Tänä maanantaina, paitsi että on uuden mhvv:n aika, on myös alkanut talvi. Palelluin melkein 1/2-kuoliaaksi ollessani Lyllanin kanssa lenkillä Nikolainkaupungissa. Olisi ollut mukavaa ja Lyllanin mielestä oikeinkin mukavaa käveleskellä hiukan enempikin, mutta...
Nyt sitten sätii ja suhisee päässä, kun ilman lakkia kuljin lasit huurussa koiraneidin kanssa noin parinkorttelin verran.
Silmät alkoivat vuotaa kuin seula ja tuntuupa kurkussakin outoa pistelyä.
Ehkä menen tässä välissä, ennenkö alan enemmän retostelemaan viikon häppeninkejä, kiehuttamaan teevettä ja ehkäpä otan särkypulverinkin. Kolottaa ja särkee joka neliösenttiä krupissa ja se ei totisesti ole vähän se!
No niin, ehkäpä tämä tästä ja kyllähän se niin on, että tyhmyydestä saakin sakottaa. Toivottavasti opin näiden kokemusten perusteella pukemaan oikein. Tosin "näitä kokemuksia" on kyllä seitsemänkymmenen talvenalunajan jo kertynyt, mutta...(hieroo vuotavaa nenäänsä).
Aija-Kanitaa menimme tervehtimään Catherinen kanssa autolla. Siitäkin huolimatta, että matkaa oli tuskin kivenheiton verran. Mutta kun ei tarjennut, niin ei tarjennut.
Eilen opin autontankkaamisen jalon taidon. Ehkä oli jo aikakin, kun ottaa huomioon, että viimeisestä itsetoimitetusta tankkauksesta on nuljahtanut, sanotaanko että melkein about neljäkymmentä vuotta.
Eilen alkoi myös tämäntalvinen hullun koiranlailla paleleminen sitä tankkausta opetellessa. Katkerasti ja kantapään kautta sitä meikäläinen oppii. Niin tankkauksen kuin niin monet muutkin asiat. Eilen oli vuoden viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Siihen tilaisuuteen ajellessani huomasin, että tankki jo vilkutti ankarasti punaista ja tiesin, että ikinä en pääsisi kotiin sillä määrällä menovettä. Minun olisi päästävä myös Laihialle Magnusta hakemaan viikonlopun Ryttylän matkalta. -Kääk, ajattelin minä. Mikäs nyt neuvoksi?
Pappilassa kyselin Eveltä, että tapaako hän tankata autoa ja kuinka se on ottanut onnistuakseen?
Oli tavannut ja oli onnistunut. Hyvä! Pyysin huojentuneena Eveä kanssani tankkaamaan, jahka Naisten kesken iltapäivätilaisuus olisi ohitse.
Minulla oli jälleen kunnia ja ilo laus...lukea runojani tuossa juhlatilaisuudessa. Lukeminen sujuikin suht´koht hyvin. Olihan suuri murheenkivi kierähtänyt pois sydämeltä. En juonut runojen välillä välillä vettäkään. En, vaikka se olisikin liottanut irti kieltä, joka pakkasi pikkuisen takertumaan kitalakeen. Yhden runon luen nykyään jo aika liukkaasti, mutta nyt sain lukea toisenkin ja kaksi runoa putkeen on aina siinä kuivumisen rajoilla, mitä kielenkääntelyyn tulee.
Kirjoitin eilen ihka uuden runon tuohon tilaisuuteen. Siitä tuli hiukan ontuva ja ehkä myös väkisinväännetyn makuinen, mutta eipähän ollut ainakaan kukaan aiemmin kuullut.
Nykyään runoni tuppaavat olla sellaisia, että odotan joka hetki, että yleisö alkaa lausua kuorossa mukana. Niin tuttuja ne osiltaan jo ovat.
Mutta hyvin meni kaikki. Päätellen siitä tavanomaisesta jälkitunneryöpystä.
(Jälkitunneryöpyt jälkeenpäin: olipa mölö runo ja itsekin olet supermölö, olipa tyhmä runo ja itsekin olet supertyhmä ja paksu ja tollo muutenkin).
Naisten kesken tilaisuus loppui ja loppujärjestelyiden jälkeen ajoimme Even kanssa tankille.
Osasin laittaa kortin koloon (kun Eve neuvoi), osasin painaa nappuloita, (kun Eve neuvoi) osasin laittaa bensapyssyn tankinkoloon, (kun Eve neuvoi).
Yhdessä mietimme, mitä mahtaa tarkoittaa, kun pitää näpytellä, ottaako bensaa a) ykkösestä, vai b) kakkosesta? Tulimme siihen tulokseen, että se tarkoittaa bensaletkupistoolia. Niitä oli kaksi. Oli kolmaskin, mutta se oli naftaa ja me tiesimme, että sillä ei bensa-auto kovin pitkälle pääsisi.
Valitsimme bensapistooli numero kakkosen. Sätimme kovasti henkilöä, joka ei ollut vaivautunut merkkaamaan kunnolla letkujen päälle kumpi letku on YKKÖNEN ja kumpi KAKKONEN.
