Tähän viimmoseen mhvv:hen laitan kokonaista kolme kuvaa. Yleensähän olen sellainen kahden kuvan kirjoittaja, vaikkakin sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvasin eilen ja tänään plantaasimme kukkaLOISTOA (rykii, eikä oikein saa vedetyksi henkeä).

Ylimmäisessä kuvassa loistaa voikukka&unikkopenkki. 

Voikukka on yksi lempparikukistani. Siksi en voi kuin hykerrellä ilosta, kun katselen, miten sitä on penkissä ikään kuin sitä olisi sinne kylvetty. Siitä tietää toki, että ei ole kylvetty, koska kerran kasvavat. Jos haluaisin eroon voikukista, alkaisin kasvattamaan niitä.

Jahka voikukkien seassa vielä uinuvat unikot alkavat kukkia ja ovat kukintansa kukkineet, ajamme penkin paljaaksi lestiä myöden.

Harmaa risuaita on kurtturuusua. Mielestäni tänä keväänä se on oikein nimensä väärtti. Onko kurttuisampaa pehkoa nähty näillä main? 

Heräsi kyllä  kysymys, onko kurtturuusua yleensäkään nähty näillä main? Onko sen nimistä ruusua olemassakaan?
Noh, kuitenkin kaikitenkin, Magnus ei voinut katkaista aitaa keväällä. Syy: moottorisaha on mäskänä ja muut sahat tylsiä (ja kuka kuolevainen alkaisi tavallisella sahalla ruusuaitaa poikki krahnaamaankaan? Ei kukaan! Ei, vaikka sahanterä olisi terävä kuin käärmeen kieli).
Alimmaisessa kuvassa on puutarhakalusteryhmä. Tämän ryhmän Magnus pesi painepesurilla niin hyvin, että pinnasta jyystäytyi irti puolisenttiä muovia. Nyt meillä on puutarhakalusteryhmä, joka on tod. puhdas ja pinta kuin 4:n numeron (onko se sitä karkeinta? Se pitää olla) santapaperia.

Tähän väliin laitan ilmoitusasian, ettei jää ihan viimeisenä soimaan ilkeästi korviin:

Tämä on tämän kevään viimeinen mhvv. 

Sitä, onko se sarjassa vihoviimeinen, en osaa taaskaan sanoa. Mietin sitä seuraavat 3kk.

Ehkä mhvv jatkuu, jos osoittautuu, että maapallo on vielä pyöriäkseen, tapahtumia tapahtuu  kirjoittaikseen ja henkikulta on pihistäikseen ja muutenkin, että sitä  on paikat ja ajatuksenjuoksu kaikella lailla toimiakseen.

Viime viikon kalenteriaukeama on aikas vaalea.

Maanantaina olimme me krelliläiset (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) Lepikossa. Lepikko on Vaasan seurakuntayhtymän leirikeskus ja sijaitsee Raippaluodon sillan täällä päässä.

Viime maanantaina kyllä kirjoitin mhvv:n, mutta tästä tapahtumasta en kertonut. (Tiedän sen varmasti, koska kirjoitin kalenteriin kyseisen menon alle: Tästä en ole kirj.)

No niin! Saimme aikoja sitten, mieluisan kutsun Vaasan kristillisiltä eläkeläisiltä tulla mukaan kevätkokoontumiseensa. Mikäs sen mukavampaa kuin päästä ittiänsä parempaan seuraan keväästä ja kesäntulosta iloitsemaan. 

Oli upea paikka, upea isäntäväki, upeat vieraat (me), hyvät sapuskat ja leppoisaa ohjelmaa.

Lauloimme iloisia lauluja Jeesuksesta, kaiken hyvän antajasta.

Joku ehdotti laulettavaksi suvivirttä. Näin kesän korvalla joku aina ehdottaa laulettavaksi suvivirttä. Se on hyvä se. 

Olen ehdottomasti suvivirren puolesta parrikaadeilla seisovien etunenässä heiluttamassa lippua. MUTTA, kuten kaikki varmaan muistatte, minä itse en suvivirttä voi leuka väpättämättä laulaa. Leukani ei väpätä siksi, että se on niin kaunis ja suloinen virsi. Ei, vaikka voisi, vaan siksi, että tulen  sisusklasuja myöden murheelliseksi sitä laulaessani. 

Sen sävelkulut saavat unohduksen surulliset ummut aukeamaan. 

Kaikki todistuksien neloset ja luokallejäämiset muistuvat mieleen. Yleensä todistukset oli jo jaettu, kun suvivirttä laulettiin.

Toki muistan, aikani kyynelehdittyäni, sen iloisen kevään, kun sain painaa korvia myöden päähäni valkolakin. Väskyssä yo-paperit ja todistus hyvin arvosanoin.

Kumma kyllä, ne murheiset ajat muistuvat aina kuitenkin ensimmäisenä mieleen suvivirren sävelien kaikuessa ja siksi en kovin mielelläni ole ehdottelemassa ko. virttä.

Onneksi ehdottelijoita aina riittää ja silloin laulan kiltisti mukana, mikäli kyynelvuon pyyhkimiseltä pystyn. 

On se ihmismieli vaan kumma. Eikö se voisi muistaa ainoastaan loistavasti menneen kansakouluajan ja lukioajan kevätvirsijuhlat, eikä niitä tuskaisia Tyttölyseon aikaisia kaameita kevätjuhlia?

Ei vissiinkään.

Lepikossa meiltä kysyttiin myös, muistammeko ihka ensimmäistä koulupäiväämme? Ensimmäisen luokan ensimmäistä päivää?

Moni muisti. Saimme kuulla monta hauskaa tarinaa ja muisteloa.

