On maanantai ja mhvv-aika.

Yhtäkään uutta valokuvaa ei taaskaan ole lyödä kehiin, joten avasin muistojen albumin ja valitsin sieltä sopivat kuvat.
Sopivat siitäkin syystä, että ne eivät ole kovin monia kertoja estraadilla vielä olleet, kuten muiden valokuvieni kohdalla tuppaa olemaan
Olisi minulla ollut itsestänikin kuvia. Jopa sellaisia, jotka eivät ole ikinä täällä komeilleet.

Voin vakuuttaa, etteivät tule ikinä komeilemaankaan, ei sen puolen.

On, meinaan, poskilla sen verran leveyttä, että sivullistakin hirvittää, saati itseä. Olisikin silkkaa hulluutta näyttää kyseisiä kuvia nyt, kun posket ovat vihdoinkin alkaneet lommoontumaan (vrt. "joillain on posket ihan lommolla").
EHKÄPÄ laitan jonkun kuvista sitten näkösälle, kun on Ennen- ja jälkeen-kuvien aika.

En tosin yhtään tiedä koske se sellainen aika on. Tähän saakka ei ainakaan vielä ikinä.

Yläkuvassa on vaarini tekemä mankeli (huomaa kivipulterit).

Tätä pulterikuvaa etsin kuumeisesti, kun kerroin hiljakkoin Facebookissa, että sukuumme on hankittu ensimmäinen mankeli. Tarkoitan lähisukua, eli Catherinea. Tyttärestä on näköjään polvi parantunut. Minulla ei ole koskaan ollut mankelia, enkä niin muodoin ole ikinä mitään mankeloinut (ellei pyykkikasan päällä istumista lasketa mankeloimiseksi).

Itseni tuntien tiedän, että en olisi mankeloinut, vaikka mankeli jossain sivukomerossa pölyn alla olisi ollutkin. Olen patalaiska. Kaikilta kanteilta katsottuna. (Kaikki kantit: siivoominen, tiskaaminen, korjaaminen, parsiminen...)

Alakuvassa on vaarini rakentama talo.

Rappuset taloon olivat eripaikassa alkujaan kuin kuvassa. Muuten näyttää ihanan samanlaiselta, vaikka talo on ollut muiden sukujen omistuksessa jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Ihan tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Olen kuullut, että muutoksia on tehty. Monenmoisia.

Muistan tarkasti myös silloisen talon sisätilat. Lapsena siellä usein vierailin.

Kamarissa oli pöytä, josta myöhemmin tuli osa isoäitini ja vaarini hautakiveä!

Kyseessä oli sellainen sileä, kiiltävä punaista graniittia oleva levy. Paitsi, että vaarin ja isoäitini hauta on komea, tekee se nimenomainen pöytälevy minuun aina kovan vaikutuksen, kun tuolla haudalla, ainakin jouluisin, aina käyn.

Vaari olikin sellainen vaari, jonkalaista ei muuta maan päällä löydy. Hautakiveänsä myöden.

Vaari oli rakentamassa Iisakin kirkkoakin! Sen muistan aina ja useasti joka paikassa mainita.

-Jaa, senkö takia se kestikin niin kauan? kysyi joku vääräleuka joskus.

-Ei suinkaan! Sen takia se tuli yleensä valmiiksi, vastasin minä silmät sätien.

(Tämän pöytä- ja Iisakin kirkkojutun kerroin tässä taas siksi, että olen saanut sen jälkeen, kun sen ties kuinka monennen kerran viimeksi kerroin, uusia lukijoita).

Kuvat ja blogini ovat alusta alkaen pysyneet ulkomuodoltaan tismalleen samanmoisina.

Ne tulevat semmoisina myös pysymäänkin. Viimmoseen tappiin saakka.

En tykkää muutoksista. Ainakaan, jos blogista on kyse.

Työelämässä osasin suhtautua aika kivasti muutoksiin. Ainakin sellaisiin tavallisiin rutiineihin kuuluviin muutoksiin. Esimerkiksi saattoi tapahtua niinkin, että jouduin lähtemään kesken päivän toiseen postikontuuriin. Olen nimittäin ollut postissa töissä, jos joku ei satu tietämään.

Tuohon aikaan meitä sanottiin postivirkailijoiksi. Myöhemmin palvelumyyjiksi, josta tittelinmuutoksesta en kyllä yhtään tykännyt, vaikka kuinka muutoksista muuten tykkäsinkin.

Jokaisessa postikonttuurissa oli erimoinen henki. Yleensä hyvä, jahka oppi "talon tavat". Eri konttoreissa kierrellessä oppi äkkiä talojen tavoille. Oppi tietämään, mihin kohtaan ja kulmaan tahdottiin klemmarit paperinipuissa jne.

Oi niitä aikoja! Vanhoja, mutta hyviä!

Menneen viikon kalenterisivu on kyllä onneksi hiukan edellisestä aukeamasta (joka oli vitivalkoinen)muuttunut. On merkintää jos jonkinmoista. 