Noh, kummastakaan olettamastamme numeroletkusta ei herunut piskoakaan. Ei, vaikka kolistimme pistoolia kuuluvasti Saabin bensareiän suulla.
Minuun iski salainen kauhu, että tililläni ei ole katetta. Ei debetin- sen kummosemmin kuin kreditinkään puolella. Kuiskasin pelkoni Evelle.
Niinpä Eve laittoi oman korttinsa likoon. Valitsimme taas letku numero kakkosen. Ei minkäänlaista vaikutusta. Missään päin. Eve lähti hakemaan Mathewiä häsyihin (so. apuun, jos joku lukijoistani ei osaa murretta).
Ajoimme Mathewin neuvosta tykkänään toiselle automaatille. Sielläpä sitten tapahtui niin iloinen asia, että minunkin kortilla saatiin tankkiin lurutettua bensaa niin paljon, että selviäisin ajoista ja hiukan enemmästäkin. Mathew neuvoi vanhan opettajan taidoilla niin hyvin, että tämmönen kutosenkin oppilas tajusi, missä mennään. (Oli se tajunnut Evenkin opetuksen).
Selvisi, että ensimmäisellä asemalla se ykkönen ja kakkonen tarkoittivat tankkia. Ei letkua.
Olimme sählänneet ykköstankilla, vaikka olisi pitänyt kakkospuolella olla. Viisas kone ei liioin antanut mitään ja kun kuittia lopuksi tarkastelimme, ymmärsimme, ettei veloituksiakaan ollut tileiltä mennyt. Fiksuja koneita. Asia selvisi minulle lopuksi elämäksi ja niin varmaan Evellekin. Numerot ovat tankkeja varten, ei letkuja!
On oikeastaan pieni huoli se, että jäädyin munaskuitani myöden tankkaussession aikana.
Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei ole muuta merkintää kuin kirkkoneuvoston kokous.
Oli taas niin hyvää piirakkaa, mutta en kehdannut pyytää reseptiä. Olen niitä koko ajan vinkumassa. Perjantaina näin emännän ja rohkenin sittenkin piirakkareseptiä pyytää. Ajattelin, että mitä sen on väliä, jos vähän aikaa pitää hävetä, kuin että joutuu lopun elämäänsä katumaan. Iloisesti lupasi emäntä reseptin antaa, jahka taas nähdään.
Kotosalla olen tehnyt kaikenmoista pientä. (Paino sanalla PIENTÄ). Olen kudoskellut lappuja ensimmäisessä kuvassa näkyvään lappuliiviteelmykseeni. Ystävättäreni on pyynnöstäni virkannut liiviprojektiani varten nuo ihanat kukkavanat. Ne innoittivat kutomaan uusia lappuja muutaman lisää ja innoittavat jatkossakin. Kyse on samanlaisesta asiasta kuin jos sinulla on yksi hevosenkenkä, niin et tarvitse enää kuin kolme kenkää ja hevosen (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)
Sieluni silmillä näen liivin valmiina ylläni ja ihailevat katseet polttavina niskassani.
Lappusia kutoessani suunnittelen mielessäni, mihin kohtaan liiviä neulon kukkaisketjut. Toisen kiinnitän luultavasti jotenkin puolihuolimattomasti olkapään seudulle ja toisen ehkä ryöppyämään rinnalta vinosti sivuun alas...
Liivistä tulee hieno ihan varmasti, vaikka itse sanon. Hieno siitä tulee, vaikka en sanoisikaan. Jahka vaan nyt saisin sen joskus valmiiksi.
Koristelin viikolla myös pihapiiriämme viemällä kannonpäähän lyhdyn (kts. toinen kuva).
Hankin siihen vielä toisenkin lyhdyn, jahka löydän sopivan. On sen verran suuri kanto kaskessa kysymyksessä. Yksi lyhty ei riitä.
Nyt luulen, että tämän kertainen jatustelu riittää ja laitankin tähän kohtaan pyöreän ja lämpöisen pisteen. Voi hyvin rakas lukijani. Sinä olet minulle tärkeä.
-------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 116: 1-7
Minä rakastan Herraa.
Hän kuulee minua, hän kuulee hartaan pyyntöni.
Kun huudan häntä avuksi, hän kuuntelee.
Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni.
tuonelan kauhut ahdistivat minua,
minut valtasi tuska ja murhe.
Silloin minä huusin Herran nimeä:
-Herra! Pelasta minut!
Herra on oikeamielinen ja laupias,
meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.
2 kommenttia:
Jotenkin nuo lyhdyt ja kynttilät on vaan niin ihania että synkän pimeydenkin sen avulla jotenkin kestää. Kuten Jumalan sana valaisee meidän askeleet täällä pimeässä korvessa niin että emme lopullisesti tuuperru. Jakselua ja sinniä virkkuuhommaan😊
Onneksi sinulla oli hyvät opettajat ja sait tankatuksi.
Lähetä kommentti