Minä en muistanut ensimmäistä päivää. En, vaikka kuinka yritin. 

Jotakin sentään tuli kyllä mieleen, kun oikein pinnistelin. Muun muassa se, kun ensimmäistä kertaa kävelin koululaisena kouluun. Koulumatkani oli 500m.  Muistin, miten se matka tuntui jotenkin erilaiselta kuin kaikkina siihenastisina päivinä, joina sitä rampannut olin.

Matka vaikutti jotenkin arvokkaalta ja merkittävältä. Minä tunnuin arvokkaalta ja merkittävältä.

Enää en ollutkaan mikään tavallinen pikkutyttö, joka hyppii tuota viittäsataa metriä kavereiden luo, kauppaan, tai muuten ajelee pyörällä tuttua raittia edes sun takaisin. 

Minä olin kuin olinkin iso tyttö! Oikein koululainen!

Jos minulle ei ensimmäisestä päivästä paljoakaan jäänyt mieleen, niin ensimmäisestä vuodesta kyllä. Kansakoulun ensimmäisestä luokasta minulle on jäänyt mieleen ne ainaiset laastarilaput, joita kliistrattiin tukevasti rintamukseen. Laastarin annettiin olla jokunen päivä ja sitten irroitettiin (otti muuten sikakipeää) syynättiin onko iho lapun alla muuttunut, vai ei. 

Jos oli ilmaantunut punaista röhelmää, ei tapahtunut mitään, mutta auta armias, jos ei, alkoi tapahtumaan. Sairaanhoitaja ajeli fillarilla koululle suuren nahkaisen salkun kanssa ja alkoi piikittämään meitä poloisia.

Minulle jäi tunne, että röhelmätestit tehtiin kerran kuussa (ellei, hyvät ihmiset, useimminkin) ja yhtä usein rokotettiin. Ja arvoisa lukijakuntani, tahdon muistuttaa ja esiin tuoda ja korostaa, että sen aikaiset rokotusneulat olivat toista lajia kuin nykyään. Entisajan rokotusneulat olivat naskalin paksuisia (ja tylsiä).

Minä pyörryin joka kerta, kun rokotettiin. Ja jo ennen kuin rokotettiin.

Kun ihmispolo pyörtyy, hän ei ole ns. kartalla, eikä näin ollen pysty tietenkään pinnaamaankaan mitään. Varsinkaan pissaamista. Eihän se niin kamala juttu olisi ollut, jos olisimme olleet huoneessa, jossa olisi ollut vain minä, terveyssisar ja tylsä naskali.

Näin hyvin ei intiimiasiat  kuitenkaan siihen maailman aikaan olleet. Siihen aikaan (65 vuotta sitten) koko luokka seisoi suorissa riveissä pulpettien väleissä ja odottivat hampaat kalisten vuoroaan.

Siihen aikaan ei luokkakoolla ollut ylärajaa.

Koskaan minua ei kuitenkaan kukaan kiusannut pyörtymisistä, eikä siitä seuranneista jatkotapahtumista. Ikinä kukaan ei jälkeenpäin sanonut, että Kaisa se otti ja kupsahti ja pissat vaan housuun lurahti...

Keskellä viikkoa olin keskustelemassa Sisterin (nimi muut.) kanssa  mustikkapiirakan ja kahvikupposen ääressä piirustusprojektistani. Sisteri ja lapsenlapsensa kirjoittavat kirjan ja minä piirtelen siihen kuvia. Sisterin luona vierähtikin monta tiimaa.

Havahduin kellon juoksuun ja ymmärsin vihdoin anoa, että nyt pitää lähteä. 

-Eikös vanha kansa sano, että vieras alkaa haisemaan, ellei kolmen tunnin jälkeen ymmärrä lähteä, kysyin hermostuneesti.

-Ei, kun kolmen päivän! lohdutti Sisteri. 

En muista, mikä silloin alkaa haisemaan. Ei kuitenkaan silloinkaan se vieras.

Projekti etenee hyvin. Revitän aiheesta sitten syksyllä enempi, jos...(you know!)

Sunnuntaina minulla oli kahvinkaatovuoro Kohtaamispaikka-seuroissa Nikolainkaupungissa.

Se oli kevään viimeinen kaateluvuoro. Nyt alkavat kesäseurat ja niissä ei kahvia tarjoilla, eikä kaadella. Olisi tarkoitus, että kokoonnuttaisiin  toistemme luo kahville seurojen jälkeen. No, vitsi, vitsi! (Ei kuitenkaan huonoimmasta päästä ollenkaan).

Lopuksi kuntokartoitustiedoite: Jalka (vasen) ei ole ollut enää sikakipeä. Oikeastaan se ei ole ollut kipeä ollenkaan. En huomaa, että minulla edes on oikeaa jalkaa.

Nyt en osaa sanoa, johtuuko se Taviöproosta, vai mistä. Kyseisen aineen pitäisi kyllä auttaa lihaksiin ja niitä minulla on runsaasti juuri nilkkojen kohdalla, missä se kaamea kipu oli.

Ehkäpä minunkin pitää sanoa kohta niin kuin se mies siinä Taviöproo-mainoksessa, että EN LOPETA SEN (Taviöproo) SYÖMISTÄ IKINÄ! KAIKEN MUUN SYÖMISEN VOIN LOPETTAA, MUTTA EN KOSKAAN KUUNA KULLAN VALKEANA TAVIÖPROON! (Osa mainoslauseesta on omasta päästäni. Annas olla, pyytävätkö mainokseen?)

T: Kaisa Slutäta-Pillerström

------------------------------------------------------

Jeremian kirja 29: 11-12

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra

Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Silloin te huudatte minua avuksenne

ja käännytte rukoillen minun puoleeni

ja minä kuulen teitä.