Viime, eikun edelliskesänä naapurin kissakatraasta osa päätti tulla maistelemaan meidän kulmakuntamme myyriä.
Ne tulivat illalla. Satoi ja tuuli, joten ne luiskatelivat yksi kerrallaan talomme kivijalan tuuletusaukosta suojaan.
Yksi, joka oli kaikista pienin ja kovaäänisin (rääkyi taukoamatta koko ajan. Sen viiksikarvoihin ei sopinut, että se kastui) ei ylettynytkään hyppäämään kolosta sisälle.
Surkeena ja märkänä se jäi karjumaan ulos, kun me lähdimme sisälle untuvaisten täkkien ja puhtaitten lakanoiden alle aikeena syödä ensiksi tuhti iltapala.
Mutta Maunopa ei saanutkaan unta silmään. Hän nousi ylös, meni ulos ja pehmusti vanhan vesisaavin perunasäkeillä somaksi kissapesäksi.
Kitisevä kostea kissi asetettiin pöntön perälle ja heti tuli hiljaista.

Aamulla, kun kiiruhdettiin sydn syrjällä talon syrjälle, meitä kohtasi kuvassa näkyvä näky.
Voit tietysti kysyä, miksi emme iltasella OSTANEET sitä huutosuolta ja puntanneet siitä kolosta muiden mukaan.?
Siksi, että emme luottaneet, että äitsykkäkissi olisi osannut tuoda sitä vinkuiikkaa POIS sieltä. Yötä päivää olisi sitten korviin kantautunut pikkukissin itku.
Olisiko äidinketale muistanut tulla aina kikkiäkään antamaan, niin että olisi pentu kasvanut ja päässyt omin neuvoin kaakertamaan ulos? Ei varmaankaan!
Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Olin muuten ajatellut, että kun Magnus nukahtaa käyn katsomassa, onko emo lähtenyt viemään pentujaan takaisin kotiin, missä kohtelu olisi parempaa, mitä korteerin laatuun tulee, mutta en siis ehtinyt.
Huomasin taas, että minulla on helläsydäminen aviomies.
Olkoonkin, että hän on sanonut, että hän ei KISSIISTÄ PERUSTA ja NIITEI RUVETA HYYSÄÄMÄHÄN.
( Magnus oli kuitenkin itse jo viittävaille ottaa kissa meille, mutta järki ja vuotavat ja verestävät silmät voittivat).

Eilen leivoin seitsemänkymmentäneljä (74) korvapuustia.
Minäkin söin niistä yhden. Tunsin, miten puntarin viisari heilahti puolitoistakiloa ylöspäin, vaikka en edes noussut sen päälle.

En ole päässyt lenkillekkään, kun on tuo ANTILOOPPIkuurikin.
Kuurista ei ole ollut sanottavasti apua. Epäilen vahvasti sitä ontelotulehdusta. Onkokaan mulla edes olemassakaan mitään onteloa? Niin ovat täyteläisen näköiset ja oloiset posket!
Sen sijaan POSKIHAMMAS sytkyttää kaikkea muuta, kuin kivasti leukaluussa.
Miksei hampaat voi olla niinku KYNNET. Niitä vois lyhentää ja ohentaa ja VIILATA ja leikata poiskin, kun tarve vaatii. Sitte olis myös hauskaa, että niitä vois LAKATA. Joka toisen mustaksi ja joka toisen oranssiksi (esimerkiksi).Minä kyllä ehkä lakkaisin kynsihampaani kalkinvalkoisiksi. Korkeintaan pieniä harmahtavia pilkkuja kynsivallien taakse.

Minun on kai sittenkin mentävä taas vahtaamaan sitä kalmokuvaketta! Tuntuu kyllä siltä.
On kyllä totta, kuten Ellu sanoi, että nykyään voi implantitkin laittaa, mutta MITÄS MINÄ SITTEN TEEN SILLÄ TEKISPESURILLA?

Paitsi, että väänsin eilen urakalla niitä öörfiilareita, olin myös illalla KIRJOITTAJAkurssilla Kyrönmaa- opistolla.
Meitä oli tasan viisi, jotka olivat innostuneet ajatuksesta KIRJOITTAA jotain jostain joskus.
Jos meitä on tasan viisi jatkossakin meinaa se sitä, että meitä ei kohta ole ollenkaan.
Meitä pitäisi olla KYMMENEN! Minä aion taistella asian puolesta ja saada ainakin yhden kirjoitusintoilijan mukaan.
Saimme tehtäväksi kirjoittaa ylesönosastoon asiasta, joka on erikoisesti sydämmen päällä.
Minä kirjoitin eutanasiasta. Otsikoin kirjoituksen: Ylihuomenna armomurhataan äiti.
Kaikkien kirjoitukset luettiin ja kaikki oli valmista pässinlihaa lehteen lähetettäväksi. Viisi asianlaitaa tuli kerralla kuntoon!
Saimme kotiläksyksi aiheen kirjoittaa itsestämme.
Siitä mitkä ovat elämämme käännekohtia. Oi, miten hurmaavaa! Oikein kynnet syyhyy, kun saa kirjoittaa, miten kuusikymmentäkolmevuotta sitten elämässäni oli varteenotettava KÄÄNNEKOHTA kun synnyin ja sitten viikon päästä siittä...
Valitettavasti viimeiseksi painotettiin, että PIENI kertomus. Täytyy vissiin vähä tiivistää. Hhmmphh..
Itsestä kirjottaminen ja surkuttelu on lemppariaiheitani.
Muistan, kun eräällä kurssilla (meitä oli alun kolmattakymmentä) pyysin puheenvuoroa ja toin erään varteenotettavan surkimus-asian esiin itsestäni. Istuuduin alas penkilleni ja kaunis hämillinen hymy huulilla karehtien jäin odottelemaan kommentteja.
" LAKKAA TUIJJOTTAMASTA OMAA NAPAASI!" vastasi luennoitsija.
Hymynkare lakkasi kareilemasta. Pari kertaa nieltyäni tyhjää (vai menikö siinä purkkakin samalla? en pysty varmasti sanomaan) hivenen tuohduin. Sitä ei käy kieltäminen.
OMAAN NAPAAN? Hiukan on liian paksua ja intiimmiä!
Siellä oli sentään kolmattakymmentä ihmistä ja ...
Sitäpaitsi en ollut siihen aikaan enää nähnyt omaa napaani vuositolkkuun (eikä se näy vieläkään, jos oikein tarkkoja ollaan).
Kyllähän se ihan oikea huomautus oli näin, kun ajattelee vuosia jälkeenpäin.
Kannattaa kyllä energiaa paasata muihin asioihin, kun syynätä itseensä. Olen jo hivenen onnistunutkin olemaan ajattelematta, että minä KURJA MAAN MATONEN.
Nykyään ajattelenkin, että MINÄ MAAN MATONEN!
Paljon on kirjoitettu siitä, miten tulisi olla SINUT ITSENSÄ kanssa.
Olen huomannut, että kun on SINUT JEESUKSEN kanssa, niin alkaa se ittensä kans sinuuntuminenkin suttaantumaan.
Laitanpa tähän varmuudeksi ynnä vakuudeksi Raamatusta sangen viisaan pätkän psalmista 34:

Minä käännyin Herran puoleen,
ja Hän vastasi minulle.
Hän vapautti minut kaikesta pelosta.
Ne, jotka katsovat Häneen, säteilevät iloa.
heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.
Minä olin avuton ja huusin apua.
Herra kuuli minua
ja pelasti minut kaikesta hädästä.
.......
Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa Häneen.