Ihan aluksi täytyy puhaltaa tuplafanfaarit.
Jäivät viime kerralla puhaltamatta, vaikka lukijakuntani oli lisääntynyt jälleen yhdellä, Nyt teitä on jo 75! Tervetuloa joukkoon Miina Vanilla!
TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ. TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖ!

Enpä totisesti osaa kyllin kiittää teitä lukijoitani. Uutta Miina Vanillaa ja kaikkia teitä muita. Heitäkin ilman muuta, jotka eivät ole kirjautuneet mihinkään.
Ilman teitä ei mikään olisi mitään. Mitä hyödyttäisi itselle kirjoitella? Ei yhtään mitään. Varsinkin, kun tietää jo kaikki. Mitäs niitä enää kirjoittelemaan?
Asia on ihan toinen, kun on lukijoita, jotka lukee ja joskus ihan kommenteeraavatkin. (Se ei ole suinkaan pakollista. Lukeminenkin jo ilahuttaa).
Näin vanhemmittaan olen kyllä havainnut sen seikan, että tulee kirjoitettua jatkuvasti samoistakin asioista. Siitäkin huolimatta, vaikka on jo useampana maanantaina vuosien mittaan niitä tänne ylös kirjannut.
Ihminen nyt vaan on sellainen vanhetessaan. Hän posmottaa samat jutut uudestaan ja uudestaan.
Siis koittakaa ymmärtää, jos te, rakkaat lukijani, jo monista asioistani kaikki tiedättekin.

Uusi kalenteri retkottaa vieressäni suurena ja sivut valkoisena.
On siihen jo joitakin asioita ylös merkattu ja ihan samanmoisesti kuin edellisiinkin kalentereihin:
sotkuisesti ja epäselvästi. Kirjoitusvirheitä on sotkettu yrittäen oikeata kirjainta väärän päälle sillä seuraamuksella, että proviisorikaan ei siitä enää ota selevää.
Ja minä, kun niin ajattelin alkaa uutta kalenteria täyttämään kirjoittalla kauniilla käsialalla, järjestyksessä ja oikein. Eli niin, kuinka olen monien ystävättärieni kalentereita kuikuillessani havainnut heidän tehneen.
Mutta niin se vaan on, että millainen kalenterimerkkaaja olet vuosikymmenet ollut, sellainen tulet hautaan asti olemaan.
Pitäisi ehkä ottaa sähköinen kalenteri käyttöön. Tosin silloin ei olisi takuita enää mistään. Tarkoitan merkkaamisia, muistamisia ja menemisiä&tulemisia.

Viime viikon kalenteriaukeama konottaa aika tyhjänä. Siitä en tykkää. Pelkään, että konotukset lisääntyvät, mitä enemmän ikää tulee harteille. Haluaisin, että kalenterin lehdillä olisi runsaasti kutsuja laususkelemaan runoja sinne sun tänne.
Tietenkin on itsestäkin kiinni lähteekö muuten liikenteeseen, vai ei.
Haluaako kulkea harrastuksissa, vai ei ilman, että aina laususkella tarvitsisi.
Toistaiseksi minä olen halunnut liikenteeseen lähteä. Tänäänkin olin maanantain tapaan piirustuskurssilla.
Tämän iltaisella kurssilla olisin saanut piirtämäni rippityttökortin (rippipoikakortti on jo valmis) valmiiksi, mutta jokainen musta tussikynä pölisi kuivuuttaan, kun niitä kieli ulkona suusta availin.
Piirtäminen ja varsinkin puukynillä värittäminen käy työstä.
Ainakin silloin, jos työskentelee ja värittelee kuin minä: hartiat korvissa, rystyset valkoisina ja sormet suonenvedonomaisesti kynän ympärille tarrautuneena.
Minulla on myös periaate, että yhtäkään valkoista kohtaa ei paperiin saa jäädä (silmänvalkuaiset ainoana poikkeuksena ja hampaat, jos ne näkyvät).
Näillä metodeilla ja periaatteilla A4:n paperin, kun täyteen piirtää ja färittää, niin ei kumma, että kotiin tultuaan pitää ottaa särkypilleri. Kättä jomottaa ja ruimii ilkeästi.
Muuten piirtäminen, varsinkin kursseilla, on hauskaa.
On mukavaa olla samanhenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa yhdessä. Praatata, piirtää ja maalata.

Harrastuksista jos vielä puhuisi hiukkasen, niin kuoroissa laulaminen on myös hauskaa.
Ei ole kumma, että sanotaan, että kuorolaulanta pidentää ikää. Minäkin elän taatusti 20 vuotta, jonka kuorossa lauloin, enempi kuin muuten.
Minun ikäpidennykseni loppui siihen, kun jouduin laittamaan kuulokojeet. Ilman kojeita en kuule tarkasti, kuinka alttoäänet menevät (opin vain korvakuulolla, sillä nuoteista en tiedä muuta kuin että ne eivät saa kastua).
Noh, sitten kun on kojeet korvissa, kuulen kaikkien äänet niin kovaa ja kirkkaina, että tärykalvot lepattavat kuin lepakon siivet. Opi siinä sitten.

Kuorosta puheenollen olin viime torstaina Vaasan kirkossa kuuntelemassa Motzartin Requimea.
Mitään niin mahtavaa en ole taas hetkeen kuullutkaan.
Samaisessa konsertissa olisi ollut seurattavana myöskin taitavien nuorten tanssijoiden upeaa tanssiakin, mutta näkyvyys oli heikko. Siitä en ollut surullinen. Olen yhden asian ihminen.
En pysty kuuntelemaan ja katselemaan yhtä aikaa ilman, että toinen kärsii.
Kuunnellessani jotakin ihanaa musiikkia jossakin ihanassa konsertissa, minun on pantava silmät kiinni. Ei mene montaakaan hetkeä, kun alan leijailla yläilmoja kohti.
Niin kävi nytkin. Osittain. En kehdannut KOKO AIKAA pitää silmiä kiinni, koska tanssijat panivat varmasti parastaan (vaikka en heitä nähnytkään).

Konsertista menin Asevelikylään yöksi.
Tuntui mukavalta nukkua nuoruutensa (ja tietennkin vanhemman iänkin)  huoneessa.
Vuoteessa muistelin menneitä tovin, ennen kuin nukahdin.
Muistelin muun muassa sitä, kun teini-iässä ollessani, äitini vuokrasi huoneeni kahdelle ammattikoulussa opiskelevalle nuorukaiselle.
Pelkäsin ihan hirveästi, että pränkään unissani (kuljeskelin ylt´ympäriinsä unissani noihin aikoihin) huoneeseeni ja kampean sängyssäni nukkuvan nuorukaisen lattialle ilmoittaen, että tämä on minun kutjuni!!!
Minulla oli tapana myös puhua unissani noihin aikoihin.
Kaikki meni kuitenkin hyvin koko vuokra-ajan. Yhden ainoan kerran kuljin unissani poikien alivuokralaisina ollessa ja silloinkin menin ulko-ovesta suoraa pihalle.
Lumi oli sen verran viileätä paljaita jalkoja vasten, että hetkeksi heräsin jonkinmoiseen horteeseen.
Äitini tuli perässäni ulko-ovelle ja kysyi hiljaa ja varovaisesti, että mihinkä matka?
Unissakävelijältä ei saa kuulemma mitään paljon kysellä, eikä missään tapauksessa herättää, siitä varovaisuus.
-Vessaan tietenkin, olin minä sähissyt.
Itse en oikein kunnolla muistanut tapauksesta aamullakaan mitään. Kaikki kuitenkin näytettiin ja näyteltiin minulle tarkasti askel askeleelta ja sähinä sähinältä moneen kertaan ja monta vuotta.

Perjantaina palasin Hälvänmutkalle. Mukana kyydissä oli mieluinen vieras: Vivianni.
Lauantaina menimme Botnia-Halliin Joonathanin salibandymatsia seuraamaan.
Sunnuntaina oli uusi matsi ja ei kun Botnia-Halliin jälleen.
Nyt nähtävä peli olikin sellainen, jonkamoista en kuuna kullan valkeana ole ennen nähnyt ja toivon totisesti, että en kuuna kullan valkeana enää näekään.
Vastapuolen joukkueella on vielä oppimista häviämisessä.
Hyvän häviämisen taidon on syytä olla tietenkin pelaajalla kuin pelaajalla hanskassa. Häviäminen on taitolaji.
Nyt pelatussa pelissä taklattiin, tuupittiin, naurettiin ivanauruja, mölyttiin, soitettiin suuta, maattiin taklattuna kanveesilla ja vaikka mitä.
Ambulanssikin hälytettiin paikalle. Näytti erään nuorukaisen lento aidan yli terävien rappusten päälle niin vakavalta (ja vakavaa se tietenkin olikin), että oli pakko kutsua hoitohenkilökuntaa paikalle.
Lopulta ainakin näytti siltä, että asiasta olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä.
Minun tuli paha olla. Henkinen valmennus nuorukaisille ja vanhemmillekin, eí taidakaan olla ollenkaan turhaa.

Tänään leivoin marjahillopiirakan omena&puolukkahillosta.
Olen joskus aiemminkin lurauttanut taikinaan voin, tai margariinin asemesta öljyä.
Niin tein nytkin. Tavallisestihan tavalliset öljyt, rypsit, rapsit sun muut sellaiset, eivät maistu hongalta ei haavalta.
Noh TÄMÄ öljy maistui. Ompelukoneöljyltä.
Sanomattakin on selvää, että tästä piirakasta on paloja jäljellä vielä parin viikonkin päästä. Uutta ei kuitenkaan leivota, ennenkö viimeinenkin koneöljypala on syöty.
T: Kaisa Singerolja-Pirogälv
--------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:23-25

Ja mies sanoi:
-Tämä se on! Tämä on luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa,
eivätkä he tunteneet häpeää.