Helmikuussa tuli kymmenen vuotta täyteen bloginkirjoittamisessa.
KYMMENEN VUOTTA! Aikamoinen rupeama, sanoisin.
Koko kymmenenvuoden ajan sivusto on näyttänyt tismalleen samanmoiselta. (Tänään on poikkeus, mitä kuvien asetteluun tulee).
Blogin alkuun olen aina laittanut kaksi kuvaa. Joissakin harvoissa bloggauksissa on ollut alussa pelkkää valkoista ja esimerkiksi kaksi mustaa pisettä, tai pilkkua ja olen selittänyt, että siinä on lumikko hangella, tai jotain muuta vitsikästä. Lumikonkin olen muuten näillä huudeilla nähnyt, että ei se aivan tuulesta temmattu "kuva" ole ollut.
Myöskään mitään reunakrumeluureja en ole blogiini lisäillyt. Ajattelen, että kirjoitukset saavat toimia kulloisenakin krumeluurina.
Jo pitemmähkön aikaa olen joutunut laittamaan alkuun samoja, jo ikuisesti veivattuja kuvia, kun a) en ole viitsinyt, b) jaksanut, c) hokannut näpsiä uusia, tai sitten nyt ihan viimeaikoina, kun kamerani on ollut rikki. Kuten olen laajasanaisesti teille kuvaillut, kameran näytössä on näkynyt ainoastaan mannapuuron näköistä- ja väristä möhnää joka on hiljalleen värissyt.
Viime viikolla ajeltiin varta vasten lähellä sijaitsevaan Laihian, aina vireään cityyn, erääseen liikkeeseen näyttämään kameraa. Että, josko siinä olisi joku namiska mennyt ja jäänyt kassissa heiluessaan päälle?
Myyjä otti kameran käteensä, katsoi ja sanoi:
-Halavemmaksi tuloo ostaa uusi, ku alakaa korijaamahan.
Noh, kyllähän asia niin varmasti on. Myös tiskinpesu-, pyykinpesu-, jääkaappi- ja  pakastearkkukoneiden kohdalla kuin myös pölynimurin ja ruohonleikkurin pätee valitettavan usein sääntö: halvemmaksi tulee uusi. Ei kannata korjata.
Tänään olen hieman meinaillut, että tilaan kameran. Upouuden kameran. Ei tästä muuten tule yhtään mitään. Ei sovi seinillekään, että maanantaiblogien sivuilla aina samat kuvat toljottavat vastaan. Jotakin muutosta pitää sentään aina olla. Riittää, kun samantapaiset jutut pyöriskelevät luettavaksi kerta toisen jälkeen. Sehän meidän mommien (ja paappojen) vika tahtoo olla, että kerromme silmät palaen vanhoja juttuja kuin ensimmäistä kertaa. Ihmettelemme sitten, kun kukaan ei käestä millään lailla (ellei huokauksia ja silmänpyörittelyjä oteta lukuun).
Ajattelin tilata kameran, joka on astetta modernimpi verrattuna entisajan veivattavaan laatikkokamera. En tarvitse (lue: en osaa käyttää) mitään ihmeellisiä kommervenkkeja. Ne kommervenkit pakkaavat vaan mennä rikki ja tuloksena on mannapuuronäyttöinen pilipalinäyttö.

Kuvat, jotka alussa, ties monettako kertaa täällä komeilevat, ovat räpsäisty ties koska.
Alun kuvassa näkyvän, pihasaunan takana kasvavan kuusen alustan aion mennä haravoimaan huomenna putipuhtaaksi.
Pidän huolen, että ehdin sinne haravani kanssa ensimmäisenä. Magnus, jos ehtisi, niin hän katkaisisi nuo ihanat oksat jotka suloisesti kurottuvat ja vinistävät pitkin maata. Olen joutunut taistelemaan kovasti tuon oksiston puolesta, ettei sitä pätkäistä poikki.
Magnus:
-Nuahin oksiihin kompastuu ja kaatuu noukallensa. Sääriihin tuloo kraapooksia, jos likiitti kulukoo!
Minä:
-Pakkoko sun on prängätä saunan ohi juuri tuosta kohtaa? Kierrä toisen kautta! Oksia ei kaadeta muua kuin minun ruumiini yli! Oksien vieressä on mun lemppari paikka. Voin siinä istua, siemailla kahvia ja ajatella kaikkea ihanaa ja kivaa!!!
Magnus:
-Hmpf! Eihän sulloo lavittaakaa, mihinä istua ja kaffia ryypätä!
Se on totta. Tänä vuonna aion hilata sinne tuolin ja pienen pyöreän pöydän. Se on varmaa se. Kolmastoista vuosi toden sanoo.

Tässä kuvassa on ötökkä, jonka nimeä, enkä lajia muista, mutta joka naurattaa minua joka kerta, kun kuvan näen. 

Ötökkä kertoo meille, kuinka ihmeellinen ja humöörintajuinen Jumala meillä on. 

