuraavanlainen örmintä: KLO 13 RUNOJA KESTERIIKKI.
Mutta se oli viime maanantai se ja varmasti olen siitä jo silloin illalla kirjoittanut. Vai olenko?
Kauheaa, kun ei muista mitä on sanonut ja mitä ei.
Catherine muistaa aina huomauttaa vanhalle äidilleen, että joo, sä sanoit siitä jo, tai joo, sä jo sättäsit siitä jne.
Olenkin täst´edes ajatellut alkaa hänelle puhuessani joka lauseen tällä viissiin:
-Olen tämän jo muutaman kerran sanonutkin, mutta...Tai: kuten tuli aiemmin sätättyä, niin....
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, että olen jo alkanut viljelemään blogissani: "olen tästä jo ennenkin kirjuuttanut, mutta juttu on niin hyvä, että"-lausetta.
Pakosta seitsemässäkymmenessä (about) vuodessa jotkut jutut tulee kerrottua ja puhuttua moneen kertaan. Niin se vaan menee. Harva on niin uusiutuvaa sorttia, että aina uutta lausetta pukkaa.
Äitini esimerkiksi kertoi monia juttuja elämänsä aikana ainakin sataan kertaan ja aina yhtä innokkaasti ja pieteetillä.
Esimerkiksi se juttu, miten hänen työkaverinsa eväsleipien välissä oli vain yksi paistettu raitalihan siivu (hiukan verrattavissa pekonin palaseen, mutta paksumpi ja läskisempi). Tämä työkaveri siirteli ,äidin kertoman mukaan, raitalihansiparetta joka haukkauksen jälkeen eteenpäin, eikä vahingossakaan puraissut lihanpalasesta milliäkään.
-Mä ajattelin, jos se nyt siirtää sen läskinpalan toisen leipänsä päälle, kun ensimmäinen oli loppumassa, niin mä hyppään pystyyn ja tanssin tehtaan salin päästä päähän ja huudan suoraa huutoa, sanoi äitini aina yhtä tuohtuneena.
Noh, työkaveri OLI siirtänyt raitalihan palasen seuraavalle leivälle.
Muistan, miten ensimmäisellä kerralla puolustelin tätä työkaveria ja sanoin, että kyllä siitä läskinsipareesta varmasti jäi jotakin makua leivälle ja viimeisellä suupalalla se sitten kuvitteli, että lihaa olisi ollut joka kohdassa...
Sain niin jäätäviä silmäyksiä ja sihahduksia tuohon ehdotukseeni, että katsoin perhesovun kannalta paremmaksi olla hiljaa ne loput kerrat, jolloin jutun kuulin.

Toisten eväät ovat aina puhuttaneet ihmiskuntaa kautta maailman sivu.
Minäkin muistan aikoinani aina tuijotelleeni Vaasan Tyttölyseossa mitä luokkatovereilla mahtoi eväänä kunakin päivänä olla.
Muistan erään tytön, jolla oli kadehdittavan usein käärepaperissa leivät, joiden päällä oli herkkukurkkuja. Ihania vihertävänkellertäviä herkkukurkun pylpyröitä. Tasaisesti joka kohtaan aseteltuna. (Nytkin sylkyrauhaseni nostelevat innokkaasti päätään).
Ikinä en jaksanut odottaa ruokatuntiin saakka, jos tiesin, että minunkin leipien välissä oli herkkukurkun siivuja. Ei! Tuon tuostakin piti rapistella voipaperikäärö auki ja haukata pala, jos toinenkin. Itse ruokatunnilla saikin sitten vaan enää rapistella paperia, kun kaikki oli syöty. :(
Tyttölyseossa oli toki ruokalassa ruokailumahdollisuus, mutta se oli maksullista. Joskus sain rahaa mennä sinne syömään, mutta ikinä ei mikään ruokalaji lyönyt leiviltä herkkukurkkuvoikkuleipiä.
Huomenna ostan kilon herkkukurkkuja. Se tuli nyt selväksi.