Tiistain päälle on vedetty henkselit. Seinäjoen reissu peruttu. 

Oikeastaan ihan hyvä, koska heti maanantaina oli Ilmajoen keikka.

Ilmajoella on aina helppo hengittää. Myös runojen lausunta sujuu omastakin mielestäni hyvin.

Kieli ei rullaantunut pätkääkään ja sydän sytkytti kylkiluiden alla kuten sen kuuluukin. 

Viikolla saimme tänne Hälvänmutkaan vieraan. Mauritzion, Magnuksen veljen. Suoraan keihäskarnevaalien luvatusta kehdosta.

Keitin vieraalle (ja meille tietenkin myös) kananpalakastiketta, raparperikiisseliä (ei ollut putinkia tällä kertaa)  ja kasvisgratiinia. Jälkimmäinen onnistui oikein  hyvin tällä kertaa.

Eikä mikään kumma, sillä laitoin vihannesten päälle, alle ja väliin juustoa. Sitä en tähän asti ole ymmärtänyt tehdä. Siitä syystä gratiini onkin ollut aina puisevaa, mutta sitkeetä.

Sunnuntaina vietettiin Huutoniemen kauniissa kirkossa ystävämme Piken 70-vuotispäiviä. 

Siinä penkissä istuessani ja juhlahumua seuratessani, alkoi kaduttamaan, etten sittenkin pitänyt omia samansuuruisia juhlia aikoinaan.

Magnuskin olisi voinut juhlia kanssani samaan aikaan, koska eihän viiden (fem) kuukauden ikäero ole ero, eikä mikään ja juhlimmehan me 50-vuotismerkkipaalua myös yhdessä.

Syntymäpäiväjuhlat ovat ihania. Kaikilla juhlatamineet yllä ja hymy herkässä...

Noh, turha on enää jossitella ja mutkutella. Juna meni jo. 

Jos 90-vuotiaana meillä vielä paikat pihisevät, niin silloin juhlitaan! Tervetuloa kaikki! Onnistuu varmasti juhlat hyvin, koska on parikymmentävuotta aikaa suunnitella.

Juhlatamineista tuli mieleeni, että minulla oli mekon edusta ryydyksissä jo ennen ensimäistäkään juhlapuhetta ja laulunpätkää. Antakaas, kun selitän:

Tulimme hyvissä ajoin kaupunkiin ja menimme Aija-Kanitaa tervehtimään.

Aikaa jäi kuitenkin väliin, ennen kuin juhlat alkaisivat ja minulla viimeisestä suupalansyönnistä kulunut jo yli neljä tuntia. Kauhuissani räknäsin, että kuluisi vielä jokunen tiima, ennenkö pääsisi syömisen makuun. 

Voin tässä mainita, että minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan kuolevainen, jos joudun olemaan kovin pitkiä rupeamia ilman einettä. Sokerit laskevat ja riidanhinkkaamishalut nousevat.

Siispä hain meille Magnumit lähiöputiikista. Valkosuklaamagnumit.

Lienee turha edes mainita, että valkosuklaadia jäätelöllä putosi rinnuksilleni joka haukkauksella ja lipaisulla? 

Suklaatäpliä ja plättejä ei saanut peitettyä, eikä piiloon kultalurex-kaulahuivilla, vaikka Magnus sitä ehdottikin. Lurex-huivi oli liian letru pysyäkseen leveänä ja plättien peitteenä.

HOHHOIJAA!

Tyylikäs, mutta nälkäinen-yhtälö ei sovi meikäläiselle. On se näinä vuosikymmeninä jo monta kertaa pitänyt karvaan kautta tuta.

Perjantaina olin keskustan kauppapuodissa suorittamassa SPR:n Nälkäpäiväkeräystä.

Olipa hieno kokemus jälleen kerran. Isokyröläiset ovat runsaskätisiä ja iloisia lahjoittajia. Pienimmästä isoimpaan Se olen jo useana vuotena pannut merkille.

Minun kanssani keräämässä oli omalla vuorollaan myös kaksi partiolaista. Heikki ja Eero. Kaksituntinen sujahti kuin entisen miehen kellon viisarit. (Nehän eivät kauaa tuntia huidelleet).

Näiden reippaiden, asiallisien, hauskojen, kohteliaiden, vilkkaiden ja mukavien partiolaisten kanssa aika meni kuin siivillä ja oli mukava kerätä varoja hyvään tarkoitukseen. 

Kerroin pojille, että minun partioharrastukseni jäi aikoinaan yhteen kolollakäyntiin. En tykännyt, kun vetäjä oli saman ikäinen kuin minä (10-vuotias). Enkä olen hiiden vissi, olisinko ikinä oppinut niitä solmujakaan?

T: Kaisa Solmunder-Vissisjö

---------------------------------------------------

Psalmi 145: 13a-14

Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,

uskollinen kaikissa teoissaan.

Herra tukee horjuvia,

maahan painetut hän nostaa jaloilleen.