Koska ei ole uusia valokuvia tämän koneen uumenissa., jolla maanantairaporttiani kirjoitan, laitan kuvia sisustuslehti "Kotikontu- ja kolo" aukeamalta. Sivuilta viis ja kuus.

No haloo! Ei vaitiskaan! Vitsi, vitsi!

Kaikkihan te tuhannen ja taas tuhannen lukijaani toki jo tiedätte, että molemmat kuvat ovat pienestä tupasestamme Letkutiellä. Ovat ne siksi monta kertaa jo jutunjuurena toimineet. Pakko ol taas vanhoja kuluneita kuvia käyttää, kun uusia ei kertakaikkisesti ole.

Valokuvaus ei ole kyllä meikäläisen nakki. Ensinnäkin tuntuu, että niitä pitäisi näpsiä yhtenään, että saisi joka maanantai uudet ja färskit fotot kehiin.

Muiden ottamia kuvia en lakkaa ihailemasta. Muut ovat aina paikalla, kun jotakin ihmeellistä luonnossa, tai maailmassa tapahtuu. Minulla kamera on aina muualla kuin siellä, missä tapahtuu.  Pitäisikin opetella ottamaan kännykällä kuvia. Eikä vain ottamaan kuvia, vaan myös opetella laittamaan niitä tietokoneelle, MUTTA... ei jaksa.

Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun ei oikein viitsisi opetella mitään uutta. Olen nyt siinä iässä. 

Ihmettelin nuorena flikkana työpaikallani kovasti kollegaani, erästä Eilaa, joka ei millään halunnut opetella tietokoneen käyttöä. Työpaikallani, postissa, siirryttiin konekantaan. Onneksi olin silloin nuori ja nätti. Intoa riitti koneisiinkin ja eikä minua tarvinnut opettaa yhtään enempää kuin muitakaan. Eila sai ilokseen siirtyä sivufiliaalipostitoimistoon, jossa asiat tehtiin niin, kuin ne aina ammoisista ajoista tehty oli.
Tietokonesanasto tuotti meikäläiselle hiukan vaikeuksia. Kun koneet tilttasivat, eli KAATUIVAT, kuten tuohon aikaan sanottiin ja kuten tuohon aikaan usein sattui, piti soittaa Postipankin tietokone-expertille Hälssinkiin.  Sieltä tuli asiantuntevaa ohjetta, mutta sellaisilla nimikkeillä, että aina piti tarkkaan varmistaa, että koski oikeaan namiskaan.

-Jaa tämä näpykkä, jossa on nuoli kiemuralla ja sen vieressä tippa ja tähti? kysyin minä ääni jännityksestä väristen luurin toisessa päässä olevalta.

-Juu, juuri se! vastattiin sieltä toisesta päästä asiantuntevasti. Heidän, jotka olivat siellä toisessa päässä, jos joidenkin, piti osata vastata kaikenkarvaisiin kysymyksiin.

Aina ne koneet kumminkin "nousivat".

En muista koskaan, että asiat eivät kumminkin sitten hoituneet, vaikka tilttasivat ja kaatuivat. Vanha kunnon käsipeli ja "sulkakynä"-konsti pelasti viimeiseksi, jos korput, tai lerput pettivät.

Näin ainakin muistaisin. Voihan olla, että aika on kullannut muistot. Kokonaan aika on kullalla peittänyt ne sättimiset, joita sai asiakkailta kuulla, jos kompuutterit yskivät. Eikä niitä sättimisiä usein tullut. Ihmisillä oli pitkät ja paksut hermot noihin aikoihin.

Viime viikolla meillä kävi vieraita ympäri Suoma. Nimittäin Jyväskylästä Äkku ja Tyttityllerö ja Seinäjoelta Jukkis Laurentius (kaikki nimet muut.)

Vierailut ovat aina mukavia. Ensinnäkin tulee huushollista kaavittua pois pahimmat lökämöykyt ja paneuduttua hiukan enämpi myös ruuanlaittoon.

Yritin myös listiä vierailujen ajaksi pois kaikki parisataa kärpästä, jotka ketarat pystyssä näin syksyisin tukkivat ikkunoittemme väleihin. Ruokapöytämme puoleinen ikkuna (kts. kuva 1) on erityisen kovassa huudossa kärpästen keskuudessa. Syö siinä sitten vieraiden kanssa valmuskaputinkia ja väskynäsoppaa.

Mauno sanoi, kun suureen ääneen tuskailin kärpäspaljoutta, jotta haje myrkkyä kaupasta, niin kyllä lähtöö henki ja loppuu pörinät kärpääsiltä.

No, se on totta, mutta en malta laittaa kymmentä ekua päivässä kärpäsiin. Kympin (ainakin melkein potullisen saisi pruutata joka päivä koko syksyn ajan. Jouluun saakka. Ei sellainen lyö leiville.