Jos kumminkin on niin, etten siitä maanantain Kesteriikistä mitään maininnut, niin siellä kokoontui klo 13 Krellin porukka, johon minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua. Krel, eli Kyrönmaan Kristilliset eläkeläiset. Minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua myös Eläkeliiton riveihin. Kun ollaan kerran eläkkeellä, niin ollaan sitten oikein olan takaa ja kuulutaan joka paikkaan.
Ja  kalenterissahan luki: runoja. Niitä sitten tietenkin myös lausuin leuat lotisten ja housujen nahkapaikat tutisten.
Aioin lausua kaksi runoa. Toisen, uunituoreen, jonka olin saman päivän aamuna kirjoittanut ja toisen, jonka olin kirjoittanut jo jokunen päivä takaperin. Se takaperin-runo oli unohtunut kotiin!
Mutta ei hätää! Magnus tempaisi salkustaan runokirjani esiin ja sanoipa vielä, minkä runon minun pitää lausua. Niin myös tein. Kieli ei tällä kertaa ollenkaan kuivanut kitalakeen, sydänkin löi kaikki lyönnit säällisesti. Ei edes meinannut pullahtaa suusta ulos, eikä pudota housunperälle. Olenkin hiukan huolestunut, kuinka ESIINTYMINEN meni?!

Ohi kiitäneen viikon keskiviikko oli mukava päivä. Tapasin entisiä työkavereitani Nikolainkaupungin keskustassa sijaitsevassa lounaspaikassa, eli  Fondyyssä (nimi muut.)
Oli mahdottoman mukavaa praatata ja muistella ollutta ja mennyttä ja haikailla kunnon Postia!  Lounasruokana tarjolla oli vaihtoehtona silakkapihvit tai lihapullat.
Olisin valtavan mieluisasti ottanut silakkapihvit, mutta en kehdannut kysyä montako piffiä annokseen kuuluu. Oletin, että varmasti vaan yhdestä silakasta tehty latuskapihvi ja itseni tuntien, tiedän, että olisin kovasti hermostunut ja menettänyt valtavat ruokahaluni. Minulla oli huikea nälkä nimittäin.
Lisäksi pelkäsin, että tilausten vastaanottaja olisi kovalla äänellä kysynyt, että anteeksi, mutta mitä tukeva rouva siellä takana tahtoo kysyä ja tietää?
Pelasin siis varman päälle ja tilasin lihapulla-annoksen.
Olisi kannattanut tilata silakkapihvit.
Ensinnäkin salaattipöytä olisi jo yksin ollut riittävä. Ilman pullia, taikka pihviä.Toiseksi vilkuilin muiden syöjien ohi kulkeissani, että pihvejä oli useampi kuin yksi ja kolmanneksi: ei olisi ollut pahitteeksi syödä vähemmän. Jälkkäriksi nimittäin oli teelautasen kokoinen laskiaispulla.
Mutta viis syömisistä. Tärkeintä on, että minulla on ollut ihania työkavereita (ja kavereitahan he ovat vieläkin).
Poislähtiessämme toppatakkini ei meinannut mennä kiinni ja kun se hirveiden ähellysten jälkeen oli mennä, takertui lurexpontsoni vetoketjun väliin. Eikä millään irronnut. Pakko oli pyytää köökistä sakset ja jo rupes irtoamaan. Lurexpontso vaatii nyt pikkusen paikkausta ja kruppaamista, mutta ei se onneksi pilalle mennyt.
Samana iltana minulla oli kirkkoneuvoston kokous. Sielläkin oli laskiaispullaa kahvin kanssa tarjolla. Niinpä tuntui, että suonissa virtasi loppuillan kermavaahtoista marsipaanimöhnää. Ihanaa suussasulavaa marsipaanimöhnää. Meikäläinenkin oli kerrankin makea mimmi.

Perjantaina ja lauantaina, jos joku joskus vuosikymmenien jälkeen tarkastelee kalenteriani, näyttää kuin en olisi tehnyt taas mitään. Väärin! Piirtelin kortteja ja kirjoittelin runoja.
Nyt olisikin  taas kolme uutta korttia painatukseen valmiina vietäväksi. Muita kortteja voi käydä vilkaisemassa googlettamalla kaisajouppi.albumit.fi

Sunnuntaina oli Isonkyrön kirkossa rovastikunnallinen kehitysvammaisten kirkkopyhä.
Oli kertakaikkisen hyvä pyhä. Niin iloista ja hyvää kuoroa, kun me kirkkokansa saimme nähdä ja kuunnella, kuulee harvoin. Olisi tehnyt mieli huutaa penkistä, että HALLELUJAA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Iltapäivällä lähdimme tietenkin taas Nikolainkaupunkiin ja Vaasan iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Minun kahviryhmällä oli vuoro palvella. Kaatelin kaffetta Timpan kanssa.
Kirkosta tryykäsimme sitten, kuinkas ollakaan, Asevelikylään. Katselimme 10 vuotta vanhoja videoita jouluistamme ja kesänvietosta. Tuli iloinen olo, mutta samalla haikea. Niin äkkiä vilahtavat vuodet ja kohta meistä vanhoista ei jää jäljelle kuin märkä lätti. Aika proosallisesti sanottu, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?
Tänään ehkä saamme yhden karvaisen asevelikyläläisen tänne Hälvälle. Nimittäin terapia&lukukoira Lyllanin.

