Kieli keskellä suuta

Upeat halot näkyivät Hälväntaivaan yllä muutamia viikkoja takaperin.
On niitä näkynyt jälkeenpäinkin useita. En muista lapsena (enkä oikeastaan alku-aikuisenakaan) nähneeni koskaan nähneeni tämöisiä luonnonilmiöitä. Kyllä niitä varmasti aina tietysti on ollut, mutta eikö sitä sitten vaan ehtinyt taivaalle kuikuilemaan, kuten nykyään ehtii?
Ja, eikö sitä taivasta kaupungissa ollut niin laajalti näkösällä kuin täällä maaseudun kutveessa? Mene ja tiedä. Sen tiedän, että viikot eivät nuorena ja alku-aikuisena suhahdelleet niin äkkiä ohi kuin tätä nykyä. Hyvät ihmiset sentään! Juuri äskenhän minä  kirjoittelin laajasanaisesti kaikista "mielenkiintoisista" happeningeista ja taas istun vinttipöksässä kirjoittelemassa entistäkin  "mielenkiintoisemmista" tapahtumista.
Toistan: Lapsena ja alku-aikuisena eivät viikot kyllä yhtä vinkeesti kuluneet. Se on ihan varma asia se! Ja, jos kuluivatkin, niin varmasti minulla silloin oli enemmän häppeninkejä kuin esimerkiksi mitä minulla kuluneella viime oli.
Häppeninkejä oli tasan yksi koko pitkän viikon aikana! Eipä ole kumma, että teki mieli raapia tapetteja, syljeskellä ja keksiä riidanpoikasen aiheita.
En muista, olenko kertonut teillä määräävimmän luonteenpiirteeni? Se on kyläluutamaisuus!
Joka viikko pitää olla menemistä ja tulemista merkittynä ainakin kahdelle päivälle. Lukuun ei kuulu sunnuntait, koska sinä päivänä on aina menoa. Kahteenkin paikkaan. Kirkkoon ja seuroihin.

Kun läväytän kalenterini auki viime viikon kohdalta, ei menemismerkintöjä ole kuin torstain päällä:
Pappila klo 17.oo. Ohjausryhmä.
Sinne myös menin ja otin käsväskyyni kirkolliskokous-/hiippakuntavaltuusto- äänestysläpykät suljetussa kuoressa. Läpyköissä oli ehdokasnumerot valmiiksi vakaalla käsialalla valmiikis vetaistuna, koska kyseisessä vaalissa on mahdollisuus äänestää ennakkoon.  Säännöissä tosin luki, kun paikan päällä tutkittiin, että siinä tapauksessa voi äänestää ennakkoon, jos tietää, ettei pääse tulemaan kokoukseen. Noh, minä tiedän, että pääsen (ellei satu...jne).
Pahkuloimme, voiko siinäkin tapauksessa äänestää ennakkoon, jos tosiaan tietää, että tulee kokoukseen, jossa itse äänestys tapahtuu. Asia selviää varmasti ko. kokouksessa. Numerot eivät muutu kirjekuoren sisällä miksikään. (Terveisiä vaan Jokelle ja Perhapsille).

Kuten sanottu, mitään menoja ei ollut yhtä lukuun ottamatta. Paitsi tietenkin iki-ihana piirustustaideraapustuskurssi Vähässäkyrössä, kuten koko kevään teenpäinkin maanantaisin.
Minulla olisi viikolla siis ollut loistavasti aikaa kartuttaa korttipuulaakini lajikirjavuutta, siivota tavattoman sekainen karderooppini, järjestää tavattoman sekainen yläkerran komero, että saisin joulukuusen sopimaan sinne, ettei tarvitsisi sitä keskikammarissa seisottaa jne, jne.
Mutta mitään en saanut äntiin. Paitsi...
aina, kun minulla on tunne, että ei ole menemistä ja pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä, niin askeleeni johtavat jääkaapille. Se on ikävää se. Nykyään sillä tosin ei ole niin kovin väliä, koska nuortumis&ohentumis-session aikana en pidä jääkaapissa mitään. Siis mitään lihottavaa.
Kuitenkin, kun tänään varovasti astuin puntarin päälle osoittautui, että mitään ei ole huvennut mistään nuorentumisesta puhumattakaan. Päinvastoin jotakin oli tullut lisää!  500 grammaa.
Uhosin Magnukselle ensi sanoikseni, etten mene ollenkaan puntarille. En enää ikinä. Olkoon ja pysyköön kilot hautaan asti. Kantajiakaan ei tarvitse enää surkutella, kun olen päättänyt, että minut saa tuhkata. Kamala sana, mutta ei ole muutakaan käytössä. Pitäisikin keksiä uusi, ihan toisen sorttinen sana tilalle. Esimerkiksi solettaa. Joo! Minut saa solettaa, kun olen kuallu.

Kuitenkin kaikitenkin, kun siis aamulla olin elossa ja aikoja sitten laihduttamaan alkanut, astahdin kiltisti pienen neliönmuotoisen puntarimme päälle. Se oli hyvä astahtaminen. Muutos pahempaan olikin pienempi kuin ajattelin ja leuat lotisten pelkäsin. Peli jatkuu, vaikka sitä joulun ajan ja sen jälkeen on hiukan vihelletty poikkikin.

