Etsin taas hiespäin uusia kuvia tähän alkuun. Ei löytynyt. Ja kuinka olisi voinutkaan, kun uusia kuvia ei ole otettu? Jotakin sentään löysin. Pari sellaista kuvaa, jotka eivät ole (ainakaan kymmentä kertaa) olleet täällä näkösällä.

Yläkuvassa näpötän 1700-luvun markkinoilla 1700-luvun sotisovassa. Muka. Minulla oli parempikin sotisopa, mutta olen ilmeisesti paiskannut sen karkeajätteeseen, koska en löydä sitä. 

Ajattelin, että minun ei tule enää markkinoille mentyä. 

Nyt kumminkin tuli. Olin "apulaisena" Siskolle, kun hän myi kirjoittamiansa kirjoja. 

(Minulla on ollut ilo ja kunnia saada kuvittaa hänen ja tyttärentyttärensä kirjoittaman lastenkirjan). 

Apuni oli kuitenkin vähän sellaista sun tälläistä. (Sellainen sun tälläinen apu: istua tiskin väärällä puolella kuin tatti). 

En evää räpäyttänyt suuntaan, enkä toiseen). Tai no, söinhän minä eväitäni tuon tuostakin ja hyvällä ruokahalulla.

Tiskin toiselle puolelle kirjoja myymään päästäkseen, olisi pitänyt ryömiä tiskin alta. 

Se semmoinen ei näillä kiloilla ja vuosilla enää onnistu. Enkä oikein tykkää markkinaväkeenpäin pyllistelystäkään. Varsinkin, kun ryömiminen olisi ollut hyvin hidasta kankeaa, JOS se sittenkin olisi onnistunut. Siskolta se onnistui kuin rasvattu.

Noh, markkinat ovat olleet menneet. 

Ehkä säästän sotisopani vielä, jos vaikka ensi vuonna menisi uudelleen. Hoikempana, että pääsisi ryömimään ja kunnialla vielä pystyyn.

Kuvassa näkyvä 1700-luvun sotisopani muodostuu tuubimaxihameesta, miesten paidanhännästä leikatusta huivivärkkikaitaleesta, äitienpäivälahjapitsipuserosta ja anopin jäämistöstä löytyneestä hartiahuivista. 

Mielestäni olin aika pröllevän näköinen, kuten naiset 1700-luvulla olivat. Siihen aikaanhan kauneusihanne oli: mitä pulskempi, sen komeampi!

Alakuvassa on kuvattu linnunpelättimien materiaalia. Tyhjiä kahvipusseja. 

Niitä leikkasin rimpsulle monia, monia kymmeniä. Leikkasin ja hikosin. Asteita oli plus 30, ellei enemmänkin. Valmiit kahvipussirimpsut niitattiin muovinaruun kiinni ja laitettiin omenapuihin.

Linnuilla on tapana nökkiä kypsiä omenoita. Muutama nokkaisu yhteen omenaan ja heti seuraavan omenan kimppuun. Se ei ole kivaa se. 

Mielestämme kiiltävät, tuulessa lepattavat kahvipussisuikaleet auttoivat. 

Ampiaiset tosin eivät pelkää mitään, eivätkä ketään. Ne ehtivät jykertää monia omenoita, mutta jotenkin se ei kavahduta niin kovasti kuin lintujen tekemät jykerrykset. 

Linnuistahan leviää tauteja jos jonkinlaisia. Lintuinfluenssaa sun muuta salmonellaa. 

Samoin tietenkin hiiristä ja myyristä leviää yhtä sun toista. Olen miettinyt tässä itse tykönäni, että ovatko kaikki maailman linnut ja elikot tauteja levittäviä, sairaita raaskuja?

Ovat vissiin. Ainakin myyrät. Kahteen tietämääni ja tuntemaani henkilöön on hiljakkoin iskenyt myyräkuume. 

Minustakin tuntuu aina, että tauti iskee justiinsa minuun, kun vaan katselenkin ulkorakennuksiimme kohti. Ulkorakennuksissahan myyrät ja hiiret oikein pengastavatkin. Kamalaa. 

Ei ennen vanhaan tämmöistä ollut. Ei ollut punkkeja, ei hirvikärpäsiä, ei myyräkuumeita. Tai sitten oli. Kuoltiin vaan pois, kun ei tiedetty, mikä röppöri vaivaa.

Lintuflunssa tuli tänäkin aamuna mieleen, kun talomme ympärillä olevissa vanhoissa koivuissa raakkui valtava määrä naakkoja. 

