Niin vaan vierähti kolmisen kuukautta, että hulahti. Silloin keväällä tuntui, että menee pitkästi aikaa ja tupakkia, ennenkö näillä sivustoilla taas kohdataan.

Kesä ei kuitenkaan ole vielä hulahtanut minnekään. Aurinkoa ja lämpöä riittää.

Tänäänkin istuin aurinkomuovituolilla ja nautiskelin kahvia. Välillä noppasin mustaviiniherukkapuskasta suuhun pari herukkaa ja välillä taas uunituoretta omenapiirakkaa. (Kyseisen piirakan paistosta kerron bloggauksen lopuksi).

Ihana oli ilma. Viereiseltä pellolta korviin kantautui puimurin pörinä ja sekin oli omiaan nostattamaan mielialaa. Toivottavasti ilmat jatkuvat suotuisina, että maanviljelijät saavat satonsa laareihin. Tätä rukoilen hartaasti.

Kuumeisesti olen koko päivän yrittänyt muistella, mitä kuluneina kirjoittamattomina kuukausina on meikäläiselle päässyt tapahtumaan. 

Päällimmäisenä tulee mieleen Viviannin rippijuhlat. Kaikki juhlat ovat aina ihania, mutta varsinkin rippijuhlat ja varsinkin lapsenlapsien rippijuhlat (jos tietenkin lapsienkin rippijuhlat ja omakin. Omista rippijuhlistani muistuu aina mieleeni ne kamalat hiuskiemurat, joita silkkiveskipaperilla tätini minulle juhlia varten hiuksiini väänsi. Laitan joskus oikein kuvan dokumentiksi. Kertonuthan asiasta jo olenkin, joten ei siitä sen enempää).

Toiseksi päällimmäisenä tulee mieleen kolmannen runokirjan ilmestyminen (kts. ylimmäinen kuva).

Tulppaaninipun runoja olen käynyt laususkelemassa paikassa jos toisessakin ja olen saanut niistä, paitsi suitsutusta, niin kiitettävästi jo kaupaksikin.

Runokirjan nimi on sen tähden Tulppaaninippu, että sen voi viedä elävien kukkien asemesta tuliaiseksi, jos kukkakaupat sattumoisin ovat kiinni, eikä omasta puutarhastakaan löydy mitään mukaan saksittavaa. Talvella varsinkin se voi olla vaikeaa.

Mukavasti nämä minun  kuivakukkaniput ovat tehneet kauppansa. Painatuskulut ovat jo hyvin peitossa ja kaikki tuotto menee lähetyksen hyväksi.

Tulppaaninipusta oli oikein paikallislehdessä juttukin. Ja hyvä juttu olikin, vaikka itse sanon. Tiesi toimittaja tulla, kun...itse soitin ja pyysin. 

Kolmanneksi asiaksi kuluneen kesän muistoista nousee uudet kuulokojeet, joiden kotelot näet kuvattuna tuossa alimmassa kuvassa.

Kuuloni onkin nyt puolella petraantunut. Jo siitäkin syystä, että niitä kojeita on kaksi. Molempiin korvallisiin.

HÄH, TÄH ja MITÄ-sanat ovat melkein tyystin poistuneet sanavarastostani. Nimittäin ainakin silloin, kun kuulokkeet ovat käytössä.  Ihmisten ilmoilla ne ovat aina käyössä. Kotonahan en kuulokojeita tarvitse, koska tiedän, mitä Magnus minulle sanoo. Magnuskin sanoo hyvin usein minulle, että mä tiäsin, mitä sä sanot ennenkö eres vastasit. 

Meistä on tullut toistemme ajatustenlukijoita! Niin on käynyt, vaikka avioliittoleirillä aikoinaan nimenomaa vannottiin ja tähdennettiin, että ajatuksenlukijoita avioparista ei ikinä tule.

Tiedän (vaikka en kuule), että aamulla, kun "liihoittelen" keittiöön, Magnus  kysyy:

-Saikko nukutuksi? johon minä vastaan "iloisesti" -Hmpfff.

Vastaan kaikkeen "iloisesti" hmpfff. Tai sanotaanko, että kaikkeen, mitä minulta kysytään ennen kuin olen syönyt aamupalaa.

Ennen aamupalan syömistä olen kuin keväinen marjaiskarhu, jolta ei ole vielä pihkatappi irronnut.

Aamupalan jälkeen olen hiukan puheliaampi ja jos arvaan, mitä kysytään, vastaan mielelläni.

Minulla on tapana verrata nykyistä avioliittomme vaihetta (viideskymmenesensimmäinen vuosi meneillään) avioliittomme alkuajan vaiheisiin. Kysyn itseltäni, että olivatko aamupalat silloinkin ratkaisevassa asemassa, mitä jutunjuureen tuli. Vastaus on KYLLÄ. Minua ei katsele, eikä kuuntele aamuisin kukaan, ennenkö olen syönyt.