Ei, parempi on lätkiä kärpäsiä sanomalehdellä ja liiskata kankeimpia ikkunanpesurättiin. Tulee halvemmaksi ja itsellekin terveellisemmäksi.

Eikä meillä mitään valmuskaputinkia, eikä väskynäsoppaa ollut tarjolla. Rehellisiä lihapullia ja punaherukkakiisseliä.

Punaherukkakiisselin kanssahan on pakko olla kermavaahtoa. Muuten ei mistään tule mitään.

Muistin viime tipassa kauhukseni, että kermavaahtovispiläkone on rikki.

Edellisellä kiisselikerralla, kun ankaran vispaamisen jälkeen olin poistamassa vispilöitä irti koneesta nuollakseni niistä vaahdon, sain ilkeältä tuntuvan tällin käteeni. Oli kuin ranteeseen asti olisi lyönyt sisäinen (ja oikeastaan ulkoinenkin) tulinen lieska.

Sanoin Magnukselle, että en ole ihan 100 prosenttisen varma, tuliko tälli vispilästä, vai katkesiko kädestäni joku ihme hiussuoni. Minua ei kyllä huvita kokeilla vatkaajaa, että lähtikö se siitä. Jää pian viimeiseksi kokeiluksi. Minkään kanssa.

Olihan vatkainvispilällä jo ikääkin. Anoppia se oli palvellut kunniakkaasti vuosikausia ja meitäkin kohta 12 vuotta.

Magnus vaahdotti siis kermavaahdon tavallisella vanhanaikaisella ruismoottorivispilällä. Ja hyvin vaahdottikin. Keittiömme oli ylt´ympäriinsä pienten vaahtokikkaroiden peitossa. Kehoitin ottamaan vatkaamisen hiukan iisimmin.

-Mitä sellaasesta piänestä flätkyttehestä on hyätyä? Pitää vispata reiruhun, jos kerran meinaa saara vahruksi, sanoi Magnus ja oli oikeassa.

Sovimme kuitenkin, että hankimme uuden FLÄTKYTTEHEN heti, kun olemme sellaisessa pakassa, mistä niitä saa halavalla ostaa. Mahtaako olla KIKANTTI?!

Männä viikolla minulla oli kaksi kokousta KD:n tiimoilta. Toinen Östermyrassa ja toinen kirkolla.

Joka kerta ilahdun, kun näissä kokouksissa kuljen. Mukavaa porukkaa ja hyvä puolue, vaikka itse sanon. Ikinä en ole ajatellut takkia  kääntää näiden neljänkymmenen vuoden aikana, jona kyseistä puoluetta olen kannattanut. Tässä nyt tuli vähän väkevää propakandaakin kirjoitettua, mutta haitanneeko tuo? Jokainen meistä kehuu ja nostaa omaa puoluettaan ja käy uurnalla vetasemassa viivan sille.

Eilen oltiin Nikolainkaupungissa pitsalla. Se on jokavuotinen traditio naapurien kanssa.

Minun kupuuni ei valitettavasti sovi enää kuin murto-osa entisistä p-määristä.

Olen tästä urputtanut ja valitellut ennenkin, mutta juuri pitsansyömisen kyseessä ollen, en voi lakata urputtamasta.

En pysty enää syömään mitään sillä siivolla kuin ennen vanhaan. En lihapullia, enkä kiisseliä. Luulisi, että paino tippuisi tiuhempaan alas, mutta ei. Se on toisaalta ihan hyväkin asia. Ikääntyvän ihmisen nahka ei enää kutistu laihetessa. Se jää epämiellyttävästi lepattamaan luiden ympärille. Hitaasti laihtuminen auttaa hivenen asiaa ja siksipä tyydyn tähän vauhtiin.

Magnus on laihtunut saman määrän kuin minä. Hänelle ihmiset jo ihastuneesti siitä mainitsevatkin. Potkupallo Magnuksen vatsakumpareelta on potkaistu  tipotiehen. Magnus ei ole ikinä mistään muualta ollutkaan punkero, kuin vatsalaukun kohdilta. Toisin kuin minä, jolla fylliä on paksulti joka neliösentillä. Olen minäkin laihtunut 10 kiloa. Saunassa kysäisinkin Magnukselta, kun hän pesi selkäpiitäni, että ei kai siellä vaan jo luut kolise?

-Ei oo pelekua! Pitkähän aikahan! sanoi Magnus iloisesti (ja totuudenmukaisesti). 

Olen ennenkin asiaa tiedustellut ja saman iloisen vastauksen saanut.

T: Kaisa von Luuberg-Stenhufvud

------------------------------------------------------------------

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.

Minun ajatukseni oat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Jeremias 29:11.