maanantai 24. syyskuuta 2018



Kesäisiä tuulahduskuvia meikäläisen puutarhasta.
Ruusuaita vaikuttaa kovin huonohappiselta, mutta se ei pidä paikkaansa. Risuihin kasvoi kuin kasvoikin muutamia lehtiä ja jokunen ruusukin. Kurtturuusu ei koskaan kuole. Ei, vaikka sen oksat näyttäisivät rappuluudalta. Se leviää joka paikkaan, eikä sitä saada koskaan sieltä hävitetyksi, minne se on onnistunut leviämään. Meillä se on onnistunut leviämään jokaiseen marjapuskaan ja joka neliömetrille ns. nurmikkoaluetta ja myös ns. kukkapenkkeihin.
Myös yläkuvan vähälukuiset samettiruusut voivat vieläkin aika hyvin ja nokkoset ne vasta hyvin voivatkin, kuten koko kesän voineet ovat.
Kaikki varmaan muistavat mimmonen por...tarkoitan viherpeukalo meikäläinen on?
Oikein! Ei minkäänmoinen.
Aionkin ruveta ryhtymään kasvattamaan nokkosia. Sillä niistä päästään.
Keväällä innostuin jostakin käsittämättömästä syystä kylvämään persiljaa. Ajattelin, että olisi se mahtavaa ripotella keittoihin ja soosseihin persiljaa. Runsaasti oman maan persiljaa.
Mutta: Yhtäkään persiljanfiunua ei noussut pintaan. Sitä olen mhvv:ssä jo ennenkin ihmetellyt. Luulisi, että nyt edes yksi kelmeä sirkkavarsi olisi pintaan noussut, mutta kun ei, niin ei.
Mutta mitäs niitä olemattomia puutarhurintaitoja (tai niiden puutteita) täällä enää itkee. Syksy on tullut. Aika, jolloin kaikki kasvit kuolevat kumminkin ja muutenkin. Ensi keväänä uusi yritys.
Siispä iloisempiin aiheisiin (tai ei ehkä iloisempiin, mutta ainakin toisenlaisiin).
Täällä vinttipöksässä istun ja kirjoitan tuttuun tapaan näppäimet paukkuen. Tuon tuosta kuitenkin silmäilen lattialle ja ympärilleni, syystä että, täällä on EHKÄ par´aikaakin jossakin kolossa ei toivottu vieras. Mikä se on, siitä ei olla vieläkään saatu tolkkua.
Tästä on ehkä viikko, ehkä vähän päälle (päivät vyöryvät ohi hirveään tahtiin), kun kapusin pahaa aavistamattomana tänne yhdistettyyn mhvv-kirjoittamis- ja nukkumispöksään.
Oven avattuani huomasin, että huoneessa oli täysi valaistus ja Magnus huseerasi huiskuttaen ja ravistellen lakanoita, peittoja, tyynyjä ja lukuisia, aina varalla olevia villasukkiani.
-Mitä sä touhaat? kysyin äimistyneenä.
-Mun päällä juaksi vissihin hiiri ja minen kuullu mossahrusta, jotta solis puronnu laattialle. Täytyy kattua ja puristella makooverhat nuukahan, Magnus sanoi.
Minulta salpasi hengen kiinni. Pyörrytti ja tuntui, että aivan kuin olisi hivenen yrjöttänytkin. (Vuokra-asuntoilmoituksen tekeminen ei kuitenkaan enää moljahtanut  mieleenikään. Sen verran olen jo näinä kolmenatoistavuotena karaistunut).
-MEINAAKSÄ, ETTÄ SE VIIKSIVALLU ON VIELÄ SÄNGYSSÄ? sain pihistyksi.
-No, ei oo kuulunu mossahrusta!!! Johonaki soon.
Sänky syynättiin tarkasti ja olimme lopuksi kutakuinkin varmoja, että sängyssä tuo kutsumaton vieras ei ainakaan ole.
Rukoilin hiukan hartaammin sinä iltana iltarukouksen ja ei aikaakaan, kun tasainen hornaus kaikui molemmilta puolilta vuodetta.
Seuraavana aamuna aamupalaa syödessämme ja kahvia ryystäessämme keskustelimme asiasta.
Magnus tivasi minulta, että olenko tuulettanut huonetta niin, jotta ikkunaverhot on ollu pois klasin erestä?
Olin minä, vaikka ensin väitin vastaan, kun en heti muistanut.
-Sitte soon voinu olla lepakko! Maikun ja Eerikin makookammarihin tuli silloon lepakko tuuletuksen aikana. Muistakko?
Kyllä minä muistin. Lepakkohan osaa ja jaksaa näytellä "kuollutta" päivätolkulla.
JOS se meidän huoneessa ollut önäle oli lepakko, niin se on jossain nurkassa aina vaan. Minä en uskalla etsiä. Kylläpähän joskus tulee esiin, ellei satu kuoleen sitä ennen. (Näin puhuu kaupunkilaisnynneröstä maalaiskarpaasiksi kehittynyt aviovaimo).
Toivon melkein, että se olisi sittenkin ollut hiiri. Ehkäpä niitä ei ole ollut kumpaakaan, kun ei kerran mitään koskaan löytynyt? Kerrankos sitä ihminen erehtyy luulemaan jotain täkinreunan liikahduksen aikaansaajaa hiireksi, tai lepakoksi?

Viime aikoina olen kirjoitellut ahkerasti runoja. Ystävyydestä ja lahjoista. Ehkäpä saan runonarusta kiinni oikein kunnolla ja uusi kirjakin pullahtaa joskus päivänvaloon? Mene ja tiedä.
Yleensä minulla on kyllä ollut kirjan nimi kirkkaana mielessä ilman, että yhtään säiettä olisi kirjoitettuna. Nyt ei ole.
RUNOSÄIKEITÄ-nimi tuli mieleen, mutta se on liian yltiöpäärunollinen nimi proosarunokirjalle.

Kahdessa paikassa olen saanut viikolla olla lausumassa runojani.
Ihmeellistä on, että se kauhea jännitys, joka aina valtasi minut odottaessani vuoroani, on kutakuinkin tipotiessään. Suun kuivuminen ja kielen kitalakeen tarttuminen on pois pyyhkäistyä painajaista.  Yletöntä jännitystäkään (sydämen pysähtymis- ja kurkusta ulos pullahtamistunnetta) ei ole viimmosen vuoden aikana ollut kovinkaan montaa kertaa havaittavissa. Onko kertaakaan, kun tarkemmin ajattelen?
15 vuotta se otti, että jännittäminen hellitti. Ihanaa! Nyt minua melkein joutuu pitelemään kiinni, etten syöksy pönttöön ennen aikojaan.

Perjantaina olin kirkolla Ässämarketissa keräämässä nälkäpäiväkeräystä. Taas ajattelin, että meikäläinen ei oikein ole "katu-uskottava" kerääjä sattuneesta syystä (rykii merkitsevästi ja kolmoisleuka heilahtaa iloisesti), mutta jälleen kerran oli ilo huomata, että kansan käsi on karttuisa. Melkein jokainen otti ja pysähtyi panemaan rahaa keräyslippaaseen. Ja he, jotka eivät pysähtyneet, sanoivat huolestuneen näköisinä, että kun on vaan kortti. Ymmärsin heitä niin hyvin. Itselläni on sama juttu. Elämme korttivingutusaikaa.

Nyt tämä frouva menee yöpuulle. Magnus jo meni suoritettuaan ensin tarkan syynäyksen peittojen ja tyynyjen alle. Ei näkynyt, eikä kuulunut mitään. (Eikä kyllä tarvinnutkaan).
T: Kaisa Lepaksten-Mossander
-----------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 21:9

Parempi katolla taivasalla
kuin talossa toraisan vaimon kanssa.

1 kommentti:

Rautalintu kirjoitti...

Niin se harijootus teköö mestarin!