Tähän loppuu jutut ja jatustelut tällä kertaa. Hyvää yötä Jeesus myötä.
Saas nähdä, kuinka hyvä yö tulee, kun kauheat tuulenpuuskat jylttäävät peltikattoa ja seiniä niin, että taatusti on torppa siirtynyt paikoiltaan muutaman sentin.
T:Kaisa Jylttänen- Puuskander
-----------------------------------------------
Psalmi 40, jakeet 1-5

Herra kuulee huutoni

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi
Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni
ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää
pelkoa
ja turvaavat Herraan.
Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen,
jotka valhetta palvelevat.

Viikkoa takaperin

Iltaa metsien naiset ja miehet. On taas bloggantai. Eikä siitä ole kauaakaan, kun oli edellinen bloggantai.
Useasti on tullut näilläkin sivuilla pahkuloitua ajan kulumista. Aika tuntuu olevan kuin entisen miehen kello, joka ei "kauaa tuntia huitassut".
Mihin esimerkiksi on luiskahtanut meikäläisenkin elämä? Kymmenet ja taas kymmenet vuodet?
Juurihan minä äidin polkupyörällä rampeilla ajelin ja polvet ruvelle kaatuiln (sanottiin rampilla-ajamiseksi sellaista ajotyyliä, kun ei ylettynyt sitsille istumaan ja polkimia veivaamaan).
Pään sisään, kun katsoo, ei ole sanottavasti vanhentunutkaan.
Mutta, ans olla, kun katsotaan ulkoapäin, niin käy ilmi hyvinkin pian, vaikka olisi ilta hämäräkin, tai muuten surkea valaistus, että kovasti kauan on meikäläinen tahkoa vääntänyt ja syvältä perunoita kuokkinut.
Tästä jälkimmäisestä pointista en tykkää ollenkaan. Tahtoisin olla nuoren näköinen ja siloposkinen.
Hurjati myös taistelen tuota kamalata ekaa pointtia vastaan.
Ei ole kauaakaan siitä, kun taas levitin paksun turvenaamion pärstävärkilleni. Tällä kertaa olin kuitenkin niin vetelä, etten viitsinyt säikäyttää Magnusta.
Ei Magnus sitä paitsi turvenaamiosta enää pahemmin säikykään. -Kyllon kaamian näkööstä, hän vaan sanoo rauhallisesti ja jatkaa lukemistaan. Mitä se lukeminen nyt ikinä sattuu olemaankaan. Hyvin usein se on Raamattu.
Ei! Turve on menettänyt tehonsa, mitä pelotteluun tulee. Seuraavaksi hankin jotakin kalmankelmeää. Esimerkiksi savinaamio on yksi hyvä vaihtoehto. Tai ehkä joku vihreä naamiolinimentti? Jotain lieteuutetta? Onhan niitä.
Vaihtoehtoja on niin paljon, että en mielelläni mene niihin kauppoihin, joissa on pelkästään kauneudenhoitotuotteita. Tiedättehän ne kaupat, jotka löytää silmät kiinni? Seuraa vain huumaavaa tuoksua?
Niissä kaupoissa ja myymälöissä kun on aina heti ystävällinen myyjä jo ovella kysymässä , että kuinka voisin auttaa? Hur kan jag jelppa? ja taluttamassa peremmälle putiikkiin.
En yksinkertaisesti kehtaa sanoa, että anteeksi, mutta menin sekaisin, enkä muista mitä tulin ostamaan!
Näin on minulle käynyt, vaikka olin vasta lähestymässä kaupan kynnystä.
Nähdessäni valtavan putiikin täynnä purnukoita oli kuin tiskirätillä pyyhkäisty aivonystyrät suorikis ja unohdin, että tarvitsin kipeästi ainetta, joka MÖYHENTÄÄ ja PAKSUNTAA harvat haintuvani pääni kukkuralla.  Olen mainoksista sellaista ainetta nähnyt mainostettavan ja minuun uppoaa kuin kuuma naskali voihin kaikki kauneudenhoitoon liittyvät mainokset ja lupaukset.
Haintuvani ovat muuten alkaneet möyhääntyä ilman ko. ainettakin (jota kyllä aion vielä muistilapulle kirjoitettuna etsiä ja ostaa).
Muistanette kaikki, kun kerroin eräästä farmaseutista, joka neuvoi ottamaan antihistamiinia korvankutitukseen?
No, se oli se kerta, kun kaupungin kirkon ovet olivat säpissä, vaikka niiden piti olla auki ja ulkona oli kylmää ja kalseata. (Nyt varmaan kaikki muistavat).
Ulkona odottamisen sijaan minä tein tikusta asiaa (so. kutisevat korvat)  ja ryntäsin kirkkoa vastapäätä olevaan apteekkiin.
En kuitenkaan ostanut mitään, mutta muistin neuvon ja aloin napsimaan  Magnuksen histamiineja  ja kuinka ollakaan?! Se auttoi! Korvat lakkasivat kutiamista JA TADAAAA!:
Päänahan arkuus hävisi ja hiustenharveneminen on alkanut tokenemaan.
En hämmästyisi, vaikka nuppiini kasvaisi muutama upo-uusikin fiunu.
Aivan ihmeellistä Olenko ollut kaikki nämä vuodet jollekin allerginen? (Jollekin muullekin kuin siivoamiselle?). Mene ja tiedä.