Perjantaina olisi tietenkin ollut tavanomainen meno raamattupiiriin. Sitä ei tarvitse enää edes kalenteriin merkatakaan, mutta perjantainapa meille tuli vieras Nikolainkaupungista.
Tai ei tietenkään mikään vieras, vaan tuttuakin tutumpi lapsenlapsi Vivianni.
Kalenterissa tosin lukee Joonathan, mutta hän ei nyt voinut tällä kertaa tullakaan, koska oli ollut sairaana ja tervehdyttyään flunssasta halusi tavata kavereitaan. Se on ilman muuta ymmärrettävä ja selvä asia se. Kaverit on tärkeitä. Ja ihan mahtavaa, että vielä tavataan kavereita, ettei vaan Twittreissä ja sen sellaisissa sättäillä.
Muistaa vaan omasta nuoruudestaan, kuinka kavereita piti olla ja niitä piti nähdä.
Vivianninkin oli määrä mennä ihan muualle yökylään, mutta siihen oli meidän onneksemme tullut muutos.
Viikonloppu meni tosi mukavasti ja ruoka- ja kaffipausseja pidettiin vähintäinkin riittävästi.
Eihän MINUN olisi pitänyt niitä niin tiuhasti pitää, mutta tuntien heikon ja plösön luonteeni, niin en pystynyt niitä vastustamaankaan. En tosin enää kertakaikkisesti pysty syömään niin paljon kuin, puolivuotta ja 7 kiloa sitten, pystyin. Tulen kipeäksi ja se on hyvä se.

Sunnuntaiaamulla menimme Vivianni, Magnus ja minä kirkkoon.
Siinä kirkonpenkissä istuessani tunsin niin suurta iloa ja rauhaa, että sydän oli sulaa. Minusta tuntui, että se jo pikkusen valui lattiaa kohti samalla, kun muu osa Kaisaa leijuskeli kattoa kohti. Mene, hyvä ihminen, sinäkin sunnuntaisin kirkkoon! Siellä Jumala hoitaa sinua. Kirkosta ei koskaan pöhlömpänä tule ulos, kun on sinne mennessä! Nimim. "Kokemusta on!"
Kirkonmenon jälkeen oli ulkona tarjolla hernesoppaa, nokipannukahvia ja makkaraa. Lasketellakin sai, jos pystyi. Minä en pystynyt. Laskuvaihe olisi varmaan sujunut oikeinkin vauhdikkaasti, mutta pystyyn  konkoaminen kaukana pellolla ei olisi onnistunut. Ei millään ilveellä.
Söimme makoisiin suihin hernekeittoa. Taas ihmettelin itsekseni, miksi seurakunnan ja armeijan hernekeitot ovat niin mahdottoman hyviä? Mikä ihmeen taikaresepti heillä on verrattuna omaan reseptiini? Onko olemassa jotakin superhernelajiketta, josta meikäläinen ei tiedä mitään?
No sitä superhernesoppaa valui sitten syödessä meikäläisen rintamukselle, paksulle mustalle tuubihuivilleni, poskilleni ja leukaperille. Magnus tietenkin mainitsi asiasta joka kerta ja minä suutuin joka kerta.
-Minen ikänä sano sulle enää, vaikkahan koko lautasellinen olis sun leuallas ja rasuus, Magnus jupisi loukkaantuneena, kun ärjyin hänelle.
-Sä sanot VÄÄRÄÄN SÄVYYN asiasta! karjuin minä ja herkkuhernesoppaa lensi suusta ainakin metrin päähän.
-Minen tiärä sävyystä, mutta soppaa on frouvalla enämpi aina naaman ulukopualella ku suus!
Hohhoijjaa. Niin varmasti olikin.
Analysoin käärmeissäni itse tykönäni, että miksikähän saan kohtauksen joka kerta, kun minulle mainitaan, että soppaa, velliä, voita, kermavaahtoa, mansikkahilloa jne. on naamataulussani, tai rintamuksillani?
Tulin siihen tulokseen, että se johtuu itsesäälistä! Ajattelen aina heti, kuinka surkean näköinen vanha, tukeva mumma on päässyt vellipatojen ääreen ja horii ääntä kohden enemmän, kun ehtii niellä.
Magnus sanoisi tähän, että olen luulotautinen ja että olisko paree, jotten sanoosi mitää? Antaasin vaan momman kekkalehtia ruakaa naamasnansa?
No, se olisi aika kamalaa ja huono vaihtoehto. Lupaan hillitä itseni ja pyytää kauniisti, että Magnus edelleenkin ilmoittaisi tästä maailmoja kaatavasta asiasta. Vaihtoehtona on tietenkin ottaa aina mukaan imupilli, tai kuolalappu. :(

Sunnuntai-iltapäivällä, kun muut lähtivät Vaasaan. lähdin minä Vähäänkyröön Naisten kesken iltapäivään. Tai onhan se Vähäkyrökin Vaasaa nykyään.
Minulla oli tilaisuuden juontotehtävä. Luin kuitenkin myös yhden uusista runoistani, vaikka tiedän ja on opetettukin, että juontaja ei saa omia löpinöitään puhua.
Tyytyväisenä ajelin kotiin tilaisuuden päätyttyä. Parkkeerasin Saabin ihan rappusten eteen, kuten Magnus lähtiessäni vannotti minua tekemään.
-Siälon niin liukas, jottet pysy pystys, jos lähäret pihan yli hontturoottemahan, hän varoitteli.
Oikeassa oli. Kieli keskellä on pitänyt viimeaikoina pihalla kulkea.
T: Kaisa Hontturainen-Hernespää
-----------------------------------------------------------------------------
Psalmi 91: 1-7
Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin:
"Sinä; Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan."
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja
etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,
et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä
ja ympäriltäsi kymmenentuhatta,
sinä säästyt.