maanantai 5. syyskuuta 2016



Hyvää iltaa te rakkaat, mutta ihanat blogini lukijat ympäri Tellusta. Kesä on nyt sitten kesitty! 
Yläpuolella näet kirpeän haikeita alkukesän kuvia plantaasiltamme.
Alkukesä on aina muutenkin niin hirveän haikeaa aikaa, saatikka sen muisteleminen syksyn tunkiessa kylmiä sormiaan selkäpiitämme pitkin. 
Se on sitä siksi, kun sen tietää niin lyhyveksi. Keväällä sitä ihmislapsen tekisi mieli vain istua 24/7 muovituolissa ja tuijottaa kaikkea luonnossa tapahtuvaa ohikiitävää ihanaa.
Myönnän, että pitäisi istumisen sijasta kitkeä, perata, multia, istuttaa ja möyhiä, mutta semmoista minä en tee. En ole koskaan tehnyt, enkä koskaan tule tekemäänkään, kuten useassa kirjoitelmassani olen ponnekkaasti uhonnut.
Mauno meillä möyhentelee, multii, siistii, perkaa, tasaa, istuttaa, noukkii, kerää, ruokkoaa...jne.
Mikäs siinä.En halua olla esteenä. Hän sanoo vieläpä tykkäävänsä siitä. Tänäkin keväänä hän hikikarpalot otsalta valuen ja kuokanvarresta tukea ottaen, sydäntään pidellen näin vannoi ja vakuutti.
Minä siis vaan ihailen ja sydämessä ei tunnu kuin kirpeältä.
Näin syksyisin (jota sitäkin istun ja ihailen) tekisi mieleni muuttaa johonkin, jossa on kevät koko ajan. Mutta tiedän, että ei se keväisissä oloissa oleminenkaan loppujen lopuksi niin valtavan kivaa ehkä olisi.
Olen nimittäin varma, että jahka olisin saanut kapsäkit purettua siellä uudessa maassa, alkaisin kaipailemaan Suomen rapaisia syksyjä ja tuulien tuiverruksia.
Kesänalkukaiho ei onneksi kestä meikäläisellä kovin kauaa. Syyskuu suhahtaa äkkiä ohi ja lokakuun litinöissä alan odottaa Joulua ja se saa lopullisesti kaihot unehtumaan. Jouluahan  ei voi missään muualla viettää kuin Suomessa. (Jaa no, ehkä Israelissa kyllä).

MUTTA! Nyt on kesä ohi ja uudet tunteet pinnalla. Tänään alkaa taas mhvv- bloggaus ja se seikka toivottavasti on mahdollisimman monille iloksi. Edellyttäen tietenkin, että yleensäkin iloitsee seittemänkymppisten mummujen menoista ja tuloista! (Värisevä huokaus).
Meikäläinen ainakin iloitsee. Sehän on vähän pakkokin, kun kerran sattuu olemaan sen ikääinenkin. Toivottavasti myös jotakin tapahtuukin, että on, mitä kirjuuttaa.
Viime viikolla Catherine mainitsi, että pian minulta loppuu loma!
-Mikä ihmeen loma? äimistelin minä. Työstä postipuksuna on jo hulahtanut pitkästi toistakymmentä vuotta.
-No kirjoitusloma! Catherine selitti iloisena.
-Jaa niin joo!!! äkkäsin minäkin ja tunsin, miten ilon pinet pisarat pirskahtelivat sydänalassa.
Ainakin yksi innokas lukija on tiedossa. On myös olemassa toinenkin: rautalintu! Se on kommentoinut ihanasti moniin, moniin vanhoihin bloggauksiini ja näin ilahuttanut vanhaa sydäntäni. 
Tietenkin teittiä innokkaita lukijoita on monia ja monituisia ja tahdonpa teitä taas oikein sydämestäni ilolla tervehtää ja torventöräyksen ilmoille päästää.

Jos parilla sanalla mennyttä kesää, ettei vaan kevättä, muistelisi, niin tämä kesä on ollut yhtä juhlaa. On täytetty vuosia ja on oltu naimisissa puolia vuosisatoja! 
Juhlat on juhlittu perhepiirissä. Puolta vuosisataa vietimme häissä. Olli ja Lissu menivät naimisiin!
Sanoin häissä, että me olemme hyvänä esimerkkinä nuorelle parille.
-Vai mitä Magnus? kysyin minä ja räpyttelin mascarasta taturaisia silmäripsiäni.
-Joo, sanoo Magnus ja katsoi minua syvälle silmiin, juuri niin, kuten olimme kotona asiasta sopineet.

Kesän mittaan olemme kierrelleet maakunnassa telttakokouksissa. Minä olen lukenut moneen kertaan kaluttuja runojani ja Magnus pitänyt uusia ja tuoreita saarnapuheita.
Magnus on myös istunut torien reunoilla myyskennellen KAISAN KORTIT-kortteja. Minä, korttimaakari, olen tehnyt kotona milloin mitäkin (yleensä en yhtään mitään).
Muutaman hikisen runon olen kirjoittanut, mutta sitäkin enemmän haaveilllut ja rakennellut pilvilinnoja.
Olen muun muassa suunnitellut koneeni uumenissa uinuvan, nuorille (10-13 v) suunnatun kirjan uudelleen munklauksesta. Lähetin sen aikoinani johonkin kilpailuun. Ikinä siitä ei muuta vastausta, eikä kommentsuunia tullut kuin että posti on sen heille perille toimittanut.
Aion alkaa parannella kässäriä ja etsiä sille oikolukijan. Sellaisen oikolukijan, joka ei ottaisi mitään palkkiota, koska palkkion voisin maksaa vasta sitten, kun kirja ilmestyisi ja siitä kustantamo riuhtaisisi heti toisenkin painoksen. Eli selkokielellä: ei ehkä koskaan.
Aion myös piirtää joitakuita uusia korttimallejakin joulusesonkiin. Elikkä selkokielellä: tekemistä riittää, kun vaan saisi koneen käyntiin.
Kesän jälkeen kaikki on aina niin kauheen tahmeaa.
T: Kaisa von Tahmander-Kässärberg
-----------------------------------------------
Psalmi 112, 1

Halleluja!
Hyvä on sen osa, joka pelkää Herraa
ja rakastaa Herran käskyjä.

1 kommentti:

Rautalintu kirjoitti...

No niin - pääsin mäki jo melekeen aijan tasalle näiren lukemisten kans. :D

Meirän kihilajaasis kävi aiva päinvastoon: isän velijen vaimo totes, jotta kyllä me oommaki ollu Pentin kans tyhymiä ku ei me oo ymmärretty erota. Vähä jäi ikävä maku siitä, mutta oomma me ny kumminki kimpas pysyny tuon isännän kans.