Hääkuva vuodelta 1966.

Minä ja Magnus siinä hymyämme enemmän tai vähemmän jäykästi.

Mutta sydämen rakkavus leimuaa. Sen jotenkin näkee kuvastakin.

Sytämmien kohdalla on pelkkää kuumaa sätettä!

Pikkasen voi vaikuttaa tietenkin kuvauskulma ja lasipinnan heijastelu, MUTTA EI PALJOA.

Sydämen säteet olivat hyytyä tänään, kun vaihdoin verhoja.

AINA, kun verhot vaihtuvat (jouluna ja juhannuksena) tietää se sitä, että Letkutiellä puhutaan suurilla kirjaimilla.

Niin tänäänkin!

Raivoa kihisten juoksin vinttikamariin.

Blogissani oli Ellulta viisas lause, että Jeesuksen varassa ja armossa me saamme elää tämänkin päivän iltaan asti (ja tietenkin siitä myös etiäppäinkin).

"Niinpä", ajattelin. Ja meikäläinen oli vaan olin hiertänyt riitaa jo AJATELLESSANIKIN verhojen vaihtoa.

Laitan muuten taas ne ilman reunarimssuketta olevat viistoistavuotta vanhat, pesemättömät jouluverhot ikkunaan.

Huomasin, että tarvitsen uudet nilkkurit, kun kahdenkymmenen sentin piikkinokkakengät eivät ole enää trendikkäät, ja on esiintymisiä kaikenlaisia yltympäri paikkakuntia.

Siispä ajattelin, että verhot ovat IHAN HYVÄT, eivätkä nyt niin likaisetkaan.

Hiukan AJAN PATINOIMAT ehkä ja sävy hivenen syventynyt korkeintaan.

Juoksin blogini kommentit luettuani liukkaasti alakertaan ja pyysin anteeksi rumaa käytöstäni.

Onneksi Magnus ei nyt sanonut, että olisi syytä tehdä välillä parannustakin, eikä aina pyytää anteeksi. ( Totta kyllä. Yritän seuraavalla verhovaihdolla pitää varani. Ehdotan, että Magnus hoitaa yksin koko spektaakkelin).

Verhonvaihtoepisoodin jälkeen , kävelimme jälleen sydämien säteet sädehtien Kaksikertaa Puolen Hehtaarin Metsikköön katselemaan kuusta.

Oli tarkoitus löytää sellainen pikkiriikkinen kuusennysä, joka mahtuu kukkavaasiin.

Sellainen löytyi ja aion suihkuttaa siihen tekolunta ja pikkulillin pään kokoisia pallukoita kaikiin oksan päihin (6kpl)

Se saa olla meidän porstuassa toivottamassa tulijoita meidän RAUHAN POUKAMAAMME joulun ajan.

Muuten meidän kuusemme on muovia, koska Magnuksen NOUKKA menee tukkoon aidosta kuusesta.

Se ei ole mikään ihme, sillä kuusesta lehahtaa suunnilleen miljarttin verran kaikennäköisiä ja kokoisia ötököitä, kun se tuodaan sisätiloihin, jos lehtien kirjoittamiin tietoihin on uskominen. Ja miksi ei olisi?

Toisten klyyvarit eivät ole kommoonansa. Sieraimet eivät nytkähdä puoleen, eikä toiseen.

Toiset taas ovat herkkiä (Magnus) ja valittavat, että kinkkukin maistuu aaltopahvilta. Siis ei miltään!

Olin eilisen päivän Tampereella Sirkkelin tykönä.

Sirkkeli on koulukaverini vuosikymmenien takaa.

Muistelimme kaikki kolhut, mitä olimme saaneet sydänaloihimme kouluaikoina.

Muistelimme myös kaikkia metkuja, mitä olimme änkyröineet tuolloin.

NIITÄ EI PALJOA MUISTUNUT MIELEEN.

Oli mukava päivä.

Sirkkelin kotia ihmetellessäni ja ihaillessani, päätin mielessäni päästää sisimmässäni väenvängällä vangittuna olevan hamsterin irti, jahka palajan kotikonnuilleni.

Olen aina halunnut kerätä kaikenlaista ja olen aina halunnut laittaa esille kaikenlaista joka nurkkaan ja hyllylle.

Olen kuitenkin uskonut, kun lehtien palstoilla kovasti on tööttäilty SELKEISTÄ LINJOISTA, YKSINKERTAISISTA PINNOISTA, TERÄSPINTOJEN TAITEELISUUKSISTA ja miten MINIMALISTISTA ja NIUKKAA kaiken olla pitää.

OKEI! Saa olla. Ihan jees.

Sen sijaan Letkutie 365:ssä koittaa uudet TRENDIT:

joka neliösentille jotain. Pystiä (olen aina halunnut sen Rebekka kaivolla patsaan) ja purnukkaa sinne ynnä tänne ja paljon!

Ei mitään kallista tietenkään.

Kivanmuotoiset kivet, kävyt ja käkkärät esimerkiksi eivät tunnetusti ole kalliita (Magnus näyttää aika kalvakkaalta. Kun ei vaan flunssa iskisi).

Catherine soitti ja sanoi olevansa huonokuntoinen. Epäili sikaflunssaa.

Rukoillaan hänen ja kaikkien puolesta, jotka sairastavat.

Lähden naapuriin harjoittelemaan NAISKUORON (kerran esiintynytkin kylän jumalanpalveluksessa) joulujuhlaesiintymistä varten.

Minä laulan alttoa jos vaan muistan KUINKA SE MENI.

Siunattua iltaa kaikille, kaikille blogini tutkailijoille.

Uskoo ja toivoo Kaisa Hamsteerius.