Olen varmasti muutaman kerran ennenkin näille plareille kirjoittanut, kuinka Mauno iloisena ja onnellisena uutena aviomiehenä herätti tuoreen vaimonsa, rakkaan musupupunsa,  avioliiton ensimmäisinä aamuina kanssaan aamukaffia juomaan ja juustosämpylää syömään?

Noh, sen verran kirjoitan asiasta toistamiseen nytkin, että niin hän tosiaan teki. Tuli siinä kuuden pintaan iloisena kertomaan, että kahvi on valmista ja...

Ei muuten tullut montaa kertaa. 

Siitäkin olen maininnut täällä, ties kuinka monta kertaa, että ravintoloissa ja baareissa, kun syömme (tosin harvoin niin kyllä teemme) niin olen pyytänyt, että Mauno juttelisi minulle taukoamatta. Vaikkahan posmottaisi puhelinluetteloa joka ruokapalan välissä.

Ravintolassa ja baarissa, jos jossain, näkyvät kaikki avioliiton eletyt vuodet.

Mitä useampi vuosi, sen ontommat ja tyhjemmät katseet. Niin vaimolla kuin miehellä. Mitä useampi vuosi yhdessä, sen harvemmin suu aukeaa ravintoloissa ja baarissa yhdessä oltaissa, muuta kuin ruokaa lappaissa ja hammasproteesia tikulla putsatessa.

Ehkä hiukan liioittelen, mutta niin monta onttokatseista pariskuntaa olen sivusilmällä nähnyt, kun itse olemme syödessämme pusertaneet juttua. Olkoonkin, että jutut ovat koskeneet vaikka sitten kaikkia lukuisia kremppuja, mitä puolenvuosisadan aikana itse kuhunkin meistä ilmaantunut on.

Kyllä ravintoloissa ja baareissa näkee vanhoja pariskuntia, jotka juttelevatkin. Iloisesti ja kiihkeästi. He ovat uusiopariskuntia.

Nykyään on myös ihan uusi ja sangen huolestuttava ilmiö, mitä nuorienkin pariskuntien ravintola- ja baarikäyttäytymiseen tulee: molemmat tuijottavat kännykkäänsä.

Se sellainen on tällaiselle yltiöpääromanttiselle mummulle kauheaa katseltavaa.

Olimme äskettäin Magnuksen kanssa ULKONA syömässä ja istuimme jostain kumman syystä ripirinnan, eikä nokat vastakkain, kuten meillä yleensä ULKONA syödessämme tapana on.

Meilläkin oli kännykät molemmilla kädessä. Niitä tuijotimme haudanhiljaisina. Olin kyllä kovasti asiasta tietoinen ja mietin, mimmoisen signaalin me muille ravintolavieraille annamme ?

Mihinkä avioliittovuosikategoriaan sivustakatsoja meidät asettaa?

Vastaus oli onneksi: ei mihinkään! Paikalla ei ollut muita juuri sillä hetkellä. No, emme me niin kauaa niitä kännyköitä tuijoteteltu. Ruoka oli sen verran hyvää.

Tuolla Facebookin puolella olen kertonut kesän mittaan projekteista, joihin olen innolla tarttunut.

Tällä hetkellä niitä on menossa kolme. 1) Vedenjuonti (6.5dl) aamuisin, 2) yhden huoneen siivoaminen per päivä ja 3) ei syömistä klo 18.00 jälkeen.

Kakkoskohta on tällä hetkellä katkolla, mutta muut kohdat kukoistavat. 

Minulla on pitkän elämäni pitkospuiden varrella aina ollut meneillään projektia, jos jonninmoista. Useat niistä ovat lopahtaneet piankin ja toiset kestäneet aikansa ja painuneet unhon suohon.

Tämä seikka ei ole koskaan minua häirinnyt, eikä liioin estänyt aloittamasta jotain uutta ja entistä ehompaa projektia innokkaasti ja ihan alusta.

Joskus loppuu projekti kuin projekti. Totaalissti.Ei sillä seikalla kannata päätänsä vannehtia.

Blogiprojekti MHVV (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) kuitenkin taas kerran alkoi. Intoa tihkuen, vaikkakin itseänsä toistaen. Monessakin kohtaa.

Blogiprojekti jatkuu niin kauan, kun on häppeninkejä, joista kirjoittaa.

Tähän loppuun tämän päiväinen häppninki, vaikka sitä ei kyllä paljon viitsisi kyllä kertoa.

Nimittäin leivoin heti aamusta omenapiirakan.

Kieli keskellä suuta asettelin omenanvohluja kauniisiin riviin. Limittäin ja lomittain. Päälle ripottelin paksusti  kanelisokeria ja sitten piirakka uuniin ja kahvit kropajamahan, kuten Magnus sanoisi.

-Mikä on, kun tämä ei mahdu tänne? Ei, vaikka kuinka tukkis? sähisin käärmeissäni piirakkapelli käsissäni.

-No, ei suunkaa se maharu, ku änkiät sitä vuakaa sinne vinottaasin, Magnus sanoi. 

Hei ensikertaan!

T: Kaisa Vohlanderskog-Kropander

----------------------------------------------------

Jesaja 33:6

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen, ja hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.

Siionin aarre on Herran pelko.