Vuoristorataa, laaksonpohjaa ja tasaista lättyä

Tässä pari mustanpuhuvaa kuvaa. En tiedä, mistää färi johtuu. Aurinko ainakin valaisi huonetta kuin kirkkain ledi. Oliko valoa sitten liikaa? Mene ja tiedä!
Joka tapauksessa kuvat on meininki laittaa mainokseksi Matkalla-lehteen.
Ja tietenkin nyt ne ovat mainoksena tässä bloggauksessani.
Alakuvassa olevia runokirjojani saa minulta tilata joululahjaksi naapureille ja sukulaisille. Juuri naapurit ja sukulaisethan ovat kovia lukemaan runoja. Ainakin täällä meilläpäin. :D
Olen kuitenkin ehkä hivenen jäävi kehua retostelemaan kuvan runokirjoja, mutta sen verran sallittaneen, että melkein kaikki ovat ne lukeneet, jos kerran ovat kirjan ostaneet.
Eli ei haittaa sekään, jos naapurinne ja sukulaisenne eivät ennen ole runoja lukeneet.

Yläkuvassa on kaksi piirtämääni joulukorttimallia, joita malleja on ainakin yheksää (9) eri sorttia, jos oikein muistan.
Muistan tätä nykyä aika harvoin oikein, joten paras on mennä itse katsomaan sivulta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Jos sinä päivänä, kun tilaat ennen klo 14.00 talviaikaa, niin kortit mossahtavat seuraavana päivänä postilaatikkoosi. Ilman lähdetyskuluja.
Runokirjatilauslähetykset ovat myös ilmaisia, mitä lähetyskuluihin tulee.

Tiistaina minulla oli pitkästä aikaa ilo puksutella Tervajoen asemalta Nikolainkaupunkiin junalla.
Useasti olen tuon matkan junalla mennyt ja yhtä useasti pelännyt hampaiden paikat kalisten.
Jäykistyin jo platformilla, kun näin, että veturi oli sellainen vihreä, uusi ja luihkea pendoliinoveturi. Ei sellainen tavanomainen vanha diesellousku. Perässään se veti vanhanaikaista junanvaunua.
Tiesin heti, että nyt mennään, eikä meinata. Tuollainen vanha perässäkiskottava vaunu ei painaisi mitään uuden veturin akselistossa.
Siis tiedossa oli kaksikymmentä (tjugo) minuuttia kananlihalla oloa ja tärskäyksen odotusta.
 - Miksi, kysyn minä,  MIKSI junien pitää ajaa niin kauheaa faarttia, että raiteet kuumottavat vielä tuntitolkulla jälkeenpäin? Jopa niin, että niillä varmasti kananmunan paistaisi?
Maksaessani piljettiä näin sivusilmällä, että maisemat vaihtuivat todella rivakasti. Sain, ihme kyllä, pidettyä kitani kiinni. Meinasin nimittäin tehdä kohteliaalle konduktöörille pari vähemmän kohteliasta arviointia junista ja niiden vauhdeista.
Varmaan olisi konduktööri kehottanut mummua pysymään kotona kiikkustoolissaan ja sidotuttamaan itsensä siihenkin kiinni, ettei VAAN kaadu vauhdissa tuuskallensa.
Olin siis hiljaa, mutta konnarin mentyä kaivoin laukustani "taskuaseen" so. pikkuruisen Raamatun. Silmät kiinni avasin summissa  jonkun kohdan ja kuinka ollakaan! Kohdassa luki:
-Älkää pelätkö!
Avautunut kohta oli siitä, kun Jeesus ja kolme opetuslasta olivat kirkastusvuorella ja opetuslapset säikähtivät, kun Mooses ja Elia ilmestyivät yht`äkkiä paikalle.
Tulin siihen tulokseen helpottuneena, ettei minunkaan tarvitse pelätä ja klapsautin kirjan kiinni ja takaisin väskyyn.
Tuon "taskuase"-jutun varmaan kaikki te tuhatkunta lukijaani muistattekin, joten en ala sitä tässä nyt kertailemaan.

Junamatka jatkui vauhdikkaasti, mutta pelvotta, eikä kulunut kuin kraapantuu, niin olin treffipaikalla: Rewell-Centerin esiintymislavan tolpan vieressä.
Samaiseen paikkaan tulivat tismalleen sovittuun aikaan myös Pläälu, Elitzabethy ja lapsenlapsensa Kaisa, Maiju, sekä serkkuni vaimo Marquerita Australiasta. Joten ei vähä mittää!
Menimme syömään. Ajattelin syödä kevyesti ja valitsin menyyn kohdasta sallaadipuffet.
Voin vakuuttaa, että salaatistakin tulee sangen raskas olo, vaikka se on muka niin kevyttä, niin kevyttä.
Noh...okei määrä tietenkin vaikuttaa myös. Minulle syömäni salaattimäärä aiheutti sellaisenkin ähkyn, että en pystynyt istumaan tuolilla. Oikeammin makasin tuolin päällä kuin rautakanki.
Silmät lasittuneina kolistelin muiden perässä seuraavaan etappiin: kahvipaikkaan. Oli kulunut noin tunti syömisestä ja serkuillani alkoi kahvihampaita porottamaan.
Tilasin (koska muutkin tilasivat) kahvin ja täytekakkusiivun.
En pystynyt syömään ko siivua, enkä liioin juomaan kahvia.
Serkkuni huolestuivat toden teolla. He keskustelivat keskenään, etteivät muista minun ikinä olleen moisessa tilassa, että paakkelssi jää lautaselle.
Kaisa pantiin hakemaan tiskiltä pahvirasia, johon kakunsiivun tyhjää nieleskellen pullautin.
Tällä hetkellä muistelen haikeana sitä isoa kakunsiivua (Magnus söi sen kotona).
Vakaa aikomukseni on mennä kyseiseen konditoriaan uudestaan paremmalla syömälustilla ja ilman, että olen syönyt heinäpaalin verran salaattia sitä ennen.
Muuten tapaamisemme oli hauska. Kuten aina on, kun me serkukset kokoonnumme.
Ihmeellistä oli myös huomata, kuinka esimerkillisesti tätini Saima oli suomenkieltä Marquerite-miniälleen opettanut.  Saima-tätini nyt vain oli sellainen. Hän vannotti aina Suomeen lähtiessäänkin, porukalleen, että koirallensakin pitää puhua suomea.
Nyt oli Marqueritalla kielitaidostaan hyötyä, vaikka osaammehan me serkut engelskaakin ihan riittävästi. Minäkin B: n verran.

Eräänä sateisena viimeviikon päivänä ajelimme Magnuksen kanssa taas Nikolainkaupunkiin ja menimme isonkyröläisten vuorolla myymään Lähetyssoppi-myymälään.
Lähetyssopin osoite on Kauppapuistikko 30. Jos on tarvetta vauvanvaatteista, matoista. poppanoista, vanttuista, sukista, korteista, sormikkaista jne, niin sinne!
Myytävää oli siis paljon ja myyjät asiansa osaavia (vaatimaton yskäisy), mutta asiakkaita nirkosesti.
Kertoivat muut, että jahka ensimmäiset pakkaset purasevat, niin ovi käy tiuhaan ja sukat ja lapaset vaihtavat liukkaasti omistajaa.

Sunnuntaina meillä oli jokavuotinen miitinki kahden perhekunnan kanssa Vaasan Raxissa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että minuun iski taas rautakanki-syndrooma?
Se iski, vaikka todellakin varoin ja yritin hillitä sekä itseäni, että syömistäni.
Magnus sanoi, kun olimme kahden kotimatkalla, jotta tua ei oo normaalia, jotta nuan isoolta näyttävä maha tuloo nuan piänestä täytöhön! Sum pitää mennä lääkärihin! Tuata urajamistei viitti kuunnella!
-Ei mun MAHA tuu kipeeksi. Vaan pallea ja keuhkot ja hartiat! valitin minä tuohduksissani.
-Sen suuremmalla syyllä kehootan menöhön lääkärin puheelle.
Itsekseni ajattelin, että mitähän tohtori tuumaisi, kun valittaisin hartiakipua syömisen jälkeen?
Hohhojjaa!

Sunnuntaina oli myös iki-ihana Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Naisia oli kokoontunut paikalle ilahduttavan runsaasti.
-Ikinä ei missään ole ollut niin kova meteli, että ulos asti melkein kuuluu, sanoi Eikku iloisena tullessaan paikalle. Eikku toimi iltapäivän juontajana. Hän asuu itse Vaasassa.
-Isokyrölääset naiset osaa ottaa ilon irti elämästä, kun pääsevät yhteen, sanoin Eikulle.
Ilon sirpaleet-nimisellä paikallisella ylistystanssiryhmällä oli myös kolme ohjelmanumeroa.
Ihana oli katsella ryhmän liikkumista ja iloa. Salaa olen toivonut pääseväni ryhmään mukaan.
Huomasin, että haaveeni on edelleen pysyttäväkin salaisena. Tanssijat tekivät sellaisen liikkeen, joka ei meikäläiseltä vielä (painotan sanaa VIELÄ) onnistuisi:
Polville meno ja sieltä sutjakkaasti ylös pompahtaen suorille jaloille ja vartaloille.

Viikolla oli myös kirkkoneuvoston kokous seurakuntatalolla. Siitä kokouksesta juohtuen on tuo otsikkokin tuohon malliin kirjoitettu. On siis kysymys tunnekuohuista, joita kokous kohdallani aiheutti.
Kokous meni hyvin ja oli mielenkiintoinen ja hyvä, kuten aina. Hyviä päätöksiä nuijittiin, kuten aina.
Paljon oli asioita ja erikoiskohtiakin (uusien kotisivujen katsomista ja hiukan muutakin), joten kokouksesta tuli pitkä. Siitä juteltiin ja todettiin, että ei lyhyemminkään olisi voinut asioita päätökseen saada.
Meikäläinen"HUMORISTI" meni taas aukomaan suutansa, paitsi runsaan tarjoilun runsaaseen syömiseen, niin  sammakon suustaan möläyttämiseen.
-Kuka meistä hölisee liikaa? kysyin kovalla äänellä ja nauroin makeasti. Ketään muuta ei naurattanut.
En totisesti tarkoittanut, että joku liikaa hölisee, mutta selitäppä asia. Murheellisena lyyryttelin vanhalla Saabillani pitkin sysimustaa tietä kotiin.
Siinä kahdentoista pintaan illalla menin pyytämään sähköpostitse anteeksi, että saan nukutuksi.
Yksi ihana vastaus tulikin. Kiitos siitä. :)

Nyt tämä hölötys saa tältä osin loppua tähän ja jos olet tänne asti jaksanut, ei liene vaikeaa arvata, kuka niissä kokouksissa hölöttäisi, jos niikseen tulisi.
T: Kaisa Höländer-Pulputsen
--------------------------------------------------------
Psalmi 16: 7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne.
Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
Sinä osoitat minulle elämän tien,
sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,
sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.

Virkistystä

Terveisiä täältä tavanomaisesta yläkerran pöksästä jälleen kerran. Maanantaiden välit ne vaan lyhenevät! Räppänän edessä on taas tyyny, koska silmiä häikäisee. Ulkona on hyvin kirkas ja kaunis syysilma. Vatsalaukkuni on täynnä makoista purkkihernesoppaa, joten mikäs tässä on kirjoitellessa.
Soppaa, tai keittoa/rokkaa, kuinka vaan, syödessäni iloitsin jälleen siitä, että tykkään ruuasta kuin ruuasta. Niin tehdasvalmisteisesta kuin kotikyhöisestä. Aina maistuu hyvälle.
Siitä, että on kaikkiruokainen, on hyvin paljon hyötyä (vrt. valmiit purkkimuonat), jos tietenkin haittaakin (vrt. ylipaino sun muut vaivat).
Esimerkiksi viime viikolla löysin kaupanhyllyltä kauraryynimakkaroita.
-Kauraryynimakkara? kyselin minä ääneen, vaikka ketään ei ollut mailla, eikä halmeilla.
En ollut ennemmin moisiin törmännyt, vaikka tietysti niitä on valmistettu jo kivikaudesta lähtien.
-Kauraryynimakkaroiden, jos joidenkin, täytyy olla hyviä, ajattelin ja edelleen ääneen.
Sujautin niitä kaksi paketillista ostoskärryyn.
Heti samana iltana maiskuttelin yhtä makkaraa ja huomasin oitis, että ne todella OVAT hyviä.
Söin toisen makkaran heti perään. VÄÄRIN! Minulla oli runsaasti käyttämättömiä kaloripojoja jäljellä. En ylittänyt vähennysyritysohjelmaani. Päinvastoin!
Muutoinhan olisin syönyt kaikki paketissa olevat neljä makkaraa.
Ilahduin, paitsi mausta, myös lukiessani paketin kyljessä olevaa tuoteselostetekstiä:
Makkaraoita valmistetaan Vähässäkyrössä. Meiltä kivenheiton päässä olevassa kunnassa. Nykyäänhän Vähäkyrö kuuluu Vaasaan, mutta se ei suinkaan pahenna tätä makkara-asiaa.
-Mullen ei tarvitte kauramakkaroota jatkossa tuara! Magnus ilmoitti sanomalehden takaa.
-Mun täytyy sitten uhrautua ja syödä sunki osuus, vastasin kaikkea muuta kuin surkealla äänensävyllä. Samaan iloiseen sävyyn ilmoitin, että makkaroita tullaan meille hankkimaan vast´edeskin. Lupasin myös syödä Magnuksen kr-makkarat vast´edeskin. Toki tuon hänelle tilalle jotakin muuta makkaraa (josta syön myös aikamoisen kiekuran).
Lapsuudenkodissani meille lapsille (minä ja minun veljeni Herbert) sanottiin, että kaikesta ruuasta pitää tykätä (tai siis ainakin syödä) ja urputuksen sanaa ei sapuskasta saanut ilmoille päästää.
Olin ainoa, joka tätä käskyä ja ohjetta noudatti. Äitini esimerkiksi ei tykännyt vanhemmiten MISTÄÄN muusta kuin lauantaimakkarasta ja perunoista. Huomasin, että ne kyllä pitävät ihmisen hengissä. :D
Tästä olen ennenkin kirjoitellut. Muistan hyvin.
Muistan myös, että kirjoitin ruuanpuolittamissessiostani viime bloggauksessa. Siitä, että 1/2 pois ja siitäkin vain puolet- kuurista. Hanke on edennyt suunnitelmien mukaan.
Tuntuu, että hoikistumistakin olisi jo tapahtunut, vaikka missään ei näy ja puntarin viisarit töklöttävät samassa kohtaa kuin aiemminkin.
Suunnitelmieni pönkittämiseksi hankin aikamoisen käkkyrän inkivääriä perjantaina.
Käkkyrästä vohlaisen päivittäin euronkokoisen- ja paksuisen palan ja syön sellaisenaan.
Jos ette ole vielä tietoisia, niin inkiväärillä lähtee vaiva kuin vaiva ja röppöri kuin röppöri. Kuten säryt, hiustelähtö, köyhyys ja ilikeys ja sen sellaiset viat.
Yhtään en epäile, jotteiko näin olisi. On meinaan aika änkyrän makuista tämä kyseinen ökömöntti!
Kuulin myös, että inkivääri vaikuttaisi epäsuotuisasti ihmiskruppiin. Munuaisiin. Varsinkin, jos sitä loppuelämänsä syö. Minä en aio inkivääriä loppuelämääni syödäkään, enkä nytkään selllaisia määriä, että munuaiset alkaisivat paukkumaan. Syön vain siihen asti, jahka karvat alkavat pysyä päälaella kiinni toisesta päästään. Jaa no, ehkä tarkistan ilkeydenkin kohdalla inkiväärisyöntiajan pituutta. Kyllä siihen varmaan muutama käkkyrä vaaditaan.

Kaksi päivää on tullut elettyä tekemättä yhtään mitään. Ainakaan mitään niin mainittavaa, että olisi ahdistanut kalenteriin ylös pistämään.
Uskon, että jotakin olen kuitenkin tiistaina ja perjantainakin tehnyt. Ainakin ajatellut ja kehitellyt uusia runoja ja kortti-ideoita.
Ajatteleminen ja ideointi ovatkin minulle aika tärkeää tekemistä. Jos tätä "näkymätöntä" tekemistä ei olisi vaipuisin vieläkin enemmän mustiin mujuihin ja kynsinauhani olisivat kauhealla vereslihalla joka sormessa. (Nyt, tällä hetkellä,  verestää vain oikean peukalon kynnen syrjät).
Surisin vauhdilla etenevää vanhenemista (vrt. se kymmenen vuoden ylikuormitus, josta viime kerralla vollotin). On hyvä, että on tekemistä, vaikka ei tekisi mitään.
En nimittäin aio vanheta näistä näkymin enää yhtään tippaa. En vietä mitään vanhenemisjuhlaa maaliskuissa, en raivaa lahjapöytää enää koskaan, enkä ilmoita matkatilinumeroa kenellekään ikinä. En ole määrättyinä päivinä kotona, enkä kylillä! Ugh!

Keskiviikkona kokoontui Kristillisdemokraattien Isonkyrön paikallisosaston johtokunta Ikolantiellä. Tähän johtokuntaan minullakin on ilo kuulua.
Kahdella jäsenellä oli muksutkin mukana. Sellainen, jos mikä antaa toivoa tulevaisuuteen ja iloa nykyisyyteen.
Olivat mahdottoman nyhtyreitä (esimerkillisiä) lapsia. Kokous sujui luihkeasti, kuten aina.
Päätimme syyskokouksen ajankohdasta ja paikasta ja kuka tuo nisut ja kuka kaffit.
Tässä kohtaa on oiva tilaisuus kertoa, kuinka minusta aikanaan tuli Kristillisdemokraattien kannattaja.
Oli eduskuntavaalit about kolmisenkymmentä vuotta takaperin. Siis sinä vaalivuonna, mihinkä tuo kolmekymmentä nyt ikinä osuukaan. Voi olla muutama vuosi enämpi, tai muutama vuosi vähempi.
Minua alkoi kiinnostaa puolue, jonka nimessä on kristillinen- sana.
Puolue oli minulle täysin tuntematon, mutta päätinpä kuitenkin äänestää sitä tuosta nimenomaisesta syystä.
Tuijotin puolue-ehdokkaiden kuvia ja kun en yhtäkään tuntenut (ikinä kuullutkaan) otin pännän, ja suljin silmäni. Pyöritin kynää vinhasti kuvan päällä ja ajattelin, että mihinkä kynä osuu, sitä äänestän.
Kynä osui luotettavan näköisen  ja mielestäni kaikin puolin kunniallisen oloisen herrasmiehen kuvan päälle.
Kävi niin, että kyseinen herrasmies myös pääsi eduskuntaan. Hän oli Jorma Fred. (Tällaiset vajaa sata vuotiaat, kuten minä, varmaan hänet muistavat.
Puolue on vuosien mittaan sitten tullut tutuksi. Kertaakaan ei ole tehnyt mieleni takkia kääntää. Enää ei myöskään tarvitse silmät kiinni kynää pyöritellä.

Torstakina ajelimme Nikolainkaupunkiin Maunon kanssa. Takapenkillä  keikkui koppa, jossa olivat roolivaatteemme. Vuorikodilla oli näetsen Koliseva...tai siis Kulmakivi-draamaryhmämme "Lasarus herätetään kuolleista"- esitys.
Minä esitin taas joukkoonkuulumista, mutta oli minulla vuorosanojakin sanottavanani, jotka tällä kertaa muistin jok`ikisen. (22 sanaa).
Esityksen jälkeen saimme makoisat kaffit juodaksemme ja sen jälkeen lähdimme Magnuksen kanssa noutamaan uusia joulukorttejani painosta.
Kortit olivat (ja ovat) oikein hienoja. Passaa niitä nyt myyskennellä ja passaa teittien niitä myös tilailla. ;)
Korttipainosta menimme rakkaan tätini Aija-Kanitan luokse ja taas joimme hyvät kaffit.
Kyseinen päivä oli niin mukava, että väänsin iltasella uuden runonkin. Minulla on ensi sunnuntaina ilo saada lausua kaksi runoani Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä. On mukavaa, että on lyödä tiskiin uuttakin repertuaaria.
Lausuin uutuusrunon  kokeeksi Härmän kuntokeskuksessa ja huomasin, että se vaatii vielä kovasti niin kutsuttua HIOMISTA. Oli se sen verran kummallinen. Itsekään en aika ajoin pysynyt mukana, saatikka sitten kuulijakunta.

Lauantaina lähdimme siis serkkuni Elitzabethyn kanssa Härmän kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun. Järjestäjänä oli Kansanlähetyksen työntekijä Eikku.
Virkistyimme Elitzabethyn kanssa kovasti. Oli hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa.
Minäkin sain molempina päivinä lausua runojani.
Huomasin, että tykkään kovasti paistatella estraadilla ja olla äänessä ja keskipisteenä. Viis kielen korpuksi kuivumisesta, kinttujen tärisemisistä, sydämen lyömättömyydestä ja sanojen sössääntymisestä!
On hauskaa, että ehdin löytää RUNOILIJATTAREN piilossa muhineen sielun sisikunnastani, ennenkö kieli ja mieli kokonaan sokerikorpuiksi muuttuvat. Jeesus auttaa löytämään itse kutakin oman persoonallisuutensa, eikä suinkaan lattapäistä meitä.
Nyt on syytä lopettaa ja lähtee harrastaan taidetta piirustuskurssille.
T: Kaisa Lattahufvud- Korppula

Jaa, mutta kuvat! Ne olivat unehtua tykkänään.
Toisessa kuvassa on kuvattuna rekvisiitta tämän kevään ensimmäisestä ulkokahvihetkestäni ulkosaunamme vierustalla.
Puutarhatuoleissa ei tarjennut istuskella, eikä pöytiä ulos kanniskella. Niinpä hörppäsin sumpit suorilta jaloilta ja pöytänä saunanalusharkko.
Toisessa sumeahkossa kuvassa on sukulaiseni ja Isossakyrössä pappina toimineen Lars Stenbäckin runonkirjoitusmaja Isonkyrön Pappilan saaressa.
Minulla on sukututkija perhekunnassani ja jos häntä on uskominen (ja tässä tapauksessa uskon ehdottomasti) on Lars Stenbäck äitini kautta sukulaiseni. (Kova yskänpuuska).
Tuuhean sukupuuni oksastot kiertyvät jotenkin niin, että esiäitini Anna Holstius oli Larsin pikkuserkku. Ei siis vähä mittää! :D

--------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 61: 2-5

Kuule huutoni, Jumala,
kuuntele rukoustani!
Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
Sinä olet ollut turvani,
vahva linnoitus vihollista vastaan.
Minä tahdon aina asua sinun luonasi,
minä etsin sinun siipiesi suojaa. (sela).

Taiteellista

Hyvää iltaa kaikki tuhannet ja taas tuhannet bogini lukijat! Ilta on pitkälle joutunut.
Tänään en ehtinytkään kirjoittaa "ajoissa", kun oli niin menemistä ja tulemista joka paikkaan.
Ihan ensimmäisenä: Terveisiä piirustuskurssilta, elikkä taidekurssilta.
Oli äimistyttävää huomata, että piirustustaitoni kanssa on sittenin hiukan sii ja soo, vaikka olen korttimaakari!
Mutta ehkäpä  sii ja soo johtuu juuri siitä, että nyt en piirtänytkään kortteja.
Yritin sen sijaan väkertää tussilla naamoja. Siis kunnon naamoja. Ei mitään pallopäitä.
Sepäs osoittautuikin mahottoman vaikeaksi tehtäväksi, mutta onneksi sitten, kun olimme hörpänneet opettajan keittämät kahvit ja syöneet kanelikorput, niin aivan kuin käden vakaus ja taito olisivat yltäneet ihan uuteen ulottuvuuteen. Sain kun sainkin muutaman pärstän piirrettyä tosi hyvin ja hienosti ja olin niihin oikein tyytyväinen.
En kuitenkaan aio muuttaa tyyliäni. En! Pallopäätyyli on ja pysyy!
Tänään veimme Magnuksen kanssa viisi uutta joulukortti-pallopääaihiota painoon, sekä lisäksi yhden tilaustyö-joulukortin.
Ehkä vielä tällä viikolla saamme hakea ne pallopäät painosta.
Samalla matkalla kävimme äänittämässä radio Dei-Pohjanmaalta lähetettävään ohjelmaan materiaalia. Elikkä minulta  runoja ja Maunolta puhe.
Äänitin (tai tietenkin Jussi äänitti) kolme UUTTA runoa, siis sellaista, joita en ole vielä eetteriin köhinyt,  ääni täristen, kuten niin monasti ennenkin äänittänyt olen.
VAIKKA olen monasti ennenkin runoja äänitellyt, on se aina kuin maailman ensimmäinen höyryradioon tehty äänitys.
Kotona kun luen ja harjoittelen runoja äänitystä varten, ajattelen, että NYT luen rauhallisesti, hengitän kuulumattomasti, nieleskelen tuskin ollenkaan ja lausun tuntehikkaasti, ääni sensuellisti värähdellen joitakin herkullisia kohtia, mutta ei!  Luen runot niin nopeasti, että en itsekään meinaa pysyä tolkulla, saati sitten kuuntelijat.
Tai mistäs minä tiedän, kuinka tolkuilla kuuntelijat pysyvät. Onko heitä edes? Kukaan ei koskaan sano niistä sanaakaan. Tai ehkä kaksi ihmistä on jotakin maininnut, jos oikein muistelen.
Kuunteleekohan niitä tosiaan kukaan? Haloo? Onko teitä?

Äänityksen päätyttyä, lähdimme tyytyväisinä kotiin.
Päätimme kuitenkin käydä sitä ennen Bärttaa tervehtimässä. Saimme vaihtaa myös entisen naapurimme kanssa muutaman sanasen. Hän asuu samassa paikassa kuin Bärtta.

Entisestä naapurista mieleeni tuli tässä myös eräs toinen entinen naapurini, jonka tapasimme viikolla ollessamme Ilmajoella laususkelemassa ja puhuskelemassa Magnuksen kanssa seurakuntaillassa.
Revitin tästä tapaamisesta Facebookissa jo heti melkein, kun se oli tapahtunut, mutta en malta olla revittämättä asian päältä vielä täällä blogissakin. Tiedän kyllä, että monet teistä ovat sen Facesta jo  lukeneet, mutta aina voi olla joku, joka ei Facebookissa ole ja haluaa ehdottomasti tietää, mitä olen revitellyt.
No mitä, kun eräs entinen naapurimme Asevelikylän ajoilta tuli siihen samaiseen seurakuntatapahtumaan, jossa Magnus ja minä siis olimme esiintymässä.  Tämä naapurimme asuu nimittäin tätä nykyä Ilmajoella.
Hän kysäisi Magnukselta siinä, kun olimme kahvi&nisujonossa, että kuinka on, olemmekos me jo kahdeksankymmentävuotta täyttäneet?
Magnus ei hätkähdä ikinä mistään kysymyksestä ja niinpä hän kasvot loistaen kertoi, jotta mei olla viälä keriitty kahareksaakymmentä saara täytöhön. Jahka ny seittemänkymppisetki tässä ensiksi viätetähän! (Tiedoksi: Ei muuten vietetä!)
Minulta meni tunto kaulasta ylöspäin ja pullansyöntihalu tyssäsi kuin seinään, enkä ollut ollenkaan varma saanko kuppiin lorottamaani kahviakaan ryystetyksi.
KAHDEKSANKYMMENTÄ?!
Jossakin vaiheessa illanmittaan menin hyysikkään ja  todellakin: peilistä minua tuijotti  kahdeksankymppinen momma. Naama kelmeänä.
Kovasti olen saanut tapahtuman kertomisestani lohdutusta ja kuullut kertomksia, joissa on ollut vähintäinkin yhtä kammottavia kysymyksiä kuin naapurimme kysymys kuului ja ne ovatkin lohduttaneet kovasti.
Eilen kuitenkin huomasin, että kukaan ei ole sanonut, että yhtään et näytä kahdeksankymppiseltä! Jotakin on siis tehtävä. Luulenpa, että jos saan kymmenen kiloa pois pulleilta hartioiltani, niin näytän kymmenen vuotta nuoremmalta. Elikkä ikäiseltäni.
Karvariin aion myös tilata ajan ja tursuttaa turvetuubista naamion hiukan useammin  kasvoilleni. Turvetta on vielä runsaasti jäljellä. Ei se sieltä tuubipötkylästä vaikuta. Ei! Pärställe sitä pitää levittää.

(Taas tuo julkaise-tappi tykyttää itseksensä tuossa koneen oikeassa yläkulmassa! Siis ottaako hermoon?
Ei oo kumma, että vanhenee silmissä, kun näiden päleiden kanssa joutuu vanhalla iällä hermoilemaan).

Muuten Ilmajoen reissu meni valtavan hyvin. Sain suurta sukseeta runoistani ja joku osti jopa kirjankin.
Keskiviikkona saimme vieraita Jyväskylästä. Äkun ja Tyttityllerön. Magnuksen veljen ja vaimonsa.
Oli mukavaa jutella ja muistella menneitä ja miettiä tulevia, syödä lihapullia ja juoda piirakkakaffit päälle.
On kyllä valtava onni omistaa veljiä ja sisko. Magnuksella näin ihana onni on. Nautin jo sivustakatsojanakin. Minulla kun ei ole yhtäkään, eikä ensimmäistäkään veljeä, eikä siskoa, kuten niin usein täällä ulvonut olen.

Perjantaina ja lauantaina olisi pitänyt (tai saanut) mennä moneenkin paikkaan, mutta me olimme kotona. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uusia runoja, mutta sen sijaan kaivelin nenää istuskellen soffan syrjällä ja tuijotin kattoon.
Joku lukijoista varmaan muistaa, että minä joskus saan sellaisia tuijotuskohtauksia. Silloin yksinkertaisesti vaan  tuijotan tuntitolkulla eteeni lasittunein katsein. Onko se tylsää, tai vaarallista? En usko. Koskapa olen "kahdeksankymppiseksi" saakka niin tehnyt ja henkitoreissa pysynyt.

Sunnuntaina sitä vastoin meidät oli kutsuttu mieluisaan juhlaan Vaasaan. Kastejuhlaan Ortodoksiseen kirkkoon. Kummityttömme tyttövauva kastettiin.
Siitä juhlasta ovat nuo kaksi kuvaakin. Ylimmässä kuvassa tuo ihana kastettava ja alakuvassa kastehetki.
En ole koskaan aiemmin Ortodoksisessa kirkossa tällaisessa tilaisuudessa ollutkaan ja olin hyvin otettu asian päältä.
Jumalanpalveluksen jälkeen saimme mennä seurakuntasalille syömään ruokaa ja juomaan kakkukahvit.
Ruoka oli etiopialaista ja niin mahdottoman hyvää, että maha oli kuin täyteen tömpätty lihatiinu syömisen jälkeen.
Kakkua kuminkin aina sopii, vaikkahan sitä olisi ihan ähkytäynnä. Se on seikka, joka minua on aina ihmetyttänyt. Mutta onneksi näin on. Olisi kamalaa, jos täytekakkua ei jaksaisi syödä silloin harvoin, kun sitä on saatavilla. Olen ihan hirveä t-kakkufani. Mitä makeampi sen parempi.
En ymmärrä niitä, jotka piipittävät hennolla äänellä, että ai mahdotonta, miten hyvää kakkua. Ei ollenkaan makeata.
I hate suolatäytekakkuja! :(

Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja myös muille.
T: Kaisa Kakkunen-Saltbit
-------------------------------------------------------------
Psalmi 4: 7-9

Monet sanovat: "Kunpa saisimme
osaksemme menestystä!
Herra käännä meihin kasvojesi valo!"
Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon
kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta.
Rauhassa menen levolle ja nukahdan.
Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani,
minä saan elää turvassa.
Siit

Rakkaat lukijani. Nyt on hermorustinkini siinä käiveessä, että ans kattoo, mimmosta tekstiä pukkaa.
NO MITÄ, KUN JULKAISE-NAPPI PAINUU ITEKSEEN JULKAISEMAAN JOKA KIRJAIMEN JA SANAN, ENNENKÖ EHTII EDES KIRJOITTAA! Lisäksi täällä kirjoituspöksässäni on TAAS puoliskan kananmunankokoinen paskakärpänen. Ihan kuten (muistaakseni) viimekerrallakin. (Raskasta huohotusta).
Hain Radar-potun valmiiksi ja otin kannenkin jo pois, että saan heti truiskastua myrkkysatsin ilmaan, kun on tarve.
Eipä ole tarvetta viimeisien minuuttien aikana ilmennyt. Taisi  poika vähän säikähtää.
Toivottavasti julkaise-nappi säikähtää myös.
Eipä ole tällaistakaan nappivaivaa ennen eteen tullut. Päin vastoin!
Joskus, vaikka olen etusormi klinkussa painanut JULKAISE JULKAISE JULKAISE, niin mitään ei ole tapahtunut.
Taas nappi vilkkuu! Noinkohan on, että sinä rakas kuulijani, voit lukea samalla, kun kirjoitan?
No se selviää, jahka saan kaiken kirjoitetuksi. Enää en mene välillä poistelemaan tekstiä. :(
Menen sen sijaan hieman toiselta "suunnalta" kirjoittelemaan.

Alun kuvakavalkadi on matalasta majastamme. Köökki ja keskikammari.
Peräkammarista ei ole kuvia. Tuskin ennen joulua tuleekaan, koska kyseinen kutju on aina niin sekaisin, että ei paljon kuvia huvita otella.
Köökkimme ilme tulee lähiaikoina (tai ainakin vuosina) mitä mööpeleihin tulee, muuttumaan radikaalisti.
Myös seinillä olevat taulut tulevat a) vaihtamaan paikkaa ja huonetta c) häipymään kokonaan.
On hyvä joskus mullistaa kaikki ylösalaisin. Meillä tämä JOSKUS tapahtuu näemmä kymmenen vuoden periodein. Kymmenen vuotta on ihan passeli aika vahdata jotakin jollakin paikalla, pitää samoja verhoja pesemättä ja putsaamatta ikkunoissa.
Nyt on sellaiset fiilikset, että lavakontti pihaan ja kaikki irti oleva- ja lähtevä lavalle osoitteena hyötykäyttöasema.
Voi olla, että kärpäsillä ja julkaisu-näpykällä on suuri vaikutus tämänhetkiseen tunnepuolen aivolohkoon, mutta tältä nyt tuntuupi. Grrrrrrr.....................

Maanantaina olin piirustuskurssilla, kuten silloin jo ilmoitinkin.
Tämä tällainen kurssi ei ole ihan uusi keksintö, eikä siis tuntematon minun kohdallani.
Joskus vuonna muusi ja kirves olen Vaasassa asuissani samanmoisella kurssilla ollut.
Olen ollut myös öljyvärikurssilla, jollain ihme mustasavikurssilla (?), luovan kirjoituksen kurssilla, runokurssilla ja...siinäpä ne olivatkin.
Minua huvittaisi mennä kaikenlaisille kursseille. Esimerkiksi "tee itse kansallispukusi"-kurssille, tai "suunnittele ja tee itse kaikki, mitä päälläsi pidät"-kurssille, mutta en voi.
Kaikkihan teistä muistavat, että minulla on peukalo keskellä kämmentä. Tai paremminkin, minulla ei oikeastaan ole peukaloa oikein missään. :(
Kursseilla oloani vaikeuttaa sekin, että en kärsi arvostelua. JOS piirrän nenän niskaan, niin en ollenkaan tykkää, että sanotaan, että nenä kuuluu otsaluun alapuolelle.
Tosin kukaan opettaja ei missään ole minulle mitään sanonutkaan. Päin vastoin! Kannustusta olen saanut. Kuten:
-Nenä sopii hyvin niskaan! Ei tarvitse huolehtia niistämisestä, kun ei valu suuhun!

Tänään on taas piirustuskurssi klo 18.00 ja senpä takia olen tämän kirjoittamis-session kanssa näin ajoissa. Tiedä kuinka flaatti sitä on, kun tulee kursseilta kotiin.
Otan mukaani uuden joulukorttiaihioni: Maria ja Jeesuslapsi.
Minulla on nyt kohta lätkäistä eetteriin myyntiin viisi uutta joulukorttia. Kaikkihan muistatte, että minä olen korttimaakari? Minulta voi tilata kortit suoraan postiluukkuun kannettuna. Ei tarvitse lähteä niitä metsästämään ahtaista joulukorttikaupoista.

Keskellä viikkoa tulivat Eerikki-vävy, terapiakoira Lyllan ja Joonathan meille.
Keitin paksua marjakiisseliä (ei valu, vaikka kääntää kasarin suullensa) ja paistoin lihapullia.
Joonathan kävi tenttimässä liikennesäännöt mopokorttia varten tässä ihan lähistöllä olevassa katsastuskonttorissa. Läpi meni tentti. (Sitä en hetkeäkään edes epäillyt).
Terapiakoira sen sijaan joutuu lähiaikoina läpikäymään leikkauksen. Sen vatsan päällä, kikin (siis yhden niistä ties kuinka monesta rintanipukasta) vieressä on isohko patti.
Minä ja Magnus menemme sitten aikanaan HOITAMAAN potilasta, kun kotiväkensä on töissä ja koulussa. Voi olla, että Magnus joutuu HOITAMAAN minuakin, sillä niin kovasti ahistaa jo pelkkä ajatuskin.

Lauantaina olimme Magnus, Esa-Matias (nimeä ei muut.) Vaasassa rovastikunnallisilla Elo-markkinoilla myymässä Isossakyrössä tehtyjä sukkia ja jauhettuja jauhoja plus munkkeja.
Hyvin menivät kaupaksi. Varsinkin ohraryynejä olisi pitänyt olla traktorikuormallinen.
Vastapäätä meidän pöytäämme oli laihialaisten myyntipöytä.
Katselin pöydällä olevia tiettyjä rasioita ja ihmettelin, mitä niissä mahtoi olla? Näytti kovasti herkulliselta sisältönsä.
Kun viimein ymmärsin mennä paikalle lähempää tutkimusta varten, viimeistä rasiaa vietiin.
Kysyin rasian ostaneelta naiselta, että mitä siinä rasiassa on?  Tarkensin vielä, että haluan tietää, mistä jäin paitsi, kun en ollut ajoissa asialla.
-Tässä on ohrapuuroa, sanoi nainen ja puristi rasiaa rintaansa vasten rystyset valkoisina.
OHRAPUUROA!
Siitä siihen, etten alkanut itkemään. Superhyperherkkuani!
Ensi vuonna, jos eletään, niin en aikaile, vaan hyökkään alkuvirren viimeisen värssyn vingahtaessa heti ostamaan, enkä istu ja ihmettele yhtään hetkeä.
Markkinoilta huristelimme Isonkyrön Laurilanmäelle virsipiiriä pitämään. Mikä sitä oli pitäessä, kun oli innokkaita veisaajia ja mikrofooni pelasi kuin rasvattu.

Joissakuissa muissakin paikoissa viime viikon aikana kävimme  ja joissakuissa paikoissa olisi pitänyt näiden lisäksi vielä käydä, mutta ei niistä sen enempää. Kaikkiin ei pääse, eikä voi, eikä jaksa.
Hyvä, kun sinä taas tänne asti jaksoit.
Kärpänenkin on ollut kiltisti vaiti ja säästänyt ainakin vielä henkikultansa. Minulla hermot ovat tasaantuneet, vaikka julkaise-nappi vaalenee ja tummenee tasaisin väliajoin.

T: Kaisa Niskanen-Klyvarsson
-------------------------------------------------------

Psalmi 116: 4-7 (Laitappa tämä omalle kohalles. Minä laitan omalleni :D)

Silloin minä huusin Herran nimeä:
"Herra! Pelasta minut!"
Herra on oikeamielinen ja laupias,
meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat,
hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan,
Herra piti minusta huolen.



Niilläkin

Viiri- ja mitkuasiaa

Jos sen verran vielä palaisi männämännä viikon asioihin, että laittaisi kuvan juhlallisesta viirienjakotilaisuudesta Isonkyrön seurakuntatalolla.
Kuten näkyy, niin tuossa minä juhlallisesti pönötän viiri käsissä kolmantena vasemmalta lukien.
Olen ollut sitä mieltä aina, että en oikein haluaisi mitään merkkejä, enkä viirejä.
Päin vastoin olen ollut jopa sellaistakin mieltä, että mitalikin ainoastaan hengenpelastamisesta ja vain pelastetulle!
Noh, takki on tullut käännetyksi jo aikoja sitten tuossa viimeksi mainitussa keississä. Ilman muuta ansaitsevat mitalin he, jotka toisen hengen rohkeasti ja neuvokkaasti pelastavat.
Viiri-asiassakin olen kääntänyt takkini ajat sitten. Olikin niin mukava kopsutella lintalla olevia kengänkorkojaan kävellessään noutamaan viirtä (tulipa hassusti taivuteltua viiri-sana) ja oikein piispan ja kirkkoherran kädestä.
Tosissani kyllä itsekseni ihmettelen, mistä kaikesta hyvästä sen sain. Marjo (nimeä ei muut) sanoi, että just siitä, kun sanoin yleensäkkin vasta 10 vuotta olleeni näissä maisemissa. En ruvennut asiasta kuitenkaan enempää kyselemään, koska olisivat pian siepanneet minulta viirin pois.
Paitsi takinkääntöäni viiri&mitaliasioissa olen jopa ajatellut niin, että kaikki jaettavat mitalit pitäisi olla kultaisia. Aina!
Olisi kauheaa (kun panee omalle kohdalleen), kun juhlassa kuulutettaisiin:
-Kultaisen ansiomerkin hopeisin ruusukkein saaja tänä vuonna:
Brynolf Rantarisku!
Ja hopeinen ansiomerkki valkoisin nauhakkein: Saimi Laimi Kantakourapää!
Sitten... (kuuluttaja kääntelee konseptipapereitaan)...olikos vielä jotain? Juu ruost...anteeksi rautainen ansiomerkki karhunlankasolmuin MARJA KAISA JOUPPIIIII!

Olen ollut kymmenien ja taas kymmenien elinvuosieni aikana jokusissa juhlissa ympäri Suomenniemeä ja aina sympatiseerannut kaikkia rauta&pronssimerkkien saajia.
Siitä syystä aionkin laittaa aloitteen kaikkiin niihin yhdistyksiin ja toimikuntiin, joissa mukana olen, että kaikki merkit poistettaisiin, tai siis nyt, kun olen kääntänyt takkia, niin että kaikki  merkit kullattaisiin ja mainittaisiin vain kultamerkiksi.
Joku voi sanoa, että ajattelen, että happamia ovat jne, mutta ei pidä paikkaansa.
Olen nähnyt ja haastatellut sellaista (oli muuten lähisukulainen) (ei enää elossa), joka olisi kuulemma ollut paljon onnellisempi, ellei ikinä olisi saanut pronssista rintapinssiään huomionosoituksena silloisesta toimintayksiköstään. Muut olivat saaneet, kuka hopeaa ja kuka kultaa.
-Hopeamerkin saajatkaan eivät olleet hymyilleet yhtä leveästi kuin kultamerkkien saajat, kertoi edesmennyt sukulaiseni happamen näköisenä.

Sitten alempaan valokuvaan. Muistattehan, että epäilimme, että ruusukaalikorvakissillä on pennut jossakin? Noh tuossa ne sitten eräänä kauniina aamu olivat. Talomme itäpuoleen antavan kivijalan juuressa. Oli lämmin aamu ja emo oli kantanut muksunsa raittiiseen ilmaan.
Vielä seuraavanakin päivänä karvakaksoset oli raahattu samalle paikalle, mutta sen jälkeen emme ole niitä nähneet.
Ehdin jo huolestua ja hermostua, jos aikovat meidän plantaasiamme kotitanterenaan pitää. Ei muuten, mutta meillä ei ulkona tarkene missään. En kestäisi nähdä hytiseviä kissejä siellä sun täällä.
Ruokaahan niillä kyllä piisais piisalle asti (vrt. viiksivallut), mutta...
Onneksi sain mukavaa tietoa naapurin Huivilta (nimi muut.), mitä kissoihin ja juuri nimenomaa ruusukaalikissaan tulee.
Huivi kertoi, että sama kissa oli viimevuonna tehnyt pennut heidän ulkorakennukseen. Heti, kun pennut olivat pysyneet tassuillaan, oli emo roudannut ne oikeaan kotiinsa. Niin kuulemma kissat aina tekevät. Mukava tietää, että näin on nyt käynyt Tupulle ja Lupullekin. Tervetuloa vaan hiirenjaolle meidänkin pihaan, jahka hampaanne ja häntänne vähän vielä kasvavat. Kotikultaa älkää kumminkaan unehuttako.
Saimme naapurista, paitsi mukavaa tietoa, niin myös runsaasti hyvänmakuisia omenoita.
Niitä me olemme nyt syöneet posket pullolla. (Taidanpa mennä ottamaan tässä välissä parit omput ja ryypätä samalla kupin kahvetta).

Jos sitten viikonvarrelta jotakin kertoisi, niin ainakin sen, että taas tuli päällekkäisyyksiä menemisissä ja tulemisissa.
Tiistaina olisi pitänyt olla Östermyrassa, mutta minulla oli luvattuna jo kevään kukoistuksessa, että menen Jurvaan Runon ja laulun iltaan. Ei liene epäselvää kumpaako tekemään.:D
VÄÄRIN! Tein kumpaakin! Lauloin toisten mukana, kun kerran yhteislauluja olivat. Runoja luin sitten minä vaan. Ja hyvin luinkin. Ei kieltentakertumisia, eikä sydämenpysähtymisiä.

Keskiviikkona luin runoja Eläkeliiton keskiviikkokerhossa. Magnus piti puheen.
Minulla ei taaskaan edes meinannut kieli kuivua. Tuskin tunsin koko loiskaretta olevankaan.
Ajattelin, että noinkohan on, että beduiinin sandaalifiilikset ovat osaltani kertakaikkisesti ohi?
(Palaan asiaan tuonnempana).

Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahallille. Siis nyt paukahti mieleeni, että eikö Nikolainkaupungin uimahallilla tosiaan ole muuta nimeä kuin uimahalli?
Meidän Isonkyrön uimahalli on nimeltään Pärske. Kurikan (?) uimahallin seinässä muistan nähneeni myös jonkun hauskan nimen, mutta en kuolemaksenikaan nyt muista mikä se oli. Sen vaan muistan, että nauroin itsekseni ja ajattelin, että kyllä joillakin sätii.
Siis ajelimme Vaasan uimahallille seuraamaan uimakilpailuja. Vivianni ui kuin rasvattu hylje.
Sitä oli isoäidin ja isoisän mukava katsella. Pronssiakin tuli viestissä.
Uimahalleissa, oli sitten nimi mikä hyvänsä, on aina kuuma ja kostea ilma.
-Nyt loppuu happi tällä siunaamalla, valitin Magnukselle ja haukoin henkeä kuin kampela kuivalla maalla.
-Joo niin teköö. Iliman kosteusrosentti on sata, vastasi Magnus rauhallisesti, eikä katsonut päällekään.
-Ei riitä! Se on kaksisataa!!! ajattelin minä ja katsoin Magnuksen päälle myrkyllisesti.

Uikkahallista menimme Aija-Kanitan luokse kahville. On hienoa, että on täti, jonka luokse voi mennä kahville ja kysellä ja kertoilla asioita.

Sunnuntaina olin Vähänkyrön Vaasassa Naisten kesken iltapäivässä.
Nyt ei ollut runoa esitettävänä, vaan tehtäväkseni olin saanut kertoa jostakin Raamatun Uuden Testamentin naisesta. Minä kerroin Lyydiasta. Hän oli purppuranmyyjä.
Lyydia on minua kiinnostanut aina, koska koen, että hän on sukulaissielu (tykkää kankaista ja varmasti niistä tehdyistä vaatteista).
Lisäksi minä pidän tästä Lyydiasta siksi, että hän kun kuuli julistettavan evankeliumia otti ja uskoi saman tien. Minä olen tehnyt aikoinani samoin.
Koulussa kun kerrottiin uskontotunnilla Jeesuksesta ja näytettiin isoa kuvaa, jossa hän riippuu ristillä, tämä likka uskoi heti. Huitelin kumminkin MUALIMAN teillä aika kauan, ennenkö älysin, että stop tykkänään!
Opettaja sanoi meille lapsille näyttäessään sitä pahvitaulua Jeesuksesta, että Jeesus on tehnyt tämän meidän ihmisten vuoksi. Meidän syntiemme edestä, että me pääsisimme taivaaseen uskomalla häneen.Tuliko traumoja? (Olin 8-vuotias).
Voin vakuuttaa, että ei tullut. Monesta muusta asiasta kyllä, kuten täällä joskus olen itkeä turskinut, mutta ei tuosta. :D

Niin sitten siihen kielenkantakuivumiseen!!!
Kun siinä Naisten kesken ip:ssä sitten luin juhlamekko (vanha ja ainoa tällä hetkellä) lepattaen sitä kertomustani Lyydiasta, kuivui kieleni ja koko sisäinen turpavärkkini ensimmäiseen suolenmutkaan saakka. Muistutin kuivaa ruutitynnyriä ja puhe oli sen mukaista. Pientä pussahtelua ja kuivaa nassutusta.
Onneksi Eliisa (nimeä ei muut.) toi vesimukin. Koskaan ei vesi ole ollut niin hyvää ja tervetullutta.
Kyllä oli kamalaa ja se siitä suun sylkysenä pysymisestä.

Nyt täytyy niellä sylkynsä ja lähteä piirustuskurssille.
On minun vuoroni viedä fleetu.
T: Kaisa von Fleetu-Curkbichler
----------------------------
Apostolien teot 16: 14-15

Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia,
jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla.
Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen, minkä Paavali puhui
ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Hän sanoi sitten meille:
"Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni"
Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan.

-Ei riit

Keräystä ja viiriä

Yläkuva on oiva esimerkki siitä, miten todellisuus on aivan jotakin toista kuin kuvallisuus.
Meidän köökkimme pöytä ei koskaan kiillä tuolla siivolla muutoin, kun silloin, kun sitä jostain syystä filmataan, tai silloin, kun tulee vieraita.
Jos joku nyt, juuri tällä sekunnilla, tulisi meille, niin se joku näkisi, että emännän (so. minä) paikalla on pieniä kasoja makaroninpäkiä, joidenka pätkien välissä hiukan toissatoissapäiväistä viljapossusuikalesoosia. Magnus on oikeassa, kun sanoo, että puolet putuaa riveeliltä pöyrälle ja toinen puali osuu suuhun.
Kiiltäväinen kuva on otettu alkukesästä. Muistan, kuinka halusin ikuistaa puutarhamme kukkasia vaasissa ja  sitä varten piti pöydän kansi puleerata viimeisen päälle.
Sen sijaan köökkimme ikkunasta näkyviä maisemia ei ole puleerattu. Ne todella ovat noin suloiset ja puhtoiset. Aina.

Alakuvassa on mato matolla. Tarkemmin vielä: Portaiden edustamatolla. Kyseessä on matto, joka on pikkuhiljaa sulautumassa luontoon. Uudempi matto (samassa kuvassa) vielä sentään toimii rapaklönttien puhdistusalustana.
Mutta eikös vaan ole kaamean pitkä lötkäre tuo maski? Melkein metrin mittainen.
Kyllä örkötti, kun huomasin sen, mutta juoksin hakemaan kameran, että saan sen ikuistetuksi.
Ei ole kumma, että supit viihtyvät plantaasillamme, kun jo yhdestä kasiaisesta tulee kupu täyteen.
Ja jos vielä pyytään örkötysaiheessa, niin hiiret ovat kiitettävästi taas löytäneet vanhan ja hyväksi kokemansa väylän vinttihuoneeseemme.
Tänne, tähänvinttihuoneeseemme, jossa nytkin juuri kirjoitan ja jonka uumenissa olevaan sänkyyn taas illalla raskaan pääni painan.
Siis ottaako päähän? Että ne sen tuhannen viiksivallut ja siimahännät tänne joka syksy pränkäävät!
Asuntolehteä olen taas kädet vapisten selaillut, kuten kymmenenä syksynä tätä ennenkin.
Nythän meidän liiterissä kyllä majailee kissi. Kissi ja ainakin yksi poikanen. Se kyllä tietää huutia ainakin muutamalle pask...siis hiirelle.
Yhtenä iltana, tässä viime viikolla, Charles oli tullut kotiin ja ihmetellyt autosta noustessaan, että mikä vikisee ja missä?
No siinä ihan muutaman metrin päässä oli kuojunut pienen pieni kissanpoika, jota äitinsä (sellainen topakan näköinen katti, jolla on toinen korva kuin ruusukaali) oli heti lähtenyt viemään turvaan.
Se turva sattuu olemaan meidän navettamme ylinen, jonne pääsee puuliiterin puolelta ja jonne ei kyllä pääse meistä muut. Sen verran kapeat ja klaakkerot tikkaat sinne vievät.
Voin vain kuvitella lääkärin ja fysioterapeytin hitaita katseita, jos menisin katkonaisine kinttuineni vastaanotolle tikkailta pudottuani. Ja juuri, kun toinen olkapää on joten kuten toennut. (Toinenhan tokeni jo muutama vuosi takaperin).
Tämä nykyinen toinen tokeneminen minua myös itsekseni ihmetyttää sangen isosti.
Olin nimittäin viikon keskivaiheilla olkapäineni fysioterapeutin luona ja, vaikka hän väänsi käteni niskan takaa etupuolelle umpisolmuun ja heittäytyi sen päälle (jos ihan pieni liioittelu sallitaan) niin ei ottanut kipeää!
Myöhemmin samana päivänä olkapäähän (tai siis tuonne vasemman solisluun sekaan johonkin) tuli sitten kumminkin niin kauhea kiputila, vaikka istuin, että piti huutaa Magnukselle, että hän toisi vesikupin ja panisi särkypillerin suuhun.
Ajattelin, että minuun on nyt sitten iskenyt se kuuluisa luulotauti. Lääkäri ja fysioterapeutti eivät totea mitään (tietenkään, kun potilas vannoo, ettei tunnu sillä hetkellä kipeältä).
Kovasti on tympee tauti muuten tuo luulotauti.
Mutta onneksi ko. tauti ei enää iske kuin kerran päivässä. Tänään ei vielä kertaakaan, vaikka ollaan jo päivän paremmalla puolella.
Jumppaharjoituksetkin sujuvat ihan kivasti. Paitsi lauantaina, kun en viitsinyt nousta tuolista, vaan kurkottelin käteni terapeutin ohjeen mukaan peukalot edellä ylös.
Silloin vasemman rintavarustuksen alle iski sellainenkin kramppi, että en pystynyt hengittämään muutamaan minuuttiin ja senkin jälkeen hyvin säästeliäästi.
Yhtään ei naurattanut. Päinvastoin. Tirautin muutaman kuuman kyyneleen. Olisin tirauttanut enemmänkin, mutta otti niin kipeää se  nyyhkyttäminen.
Vanhuus ja vaivat. :(
Ja jotkut vielä sanovat, että vanhana on kivaa. Esimerkiksi rakas edesmennyt äitini.
Hän sanoi, että on kivaa, kun yhtään ei tarvitse välittää mistään. Siis siitä, mitä sanoo.
-Saa paukutella puheessaan mitä tykkää, eikä tarvitse välittää miltä vaatteet näyttää ja tollasta, äitini puhui innosta hehkuen. Muistan ilmeetkin kristallinkirkkaasti.
Noh, ehkä minä en sittenkään olekaan vielä vanha. Välitän nimittäin kovasti, miltä vaatteet näyttävät ja häpeän, jos tulee päästettyä suusta sammakoita.

Vaatteistanikin huolestuin viimeksi sunnuntaina kirkkoon lähdettäessä. Huomasin, että olen lyhentänyt lurexlegginsieni puntit eripituisiksi.
-Kuinka mä voin mennä noutamaan pöytäviiriä, kun toinen puntti on polvesta poikki ja toinen menee kantapää alle? tuskailin Magnukselle ennen kirkkoon lähtöä.
-Kuule kukaan ei katto sun päälles ja jos kattoo nii ei ne mitää huamaa,
-Jassoo? Sun mielestä mä voisin mennä vaikka nakuna, eikä kukaan kattois, eikä huomais mitään?
Olen siis olematon jo, vaikka en ole vielä seitsemänkymppinenkään? nyyhkäisin.
(Viittasin tässä siihen totuuteen, että nainen muuttuu 7-kymppisenä näkymättömäksi, kuten eräs kirjailijatar on anonut).
Noh, ei Magnus kuulemma sitä meinannut ja päästiin lähtemään kirkkoon. Ajattelin, että juoksen eteen viiriä noutamaan nopeasti ja ehkä vähän vinossa, niin kukaan ei huomaa.
Piispanmessun jälkeinen ansiomerkki&viirienluovutus-sessio meni kuitenkin hyvin ja nyt pöytäviiri komeilee kotimme kaapin päällä.
Legginssien pultuille teen myös myöhemmin jotakin, jos viitsin. Legginssithän alkavat kuulemma olla jo hiukan poissa muodista. Nyt pitää punttien lösöttää!

Keskiviikkona olin Punaisen Ristin nälkäpäiväkeräystä suorittamassa Annin (nimeä ei muut.) kanssa.
Ihmiset ovat anteliaita ja avokätisiä täällä Isossakyrössä (ja varmasti muuallakin).
Huomasin myös, että jos kerääjä on iloinen, ystävällinen ja nauravainen, niin ihmiset hakevat vaikka autosta rahaa ja tulevat takaisin pudottamaan ne keräyslippaaseen.
Päätinpä minäkin muuttaa rautakankikeräystyyliäni ensi vuonna. Eikä ole pahitteeksi, yrittää leventää hymyä luonnolliseksi sen väenväkinäisen jakoavainhymyn sijaan. :D

Viime viikolla olin Vaasassa runojani lukemassa. Vanhan Vaasan pappilassa,
Illan nimi oli "Pätkiikö?"
Menin sinne Magnuksen tavan mukaan HYVISSÄ ajoin.
Kukaan muu ei ollut vielä tullut paikalle, paitsi tietenkin kahvinkeittäjät. Satoi kaatamalla, mutta oli lämmin. Niinpä istuin autossa (jonka olin ajanut melkein ulkokynnykselle vastoin Magnuksen tapoja) ja vaivuin horteeseen.
Jonkun aikaa hortoiltuani saapui  illan juontaja ja organiseeraaja Eikku paikalle.
-Niin olikos sinulla tänä iltana jotakin..., Eikku kysyi minulta ja näytti kysymysmerkiltä nenänpäästä kengänkärkiin saakka.
-Juu! hönkäisin minä. -Frouva on minut jo keväällä tänne tilannut. Keväällä siksi, että varmasti saa minut, koska kysyntä käy kuumana...sanoin tärkeän näköisenä.
Niinpä ulkopaikkakuntalaisen runoilijavierailijan nimi lisättiin konseptiin.
Kyllä piti nauraa! Voiko osuvampaa teemaa illalle olla? En malttanut olla revittämättä siitä silloin, ennen lausumistani, kuten en nytkään.
Meillä on. plikat ja poijat, huumorintajuinen Jumala.

Sunnuntaina ajelimme Vaasaan. Menimme ensiksi Huutoniemen kirkkoon seuroihin ja sieltä Asevelikylään.
Joimme Joonathanin syntymäpäiväkahvit nyt, vaikka H-hetki oli 15 päivä ja lahjakin annettu.

Tänään aloitan harrastuksen, jota oikeastaan olen tehnyt jo vuoden täällä vinttipöksässä.
Aloitan nimittäin piirtämiskurssilla piirustamisen Vaasan kansalaisopistossa Vähässäkyrössä.
Menen päälukua lisäämään, että saavat kurssin aloitettua.
Penaalit on etsitty framille. Myös paperi, pyyhekummit, lyikkärit ja teroittimet. Ans kattoo, miten lennokkaita kuvia alkaa pukkaamaan.

Tähän loppuu raportti täältä Hälvänperältä. Monta asiaa jäi viikosta kertomatta, kuin myös asioita ja menoja tekemättä. Ehkä ensiviikolla sitten.
T: Kaisa. Penaalin tylsin kynä.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän Herra on tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä!
Hoosianna! Herra anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran
nimessä.
Herran huoneessa teidät siunataan.

Ulkona paistaa kaunis syyskuun aurinko ja minä istun vinttipöksässä ja kirjoitan.
Täällä on hämärää. Johtuu siitä, että juuri kirjoituspöytäni edessä oleva pieni ikkunaräppänä on peitetty tyynyllä.
Jos tyynyä ei olisi, olisi niin kirkasta, etten näkisi tietokonetta ollenkaan, saatikka kirjasinnappuloita.
Täällä vinttipöksässä kaverinani on myös peukalonpään kokoinen sontakärpänen. Peukalonkokoisia sontakärpäsiähän ei saa millään ilveellä listittyä. Minulla oli kyllä sanomalehdestä kääräisty truuttu nyrkissä, mutta ei puhettakaan, että olisin onnistunut edes hilpasemaan mokomaa sontiaista.
Lähdinkin alakerrasta hakemaan myrkkypottua, vaikka en mielelläni moisia pottuja käytä. Varsinkaan, jos joutuu itse istumaan pottumyrkyn vaikutusalueella.
Ihme ja kumma! Kun tulin takaisin, ei kuulunut pihaustakaan mistään.
Joko se makasi ketarat pystyssä pelkästä säikähdyksestä (vrt. lehdellä lätkintä), tai se osasi ulos avonaisesta aakkunasta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa epäilen raskaasti. Sontakärpäset eivät koskaan osaa ulos ikkunasta.
No niin, täällä on siis hämärää. Ihan samoin, kuin tuossa yläkuvassa kuvanottohetkellä oli.
Toivottavasti sentään näette siitä sen verran, että tunnistatte sen yhdeksi Daltonin kolmesta veljeksestä.
Salamaa ei voinut käyttää, koska kuva on otettu ikkunan läpi. Ulos ei voinut mennä, etteivät suloiset pikku karvakeräset vaan saisi estoja, eivätkä traumoja. (Silloin olimme vielä suosiollismielisä veljeksiä kohtaan).
Vaan annas olla, kun aikaa kuvan otosta kului, niin mielemme muuttuivat ja kalistelimme ja kolistelimme iltaisin niille kaikkia mahdollisia peltikanistereita ja lisäksi huusimme kuin leijonat saaliinjakotaisteluissa.
Sepäs auttoi, koskapa emme ole niitä pitkään aikaan enää NÄHNEET. Joka aamu kävin myös  tarkistamassa kaarisiltamme lankkuja. Että löytyykö tassunjälkiä. Nimittäin juuri meidän kaarisillallamme  niillä oli tapana tanssahdella rapaisilla tassuillaan jonkun aikaa, ennenkö siirtyivät puutarhaan mato- ja kotiloapajille.
Ei näkynyt sillalla jälkiä. Eikä liioin karviasimarjapensaista oltu räätsitty marjoja, vaikka ne vinistävät ihan maata myöden. Hyvä! Ymmärsivät veljekset katsella muualta kotikolopaikan.

Karviaismarjoista puheenollen tänä vuonna niitä tuli ilahduttavan runsaasti.
Tänä vuonna olen vihdoinkin myös saanut surutta moosata naamaani niin paljon tikkelpääriä kun ikinä olen jaksanut. Ja tämä likkahan jaksaa. Litraa vähempää ei viitsi alkaa syömäänkään.
Lapsuuden trauma (seinäntakanaapurin karviaismarjapuskat meidän punaistenviinimarjapuskien vieressä, eikä yhtäkään k-marjaa saanut edes ajatuksissaan suuhunsa pistää) on viimeistäänkin nyt kunnolla hellittänyt. Kuusikymmentä vuotta se otti.

Traumoista puheenollen järkytyin pikkasen, kun ajattelin, että aika moni trauma ei enää varmastikaan ota häipyäkseen. Olenhan jo iälliseksi tullut.
Ei yksikään terapeutti taatusti alkaisi kanssani työskentelemään, kun kuulisi ikäni. Ei, vaikka yrittäisin ykyttää, että pienenä en saanut nukenvaunuja, vaikka kovasti halusin. Nyrkinkokoinen korikoppakärry ei poistanut pienen tytön harmitusta. Kaikilla oli oikeat nukenvaunut, eikä kenelläkään korikärryjä.
En ollenkaan väitä, etteivätkö käpylehmätkään tympeitä olisivat olleet, mutta...
Eikä asiat pelkästään leikkikaluista juohtuneet. Kaikenlaista oli muutakin. Ja on. Magnus aina ihmettelee. Hänellä on aina kaikki ollut lapsena jees.
Näistä asioista olen urputtanut ennenkin. Nii-in! Sellaista se on, kun ei pääse valittelemaan vastaanotoille. ;)
Ihan kaitainen asiahan tuo leluasia on, sillä eihän monilla muillakaan ole ollut, vaikka muuta tuolla aiemmin väitin. Puisia leluja meillä kaikilla oli ja nekin aina patterin välissä.
Olen muuten salaa iloinen lasten puolesta, jotka saavat hirveät määrät leluja, vaikka sanotaankin, että kaikkea on liikaa. eikä ne opi, ettei kaikkea saa tässä maailmassa...
Leluja ei koskaan ole liikaa. Tai no, ehkä sitten, elleivät ne sovi kaikki 100 neliömeeterin leikkihuoneeseen.
No joo se siitä.
Olen siis sen ikäinen, että saan luvan kantaa kaikki MINUUDEN TUNTEMATTOMAT TUSKATILAT hautaan saakka.(Pyhkii räkää nenänpielestään).
Ehkä käyn tässä välissä juomassa lohtukahvit ja lohtuomenapiirakanpalan.
Luulisi, että sitä olisi meikäläinen hyvinkin lohdutettu, kun olen leiponut ainakin kaksikymmentä omenapiirakkaa pitkin tätä alkusyksyä, mutta ei. Siitähän vasta tuskaa pökkää.
Näin yksikin yö unta, että joku tarttui poskiini kovalla otteella niin, että suupieleni venyivät ja kieli pullahti pari senttiä suusta ulos. Se joku sanoi kovalla äänellä:
-Olettepas te lihonu!
Olin siinä unessa samaa mieltä ja herättyäni vasta oikein olinkin samaa mieltä.
Niinpä tänään taas aloitin kuntoilun. Varovasti. Ihan vaan lehdenhaku sadan metrin päästä ja kuntovehkeen oikeinpäin kääntäminen. Nyt aluksi. Eikä tuo olkapääkään kestä mitään ylenpalttista reuhtomista.

Koko viime viikko melkein meni vielä potiessa. Tosin kipu on alkanut mukavasti hellittää ja tablettimäärää on saanut vähentää. Menojakin piti vielä karsia, mutta mikäs on ollut ollessa, kun on oli niin mahtavat ilmat koko viikon.
Jo hiukan kelmenneet posketkin ovat ruskistuneet uudestaan ja mieli on ollut kesäisen keveä.
Olen istuskellut ulkona ja lukenut kirjoja ja välillä paiskannut vatupassiin, jos on siltä tuntunut.
Viikonloppuna sitten olikin vientiä.
Lauantaina serkkupoika täytti vuosia ja hänen mökilleen ajeltiin puolenpäivän tietämillä juhlia viettämään.
Oli mukavaa tavata serkkuja ja sukulaisia ihan livenäkin, eikä vain naamakirjan lehdillä.
Samana iltana oli minulla ja Magnuksella vastuuta Vaasassa Palosaaren kirkossa. Se tavanomainen kaava:
Magnus puhui ja minä paasas...siis luin runoja. Hyvin meni. Noinkohan on, että meikäläisen kieli on vihdoinkin antunut? 28 vuoden rupeaman jälkeen?
Ei puhettakaan korppukielestä esiintyessäni. Ennemminkin piti vähän nieleskellä, ettei olisi sylkeä kirjalle nokahtanut.
Kolme runoa luin ja tunsin luissani ja ytimissäni, että niitä myös kuunneltiin. Siitä siihen, ettei mukana lausuttu. Ovat jo aikalailla usein runoiltuja. Siksipä uusia runoja pitäisikin saada kehiin ja sassiin.
Eilen jo kirjoitinkin kaksi. Siinä samalla, kun suunnittelin Naisten kesken iltapäivän ohjelmarunkoa, Kahteen eri runkorakoon rustasin runon.
Ihan lyhyitä vaan, koska juontajan (jona minä tilaisuudessa toimin) pitää juontaa, eikä luturoida muuta, kuten lausua runoja tai sen semmoista.
Kun Naisten kesken iltapäivä oli ohi revin ohjelmarunkokonseptin tuusan nuuskaksi!
Siis apua!
Ja minä kun aioin briljeerata niillä kirjoittaessani seurakuntaan raporttia tilaisuudesta.
Onneksi muistan runojen aiheet. Toinen oli olkapään yli sylkemisestä, kun musta kissa juoksee tien yli ja toinen kesän kiinnipitämisestä kynsin&hampain. Kirjoitan runot ihan uuteen uskoon ja kuosiin jahka tästä selviän.
Nyt, jos sinä olet selvinnyt tähän saakka, onnittelen. Ellet, niin ei haittaa.

Ps. Sontakärpänen heräsi. Se sai niskaansa tuhtin pruuttauksen myrkkymööliä. Sitten se vasta oikein innostuikin. :(

T: Kaisa Paksuposki-Möölpruut
-------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan 11: 28-30 (Jeesuksen sanoja).

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn
ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille
levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja
katsokaa minua: minä olen sydämeltäni
lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löy-
tää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun
kuormani on kevyt.