Juhlaa ja kakkua

Hyvää maanantai-iltapäivää teille täältä Suomen Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähältänevalta toivottaa 2 kuukautta nuorekkaampi ja 200 grammaa vähemmän tuhti Kaisa.
Luit oikein! 2 kuukautta ja 200 grammaa! Ei paljoakaan kummempi kuin viikko takaperin.
Mutta entäs Magnus sitten?
Hänelle oli paukahanut mittausten mukaan melkein kilo lisää mitä viimemaanantain lukemiin tulee.
Kun päivällä keittiössä tavattiin (Magnus oli lähtenyt heti aamutuimiin Nikolainkaupunkiin hakemaan kortteja painosta) ihmettelin suureen ääneen painomäärää, jonka hän oli raapustanut tulosmerkintäpaperiimme.
-Minen oikee kunnolla nähäny mihinä puntarin viisari oli, enkä ruvennu orottohon, jotta heräät ja kattot likimpää, Magnus vastasi.
Mainittakoon, että Magnuksella pakkaa välittömästi mennä näkö huonommaksi, jos paino ei ole laskenut ja taas ottaa kirkastuakseen, kun painossa on laskusuhdanne meneillään.
Mainittakoon vielä tosin sekin, että Magnus on kumminkin hyvä, ellei paras tiimimme painonpudottajajäsen.
Viime viikko ja varsinkin viikonloppu oli aika haasteellinen koko meidän tiimillemme.  Kysyn, että kenellä on selkärankaa kieltäytyä täytekakusta (vrt. ylin kuva) ja varsinkaan, jos sitä tarjotaan itsenäisyysjuhlajumalanpalvelusmessun jälkeen?
Vastaus: EI KENELLÄKÄÄN!
Paitsi että, minä kyllä olin niin selkärankainen, että otin vain niin pienen palan, että olisiko siinä ollut yksi ja 1/2 mustikkaa ja peukalonkynnenkokoinen pala muuta möhnää.
Kuvassa näkyvä kakku on vuodentakaisesta kattauksesta. Tänä vuonna en olisi kuvaa muistanut edes ottaa, vaikka kamera väskyssä olisi ollutkin. Silmäni olivat nauliutuneet täytekakun mustikkalakeeriin ja pyörryttävän suloisiin kermavaahtolaineisiin sivuillansa.
Sitä se laihduttaminen teettää. Jotain herkullista nähdessään kaikki järjellinen toimintakyky hyytyy.
-Minen nuan vähän takia rupia lautasta sotkemahan, sanoi Magnus nähdessään kakkulautaselliseni.
Eipä niin. Hänen satsistaan oli vähällä sotkeutua pöytäliinakin puolenmetrin säteellä!
Itse en koskaan kehtaisi niin suurta palaa kakusta vohlaista. Ainakaan silloin, kun ollaan yleisissä kakkujonoissa ja ollaan aikamoisia punkeroita.
Tiedän, että täytekakun palanen kerran vuodessa ei lihota, mutta minun kohdalleni osui muutakin herkullista tämän viikon varrella.
Yksi niistä oli jouluateria Alavudella Pohjanmaan Kristillisdemokraattien piirihallituksen miitingissä.
Otin kaikkea hyvää lautaselleni hyvin, hyvin maltillisesti. En siitä syystä, että pystyisin itseni notkuvien herkkupöytien ääressä hillitsemään, vaan syystä, että tulen ihan hirveän kipeäksi, jos syön vähänkin runsaammin. Näin on ollut jo vuoden ja olen siitä täälläkin uikuttanut.
Syy, että olen kumminkin pysynyt pulleana on siinä, että olen syönyt VÄHÄN, mutta KOKO AJAN! Siksi en ole laihtunut. Nyt on tahti siis sellainen, että syön vähän ja 2-3 tunnin välein. Ehkä joku ei tätä tietoa ole vielä ole kuullut, eikä lukenut. Voihan sitä paitsi olla niinkin, että joku alkaa tästä nimenomaisesta maanantaista seuraamaan blogiani, joten on hyvä selvittää syitä ja seurauksia perusteellisesti.
Samaisessa KD:n jouluruokailussa (ja oli meillä kokouskin päälle) ehdotin pöytäseurueelleni, että voisi  runon lausua. Sanoin, että tuli runokirja "vahingossa" otettua mukaan.
Koska pöytäseurueeni (3kpl) oli myötämielinen nousin, viimmosen kinkunpalan valuessa kurkunperällä vatsalaukkua kohti, pystyyn ja ilmoitin, että yleisön pyynnöstä luen omitekemäni joulurunon.
Aika hyvin pystyin runon lukemaan, vaikka jännitti ihan kaameasti. Joukossamme on nimittäin melkein ammattilaisiakin, mitä esiintymisiin sun muihin tulee.
Pelkäsin jossain vaiheessa jopa, että röyhtäisen kesken kaiken.
Pelko ei ole nimittäin ihan turhaa, koska niin kauheasti minulle on joskus käynyt.
Kyllä se röyhtäys varmasti kuului ainakin etupenkkiläisten korviin, vaikka käännyin poispäin mikrofoonista ja olin ryiskentelevinäni ja perkaavinani äänihuuliani. Ei ole enää sen koommin siihen paikkaan röyh...tuota noin runoilemaan pyydetty.