Ostan Beauty-liikkeestä (sitten, kun sellaiseen uskaltaudun) myöskin huulipunaa. Sellaista, joka ei aiheuta maksamakkaraefektiä.
Luin joku aika sitten, että iäkkäiden naisten ei kannattaisi käyttää ruskehtavia huulipunia ollenkaan. Niistä voi tulla maksamakkaraefekti! (Nielaisu). Tiesin sillä istumalla, että
näin minulle oli valitettavasti päässyt käymään. Ja olisi päässyt jatkossakin, mutta onneksi luen paljon kaikkia ohjeita ja niksineuvoja, mitä stailaajat kirjoittavat ja sanovat. Kuten nytkin olin tehnyt.
Heti luettuani artikkelin hyökkäsin hyyskään ja sivelin uudella rusahtavalla huulipunalla paksun kerroksen ylä-ja alahuuleen ja...aivan oikein! Peilistä tuijotti ilmielävä Snellmannin herkkumaksamakkaramainos!
Tulin hyvin murheelliseksi. En siitä, että näytin herkkumaksamakkaralta, vaan siitä, että kuinka en itse ollut huomannut sitä. Eikä Magnus. Noh, Magnuksen huomaamisille ja sanomisille en ehkä olisi korvaani lotkauttanut.
Meillä on niin suunnattoman eri maku, mitä kaikkiin stailaamisiin tulee.
Magnuskin on jo aikoja sitten luovuttanut muokkaamasta minua mihinkään muottiin ja ehkä hän ajatteli, jotta jos eukko tahtoo, jotta huulet näyttää  maksamakkaroolta, nii pitäköhön päänsä. Mikä moon mitää sanomahan.
On tämä kauniina oleminen joskus aika työlästä! ;)

Blogin alkuun valitsin valokuvat, joista toinen esittää sitä outoa önälettä, joka ei ikinä selvinnyt, mikä on miehiään.
Kuva oli tässäkin blogissa ja luultavasti Facebookissakin katseltavana ja ihmeteltävänä, mutta selvyyttä ei syntynyt.
Kuvasta ei oikein saa selvää önäleen koosta. Se oli puoliskan teelautasen kokoinen (about).!
Jos vaan ikinä osaat sanoa, mikä tuo on, niin kirjoita tänne tietosi. Tulisin hyvin iloiseksi siitä.

