Omitekoista taidettani tähän alkuun.
Ylemmässä kuvassa on eilen piirtämäni enkelinkuva juontokansioni somistukseksi. Minulla oli juontajan arvokas tehtävä eilisessä Naisten kesken iltapäivässä Isonkyrön pappilassa.
Juontajillahan on aina kansio kädessään, josta he joskus kuin ohimennen katsovat, mitä seuraavaksi tulee spiikata.
Hyvien juontajien tarvitsee tosiaan vain joskus katsahtaa kansioon. Meikäläinen joutui pitämään silmänsä kansiossa koko ajan ja varsinkin juonnonhetkellä. Siltikin meni juontaessa nimet ja asiat päin prinkkalaa. Jos jotain tehtävää sydämestäni kangotan (so. täristen jännitän) niin juontamista!
Nytkin tunsin itseni lusuttavissa nahkahousuissani ja lyhyenlännässä villakellohamosessa maailman suurimmaksi typerykseksi. Joku voi kysyä mielessään, että onko pakko pukea lusuja ja kelloja päälleen, kun kapuaa estraadille? Vastaan, että on.
Juontaessani kieleni sammalsi aavistuksen verran. Varsinkin ärrien ja ässien kohdalla, vaikka olen aina sanonut, että en kuule omien, enkä toisten puheessa ärriä, enempää kuin ässiäkään. Se on totta, mutta kyllähän sitä, hyvät ihmiset sentään, TUNTEE sammalteleeko puhe, vaiko eikö.
Noina sammal-hetkinä olisin valinnut mieluimmin vaikka sen entisen, kielen kitalakeen kuivumisvaivan kuin sammalluksen. Kuivumista kyllä tapahtui. Nimittäin silmänmunissani. En varmaan muistanut räpytellä tarpeeksi, kun oli tunne, että lasittuneet ja kuivuudesta rapsakkaat öögat putoavat justiinsa muistikansion lehdelle.
Eli, kaikesta edellä kuvaamistani tunnetiloista ja tuntemuksista voidaan päätellä ja vetää johtopäätös, että kaikki meni hyvin. Juuri niin kuin amatöörijuontajattarelta passaa odottaakin.
Luin myös paria tuntia ennen tilaisuuden alkua kirjoittamani uuden runon. Sen lukeminen meni joltisenmoisesti. Kirjoitin illalla riimit kaikille, jotka eivät päässeet Pappilaan, luettavaksi Facebookiin. Hiukan korjailin tuhtimpia virheitä ja parantelin ajatuksenjuoksua, jota olin tavoitellut, mutta kiireessä en saanut paperille vangittua.
Runon lausuminen Pappilassa onnistui varmaankin aikalailla lähelle kymppiä, kun vertaa, että koko ajan tosiaan piti miettiä lösöttävätkö tekonahkahousujen polvikohdat ehkä jo ihan nilkoissa asti ja mahtaako kellovillahameen palleakohta kovasti pönöttää?  Yritin hengittää vain runon alussa ja lopussa, että pystyin pitämään palleaa latuskaisempana. Joku voi miettiä, kannattaako noin itseään ajattelevan ja kuuhoilevan yleensä mennä esittämään yhtään mitään mihinkään? Vastaan, että kyllä kannattaa. Ainakin niin kauan kuin pyydetään.
Kaikki meni siis hyvin. Niin puheet, laulut kuin tarjoilut. Oli oikein siunattu ilta.

Toinen kuva on ammoin sitten piirtämäni flamengotaulu. Kuvassa oleva loistava plätti ei todellakaan ole upeasti maalattu aurinko laguunin yllä, vaan kameran salamavalon välähdys, kuten kaikki varmasti olisitte tienneet ilman kirjoittamisiakin.

No niin. Tähän väliin sopii hiukan tilanneselostusta:  Istun tuttuakin tutummassa vinttipöksässämme, tuttuakin tutummassa touhussa: kirjoittamassa mhvv:tä. (Mhvv=mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon). Vinttipöksä on, jos joku ei muista, yhdistetty työ-, makuu-, ja kuntosalihuone.
Vieressäni on kahvikupponen ja tänään leivottu pullanen.
Pullanen on aika suurellinen ilmaus kyseisestä matalasta mätkystä. Maku on ihan jees paitsi, että kardemummaa on liian vähän. Pullassa pitää olla noin desilitran verran kardemummaa puolta litraa nestettä kohti. Tulee aina rakas isäni mieleen, joka oli tiukasti sitä mieltä, että kukin saa ottaa kahvipullansa viereen omat "mummansa". Niin paljon kuin ikinä tahtoo. HÄN ei laita taikinaan ensimmäistäkään kardemumman pipenöäkään.Ikinä! (Eikä liioin laittanut).
Aikuiseksi vartuttuani ihmettelin aina, kuinka joku ei voi pitää niin ihastuttavasta mausteesta kuin kardemumma? No, makuasiat on makuasioita jne.
Tänään taikina ei ottanut noustakseen, vaikka upotin kulhon puoliksi kuumaan veteen. Voi olla, että pakastimessa vuosia (no varmasti ainakin kaksi vuotta) pyörinyt hiivanpalanen ei tykännyt, kun se sulatettiin ensin mikrossa velliksi.

Tietenkin vieressäni on myöskin kalenteri. Muuten en muistaisi, missä kaikissa paikoissa on tullut viikon aikana luuhattua.
Tosin viimeviikolla oli niin vähän menemistä, että ehkä olisin ne ankaran miettimisen jälkeen muistanutkin. Ainakin kampaajalla käynnin. Kampaajalla käynti virkistää aina ja sen myös muistaa. Ainakin, jos sattuu vilkaista peiliin.
Anne-kampaaja kysyi, että minkälaista stailia ja lookkia olen ajatellut, että laitetaan?
-Tuuhea&ilmavanmöyheä look, kiitos! kuiskasin minä.
Anne teki parhaansa. Oikeastaan ylikin.
Tunsin itseni aika makeeksi mimmiksi kampaamolta lähtiessäni. Vielä makeemmaksi tunsin itseni, kun astuin autosta ulos ja Magnus sattui olemaan pihatantereella.
-Kyllon komia kampaus ja kyllon komia rouva! sanoi Magnus. Olen häntä viidenkymmenenvuoden aikana oppinut sen verran tuntemaan, että tiedän, koska hän tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Tiesin jo ilmeestänsä, että tuli lähdettyä oikeaa flikkaa saatille viiskymmentäyksi vuotta sitten.

Lauantaina olimme Nurmon seurakuntakodilla Kansanlähetyksen ystävien ja vastuunkantajien tulevaisuuden ja olevaisuuden suunnittelupäivässä. Päivän nimenä on aina "Varustamo".
Muistelin Magnukselle, että eikö nimi ole joskus ollut LATAAMO? Ei ole. Lataamo kuitenkin sopisi hyvin ko. päivän nimeksi, koska oikein tuntee sielunsa syvyyksissä kuinka mieli ja aivot, sydän ja sen sopukat lataantuvat kaikella positiivisella tujulla. Sellainen tuju, jos mikä on oikein ja tarpeellista näinä, osittain aika ankeahkoinakin, aikoina.

Muuta ei nyt sitten olekaan hampaankolossa, joten lopetan viikkoraportin tähän.
Oikein tujuisaa viikkoa teille kaikille rakkaille lukijoilleni.
Teille, jotka uskollisesti kommentoitte blogiani kerron, että ilahdun niistä kovasti joka kerta. Ne eivät jää huomaamatta (tietenkään). Päinvastoin.
T: Kaisa Kommentskog-Tykkänder
-----------------------------------------------------------------------------
Suomi 100 blogiruno

Muistikuvia

Lapsena
kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten
kuljimme isän kanssa pitkin ojanpientareita
usein pysähdyimme istumaan
heinänkorret suussa
ja aurinko helotti täydeltä terältä
noukimme kourakaupalla mesimarjoja
ja söimme vatsat täyteen
tiirailimme pilviä ja lintuja
minä raavin kutiavia variksensaappaita
säärissäni.
Enää ei mesimarjoja löydy pientareilta
sääli
enää ei nykyajan lapsilla ole
variksensaappaita
onneksi

-----------------------------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 15: 30
Ystävällinen katse ilahduttaa mielen.
iloinen uutinen virkistää ruumiin.

Sananlaskujen kirja 16: 16
Hanki viisautta, se on parempaa kuin kulta,
hanki ymmärrystä, se on kalliimpaa kuin hopea.