Perjantaina saimme mieluisan vieraan: Viviannin.
Magnus haki neidin junalta Terviksen asemalta siinä kello 19 pintaan.
Laitoin valmiiksi pöytään kaikkia sörsseleitä tortilloja syödäksemme.
Tullessaan Vivianni sanoi, että hän ei jaksaisi syödä mitään, kun iskä oli hakenut hampurilaisia ja hän oli syönyt niitä ja...
No me muut iskimme hampaamme tortilloihin kuin possut limppuun. Siinä, luulisin,  on myös yksi selitys, että vain kaksi kuukautta nuorekkaampi olen tällä hetkellä.
Viiden minuutin päästä Vivianni sanoi, että hänellä taitaisi, tarkemmin ajateltuna,  sittenkin jo tortillat lasehtia.
Pelasimme syönnin päälle Salomon-lautapeliä. Eräänlaista Raamattuaiheista Trivial Pursuittia.
Charlesille (joka pelin voittikin) tuli kysymys onko Jeesus a)valo, b) hämärä, c) pimeä?
Viviannille osui kysymys (hieman liioiteltuna), että luettele Vanhan Testamentin tuomarit ja profeetat ikäjärjestyksessä lopusta alkuun. Kysymykset olivat hyvin erilaisia ja monimuotoisia, kuten tietenkin koko Raamattukin on.
Mainittakoon, että Vivianni ei suinkaan tullut pelissä pökäksi. Pökäksi tulin minä, vai oliko se Magnus? Jommin kummin.
Hirveä meteli syntyy myös avaimenpiiloitus-leikistä. Herää kysymyksiä ja vaaditaan tarkennuksia koska on kyseessä lintu-, koska kala- ja matokorkeus, mistä avainta kannattaa alkaa etsimään. Kun ei  tullut selvyyttä lisäsimme sääntöihin myös napakorkeuden.
Huomasin, että olen tullut surkeaksi avaimenlöytäjäksi. Joku oli jo aikapäiviä sitten kekannut avainkätkön, kun minä vasta mittailin huonetta napaani tuijottaen ja siitä korkeuksia mittaillen.

Lauantaina oli minun ja Magnuksen vuoro olla virsipiirinvetäjinä palvelutalolla.
- Ovatpas Hessa ja Herbert muuttuneet sitten viimenäkemän! sanoi joku hymyillen, kun jaeskelimme virsikirjoja.
-Nii-in! Niin se mualima munklaa! sanoin minä naureskellen. (Olimme vaihtaneet vuoroa Hessan ja Herbertin (nimet muut.) kanssa.
Lauloimme adventinajan virsiä. Minun piti ottaa kuulokoje pois korvastani, etten kuule omaa ääntäni liian selvästi. Se nimittäin kuulosti aika kamalalta. Olen ennenkin huomannut, että lauluääneni petraantuu huomattavasti, kun nyppään kojeen pois ja panen sen taskuun.

Sunnuntaina veimme vieraamme kotiinsa ja menimme itse Vaasan kaupunginkirkkoon suomalaiseen messuun. Kakkutarjoilusta tuolla edellä jo revittelinkin.
Itse messu oli myös aikamoista revittelyä. Aivan mahtavaa!  Kun viimeinenkin laulu (Finlandia-hymi) oli laulettu, niin minä karjaisin koko poskella AAAAAMENNNN!!!
Mauno säikähti vieressä ja äljähti kalpeaksi, mutta ei sanonut mitään. Paitsi tietenkin vieruskaverilleen hiukan vaimonsa intoa häpeillen:
-Halleluja, vaikka huivi menis!

Siinä niillä kakkukahveilla ollessamme Juhani-rovasti tuli ehdottamaan Magnukselle, että tämä vaihtaisi kutsumanimekseen toisen nimensä eli Juhanin.
Juhani-rovasti sanoi, että Juhani-nimi, paitsi että on hieno, kalskahtaisi näissä blogeissakin paljon paremmalta! Ei kyllä yhtään väärin sanonutkaan, vaikka myös oma lehmä on ojassa, mutta...osaako sitä tapojaan enää muuttaa, kun on 50 vuotta Magnusta Magnukseksi (nimi muut.) kutsunut?
Enkä minä keksi, kuinka Juhani-nimi blogissa muutettaisiin?  Näinkö?:
Jussi (nimi muut)? Tai Juuhan (nimi muut.)? Tai Juho (nimi muut.)? Tai Johannes (nimi muut.)?

Nyt on syytä lopettaa tämän kertainen jatustelu taas tähän. Ensiviikolla lisää jLs.
T: Kaisa Jatunen-Huutava
----------------------------------------------------
Psalmi 91: 14-16

Herra sanoo:
"Minä pelastan hänet, koska hän turvaa
minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi
suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä
vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä,
hän saa nähdä, että minä autan häntä."