Kun heiluttelin vihaisesti keittiönikkunan  sälekaihdinta, niitä pemahti lentoon arviolta tuhat kappaletta. 

Väliajoilla, kun naakat eivät raaku koivuissamme, lentelevät ne ilmassa valtavina parvina sinne tänne sohien. Ihmettelen, että mikä "päätön kana" niitä ohjaa ja päättää, mihinkä päin lennetään?

Ei kyllä tarttis meidän puihin pesiytyä viitaten juuri tuohon lintuflunssaan ja tietenkin muuhunkin (vrt. yletön paskominen).

Aamulla oli toinenkin erikoinen näky taivaalla. Harmaalla ja aamupimeällä taivaalla. Sateenkaari! Magnus huusi kamariin:

-Tuu kattomahan! 

No, minähän tulin ja ihmettelin. Enpä ole moista ennen nähnyt. Tarkoitan niin pimeällä.

Kalenteriaukeamaa, kun vilkuilee, niin eipä ole paljon menemisiä, eikä tulemisia viime viikon aikana ollut.

Merkintöjä, enemmän tai vähemmän vaappuvalla käsialalla, on melkein jokaisen päivän kohdalla, mutta kunnon menemistä vain kahtena päivänä.

Seurakuntavaalin tiimoilta kokoonnuttiin tiistaina. Mietittiin mainostamista ja missä saisimme edustavat kuvat meistä edustavista ehdokkaista. Asiat saatiin setvittyä ja perästä kuuluu ja myös näkyy. Elämme jännittäviä aikoja kaikella viisiin.

Lauantain kohdassa kalenterissani lukee:

Kirjoita seinärunoja. Ystävyys.

Sellaisia  minun olisi tosiaan kohta alettava kirjoittamaan. Olen jo aiemmin kyllä kirjoitellut, mutta lisää tarvitaan. On tiedossa esiintymisen poikasta suuressa juhlassa. Siitä sitten aikanaan enemmän.

Kirjoitin lauantaina kaksi runoa aiheesta "Sana on Jumalan lahja". (Olisi pitänyt kirjoittaa aiheesta "Sana on Jumalan aarre").

Ihan hyviä runoja kuitenkin syntyi "väärästäkin" aiheesta päätellen runsaista ja pitkäkestoisista taputuksista (raapii vaatimattomana varpaankärjellä lattiaa).

Naisten kesken iltapäivä-tilaisuus pidettiin sunnuntaina Pappilassa. Siellä minulla oli juonto ja siellä lausuin em. runotkin.

 Ilahduttavan runsas joukko naisia saapui paikalle. Ihan Östermyrasta asti oli lähdetty liikkeelle.

Opetin juonto-osuuden aikana yleisöä kirjoittamaan runoja. Proosarunoja. 

Neuvoin heitä kirjoittamaan suoraa pötköä jotakin ja asettelemaan sen sitten runomuotoon. Jotkut (oikeastaan kaikki) sanoivat alkavansa tekemään juuri niin.

Jännittävää nähdä, mimmonen proosarunoilijoiden kehto Isostakyröstä kehkeytyykään, jahka elää saadaan.

Sunnuntaina. Naisten kesken iltapäivän jälkeen, oli  seurakuntatalolla Majatalo-ilta. 

Sinnekin menin, kun kerran ehdin, eikä väsyttänytkään yhtään, vaikka juontotehtävä aina hivenen voimille ottaakin.

Magnuskin tuli Majatalo-iltaan. Siellä me olimme hiukan suuna ja päänä. 

Innostuimme jopa niin paljon, että eräs mies sanoi, että taidamme olla aika huumorintajuinen pariskunta. 

Sanoin hänelle, että ehkä näin seinien ulkopuolella voi joskus saada senkaltaisen vaikutuksen, mutta...kotioloissa...voi huumorinkukka hiukan nuukahdella, varsinkin meikäläisen kohdalla ja varsinkin ennen aamiaista...

 T: Kaisa Humöörskog-Ratkelsson

--------------------------------------------------

Psalmi 130:1-6

Matkalaulu.

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra,

Herra, kuule minun ääneni,

tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.

Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,

Herra, kuka silloin kestää?

Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,

että me eläisimme sinun pelossasi.

Minä odotan sinua, Herra,

odotan sinua koko sielustani

ja panen toivoni sinun sanaasi.

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,

hartaammin kuin vartijat aamua.