Alakuvassa on risukasa, joka on samassa kohtaa aina vaan kuvanottohetkelläkin. (Kuvanottohetki: joskus syksyllä). Nyt risukasa on armeliaasti lumen peitossa.
Yhtenä päivänä oli puhetta, että jokaisen meidän kattilakunnan henkilön pitää kantaa kortensa kekoon, eli olla siirtämässä risuja jollekin kohtaa plantaasillamme, että saa tuikata kasan tuleen.
Yhtä aikaa ei niitä voi polttaa, koska kokko olisi aika juhlavan kokoinen.
Mutta, vaikka tuo kasa saataisiin kevään mittaan poltettua, uutta terhakkaa Terijoensalavaa (?) pukkaa jo terhakkaasti tilalle. Tuon risukasan läpikin työntyi heti katkomisien jälkeen esiin entistä ehompaa ja paksumpaa puskaa melkein enempi kuin sitä oli raksittu. Grrrr....
Tuo Terijoensalava ei oikein kalskahda oikealta nimeltä. Kyseessä on kuitenkin sellainen pallonmallinen puu, joka saadessaan kasvaa mielin määrin, ylettyy puoleenväliin taivasta ja varjoaa alleen kaiken kahdenkilometrin säteellä.
Puu on kaunis, kun se kasvaa jossain preerialla. Se olisi kyllä kaunis myös, jos ymmärtäisi pysyä vain pikkaraisena pallona, eikä pimittää koko takapihaamme, johon haaveilen uima-allasta, grillipatiota ja laattaa lepolasseja varten.
Yksi ymmärtäväinen pallopuu takapihallamme on. Se on koko tämän yhdeksän vuoden ajan, jonka olemme täällä asustaneet, pysynyt saman kokoisena. Minulla on tapana sanoa sille ohi mennessäni, että panee kattoen, ettei venytä senttiäkään itteään mihinkään suuntaan, tai sen käy kalpaten.

Viikko näyttää kalenterin mukaan sujuneen aika rauhallisesti.
Muutama merkintä on örmiskelty viikko seitsemän aukeamalle.
Raamattupiiri oli tiistaina. Maanantaina oli siis siivouspäivä. Siitä taatusti viimemaanantaina jo urp...siis kirjoitinkin.
Ihan ensikertaa tuli raamattupiiriimme myöskin Lenni-poika (nimeä ei ole muut.) Olipa hyvä, kun emme ole tyhjänneet puusohvan sisältöä leluista, vaikka Joonathan ja Vivianni eivät enää kantta aukaise.
Lenni oli isälleen sanonut, että TÄNNE VOIS TULLA TOISTEKKIN.

Lauantaina oli Lauantaikirjoittajapiiri Ylistarossa. Se on myös sellainen piiri, jossa aina piristyy ja runo-ja kirjoittajaratsu kuopaisee maata ja huiskauttaa häntäjouhiaan innostuneesti.
Luin kotiin tultuani Magnuksellekin kirjoittajapiirissä olevan Olavin (nimeä ei muut) kirjoittaman runon ja yhdessä iloitsimme siitä.
Kirjoittajapiirissä on siitäkin mukavaa, että kirjoittajamieliset- ja henkiset ihmiset ovat kokoontuneet yhteisen harrastuksen pariin.
Suosittelen kaikkia pöytälaatikkokirjoittajia liittymään paikkakuntansa, tai vaikka ulkopaikkakuntansakkin, eri opistojen kirjoittajapiireihin, etteivät ne vaan lopu.
Tietenkin kaikenlaisiin muihinkin harrastuspiireihin kannattaa liittyä, etteivät nekään lopu.
Itse aion ensi vuonna j.L.s liittyä taas Zumba-piiriin. Kaikki vaivat, jotka ovat em. harrastuksen esteenä olleet, ovat hävinneet. Viimeiseksi niistä aion nitistää laiskuuden. Siinä sitä onkin tekemistä. Kolotukset ovat pientä tämän vaivan rinnalla.

Aija-Kanita täytti vuosia viime sunnuntaina. Menimmekin suoraa seuroista hänen luokseen, emmekä jääneet kahville kirkkoon, kuten muuten aina teemme.
Veimme lahjaksi päivä-rypynestovoidetta ja silmänaluspussien estokreemiä. Vien aina sellaisia lahjoja naisihmisille, jonkalaisia haluaisin itsekin saada.

NYT loppuu tämän kertainen löpinä. Oikein hyvää Ystävänpäivän jälkeistä aikaa kaikille.
Elämä ilman ystävää olisi kuin laskiaispulla ilman sitä ihanaa mantelimöhnän palaa!
T: Kaisa Mandel-Möhnänder
---------------------------------------------------------------
Psalmi 100, jakeet 1-3

Kiitospsalmi.
Iloitse, maa!
Kohottakaa riemuhuuto Herralle.
Palvelkaa häntä iloiten,
tulkaa hänen eteensä riemuiten.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät luonut
ja hänen me olemme,
hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat.