Yläkuvassa minä. Istumassa rooliasussa pallonpuoliskomme ihastuttavimman kirkon puupenkillä. Roolini oli, kuten Draamaryhmässä esiintyessäni melkein aina "suuri kansanjoukko". Joskus minulla on ollut myös rooli, johon on kuulunut muutama repliikkikin. Niistäkin muutamasta unehutin joissakin näytöskerroissa puolet pois.
"Suuri kansanjoukko" on siitäkin syystä merkittävä rooli, koska meitä on siinä aina vain muutama. Pitää näytellä laajempaa kuin onkaan.
Tuon mainitsemani unehuttamisen takia en valitettavasti pysty vastaanottamaan suuria puheosia, vaikka niitä minulle annettaisiinkin. En ikinä opi muistamaan vuorosanoja!
Ja vaikka oppisinkin ja kotoa lähtiessäni vielä ne jopa muistaisinkin, niin kärsimäni kaamean ramppikuumeen takia ne haihtuisivat päästäni välittömästi estraadilla astuessani. Kuin yökaste auringonkilossa. Harmillista. Mualima on menettänyt minussa suuren näyttelijättären. Kirjaimellisesti. Nimittäin aamupunnituksessa näytti taas siltä kuin 500 grammaa olisi uumilta pois sulanut. En tiedä uskoako. Puntari näet räsähtelee ilkeästi, kun sille nousee. Räsähtelevä puntari ei tiedä aina hyvää, eikä oikein.

Alun alimmaisessa valokuvassa hehkuu ihana tätikatraani. Isäni puolelta. 
Isälläni oli kokonaista kuusi isosiskoa!
Aune-tätini (ylärivissä oikealla) kertoi minulle, että Kalle-isäni ei olisi itse tarvinnut ottaa askeltakaan ennen sotaväkeen menoaan. Niin kovasti häntä kuulemma rakastettiin ja lellittiin ja käsillä kannettiin.
Senkaltaista kohtelua minä ja veljeni sitten saimme vastaavasti isältämme. Ihmettelenkin, kuinka minusta kuitenkin kasvoi tämän kaltainen rautakanki kuin kasvoi? Ja luulisi, että viidenkymmenenvuoden rakkaudenosoitukset lellimisineen Magnuksen taholta olisivat rautakankea hivenen ja joistakin kohdin pehmittäneet. Hyvänen aika sentään! Mutta ei. Aikalailla kalsea vanha rouva olen. :(
Noh, mitä niitä syntyjä syviä setviskelemään. Jos jokin, niin itsensä tutkaileminen ja vanhojen asioiden kaiveleminen on kamalaa. Siitä sellaisesta tulevat vaan kynsinauhat vereslihalle ja kyynelkanavat vuotaviksi.
Parempi suuntautua ulospäin ja olla kiinnostunut ympäristöstään, kuin setviskellä oman mustanpuhuvan päänuppinsa uumenia. Parempi on luoda katseensa toivon ja tulevaisuuden antajaan. Jeesukseen. Nimim. "Kokemusta on".

Mennyt viikko oli, jos kalenteria vilkuilee, aika rauhallinen. Sainkin kaksi korttia piirrettyä viimeistä piirtoa myöden valmiiksi, kun ei ollut menoa mihinkään päin. Kortit pitäisi viedä painettavaksi ja ottaa muutamat suurennukset.
Maaliskuussahan täällä Isonkyrön kirjastossa on näyttely, jossa korteistani otettuja vedoksia on tällätty raameihin. Olisi kivaa, jos saisin mahdollisen monta uutta korttivedosta, ettei tarvitsisi niitä samoja vanhoja kehystellä, joita monet teistä ovat jo toinen toisilleen lähetelleetkin.
Hiukan kehittelin viime viikolla, joka tosiaan oli hyvinkin rauhallinen, päässäni uutta runonjuurtakin ja juureen mahdollisia säihkyviä säkeitäkin, mutta en saanut mitään paperille asti.
Luin kyllä joitakin muiden kirjoittamia kauniita värssyjä ja ajattelin tyytymättömänä, että miksi minä en osaa kirjoittaa mitään kaunisrunoa? Vain niitä tökstöks-runoja.
Yhden tökstöksrunokirjan  aion kuitenkin vielä kirjoittaa oli sitten kaunista, tai ei. Eilenkö se oli, kun joku jo uuden runokirjan perään hiukan kyselikin. Sellainen innostaa.

Innostavaa oli myös, siinä keskipaikkeilla viikkoa, käydä ystävän kanssa juttelemassa eräässä Esson- baarissa (nimi muut.) ja juoda hyvät wiinerikaffit.
Sekin on innostavaa, että saa kotiinsa vieraita muualta maasta. Tai eihän Mauritzio vieras ole. Magnuksen veli hän on. Keitin vieraalle ja meille itselle tietysti myös, raparperikiisseliä, johonka tipauttelin runsaasti oman maan mansikoita. Muusi ja lihapullatkin onnistuivat taas, kuten joka kerta Mauritzion vierailun aikana aiemminkin. Kasvisgratiinikin onnistui. Ainakin melkein, kuten aina, kun kyseinen vieras meillä käy. Se, että gratiini onnistui vaan melkein, johtuu siitä, että mielestäni vihannekset lilluivat, taas kerran, liian pitkässä liemessä.
-Ratiinihin pitää laittaa raakasti kananmunia, nii kyllä lillumiset katuaa! sanoi Magnus
Täytyy vissiinkin seurata ko. ohjetta seuraavalla kerralla, tai sitten kaivaa gratiininteko-ohjeet googlesta.

Sunnuntaina ajelimme kirkkoon tapamme mukaan. Koittakaapas tekin, joilla sunnuntaikirkkoilu ei ole niin kovin tapana, tehdä samalla viisiin, vaikka ensi sunnuntaina. Siihen lähimpään kirkkoon, kussa nyt satuttekin asumaan.
Kirkonpenkissä sydän ja mieli rauhoittuu. Jumala itse palvelee sinua. Ei haittaa, ellet nyt osaa heti pompahtaa pystyyn siinä kohtaa, kun kuuluu, tai et osaa kaikkia virsiä, joita veisataan. Äkkiäkös ne oppii.
Papin saarnaa kannattaa kuunnella tarkkaan ja mennä sakastiin kehumaan, jos oli hyvä. Voi myös kiskaista liperistä, jos puhe oli huono. (No, ei nyt sentään. Vitsi vitsi!!!)

Minulla oli Huutoniemellä sunnuntaiseuroissa kahvinkaatovuoro. Tai siis meidän kahvitiimillämme oli kahvitusvuoro..
Kahvinkaatelu (kuppeihin) on hauska ja vastuullinen tehtävä ja myös taitolaji. Se, että osaa jättää tismalleen oikean millimäärän tilaa maidolle, ei aina olekaan niin helppoa. Jotkut nimittäin haluavat, flosottaaa kahviinsa maitoa enemmän ja jotkut taas vähemmän.
Sellainen "suullinen"-kahvitippa on myös aika vaikea kaatotehtävä. Suita kun on niin monta kokoa.
Kantapään kautta kahvinkaataja oppii ajan kuluessa tämänkin. Minä olen toiminut tehtävässä 28 vuotta ja olen siinä tehtävässä jo aika hyvä.

Tänä iltana olimme 1/2 sukua (Catherine, Eerikki, Magnus, Charles ja allekirjoittanut)Nikolainkaupungissa kuuntelemassa Kuula-opiston epävirallista musiikkimatineaa. Kymmenisen innokasta pianonsoitonoppilasta, Vivianni muiden mukana, soittivat vuorollaan oman pianokappaleensa.
Vivianni soitti upeasti omansa. Ilman nuotteja, vaikka niitä olisi saanut pitää nokkansa edessä. Minua jännitti ihan hirvittävästi.
Viviannista kehkeytyy taatusti hyvä soittaja. Saa mummu sitten tilata häntä joskus soittamaan NIP:iin. (Naisten kesken iltapäivään).
Konserin jälkeen menimme vielä kahville Aija-Kanitan tykö. Ilmoitin hänelle menostamme ja hän sanoi, että tervetuloa, mutta pullaa ei ole. Kahvipöytään mennessämme oli pöydässä donitseja.
-Eksä nähny, että reikien ympärillä oli donitsipullaa? minä kysyin.
-No, kyllä mä sitte kummiski pakastimen pohjalla näin, Aija-Kanita-täti sanoi iloisena.

T: Kaisa Nippi-Nupander
---------------------------------------------------------

Tämä raamatunlause on ollut blogini lopussa monta kertaa, mutta se on aina yhtä hyvä:

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.
Jesaja 33:6