Ötököistä puheenollen, meillä on jo kuukauden verran näkynyt muurahaisia siellä sun täällä. Sisällä, ei ulkona. Muurahaiset eivät minua  kyllä pahemmin naurata (ainakaan sisällä) jos nyt ei itkuunkaan kannata tietenkään purskahtaa.

Vielä eivät kusiaiset ole muodostaneet niitä kaameita sankkoja letkajenkkajonojaan ja mikäli minusta riippuu, eivät tule muodostamaankaan. 

Haen kupasta sellaisen vissin aerosolipullon ja pruuttaan sitä lattianrakoihin.  

Ulkona pismyyrävastaiseen sotaan käytän vain etikkaa, karkeaa suolaa ja mäntysuopaliuosta. Silloinkin vain kivijalan vierustoihin, ei muualle. 

Omenapuiden ötököitä karkoittamaan käytän mäntysuopaliuosta. Ennen kukintaa. Se auttoi viime vuonna niin hyvin, että saimme runsaasti omenoita syödäksemme ja pakkaseen hilloksi pannaksemme. 

Jokusia kalvakoita (tai oikeastaan tummanmustia) muumio-omppua putoili maahan, mutta ei niin paljon kuin joinakin vuosina. Mäntysuopa rules!  

Magnus leikkasi omenapuumme pari viikkoa sitten. Olin haravoimassa oksia kasaan, kun hokasin, että otan oksia sisälle maljakkoon. Nyt onkin jo hienoja lehden&kukan alkuja nähtävissä. Juuri sopivasti aukeavat pääsiäiseksi.

Viimeviikon postauksesta jäi tykkänään mainitsematta yksi ihana tapahtuma. Nimittäin VIRSILAULU-hetki Anskun tykönä Nikolainkaupungissa! 

Unehutin kirjoittaa asiasta siksi, että en ollut merkannut sitä kalenteriin.

Virsilaulu-hetki on yksi niistä harvoista menoista, jonka muistan ilman ylös muistiin pränttäämistä.

Jos jostain, niin virsistä pidän aivan eritoten runsaasti. Niitä opetettiin Vaasan Tyttölyseossa meille tyttösille monta joka viikkoisella laulutunnilla. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Magnuksen kanssa seurustellessamme halusin aina pistää pystyyn virsikilpailun (!). 

Kumpiko osaa enemmän virsiä? Halusin näyttää, kuinka valtavasti MINÄ osaan ja paistatella ylpeyden kyseenalaisessa paisteessa, kun Magnus osaisi niitä niin surkean vähän.

Kilpailu olikin hämmästyksekseni hyvin tasaväkistä. Sanoisinko oikeinkin tasaväkistä. Meille oli koulussa opetettu samat biisit.

Anskun luona meitä kokoontuu kerran kuukaudessa iso liuta naisia ja vietämme suloisen parituntisen laulamalla järjestyksessä joka virrestä kaksi ensimmäistä- ja viimeisen säkeistön. 

Aikomuksena on laulaa koko virsikirja läpi! Mikä on laulaissa, kun Ansku osaa kaikki virret. 

Tiistaina Ewen ja Mathewin kotona meitä kokoontui intoapuhkuva joukko suunnittelemaan vapputorille menoa. Isonkyrön vapputorille. 

Kristillisdemokraateilla on pruukannut joka vappu olla torilla koju, josta myydään tämän telluksen parasta simaa ja suussasulavimpia sokeririnkuloita ikinä. 

Minäkin lupasin vääntää jokusen rinkulan, vaikka myymään en ehdi, koska aion myödä Magnuksen kanssa Kaisan Kortteja samaisella torilla. Joitakin taulujakin on myös myynnissä. Ei tosin minun tekemiäni.

Keskiviikkona olimme Ähtärissä tutuissa tehtävissä. Minulla oli runoja ja Magnuksella puhe.

Samaisena iltana oli myös kirkkoneuvoston kokous, mutta siihen en nyt päässyt. Ähtäriin olivat "tilanneet" meidät jo kuukausitolkulla sitten ja kn-kokous tuli puolestaan hieman yllättäen.

Kuten niin monesti olen todennut, niin värkkiä minusta löytyisi, vaikka kolmeenkin samanaikaiseen tilaisuuteen, mutta kun ei repeä, niin ei repeä. 

Lauantaina pidimme syntymäpäiväni, joka virallisesti oli jo maaliskuussa. Tarjosin vieraille tavanomaisen menyyn: pottuja, lihapullia, salaattia, gratiinia ja mustaherukkaputinkia kermavaahtomoukulla.

Joku perhekuntalaisistani sanoi, että gratiini oli nyt erikoisen hyvää. 

-Tee juuri samalla lailla ensi kerralla!

Niin aion tehdäkin.  Ostan valmiin gratiiniseospussin lähikaupan pakastekaapista. Lakkaan potkimasta tuulimyllyä vastaan, eli saada niin hyvää omitekoista gratiinia kuin seurakuntamme emäntä tekee. Siihen harva (jos kukaan) pystyy.

Sain syntymäpäivälahjaksi lahjakortin mielivaateputiikkiini Nikolainkaupungissa. 

En tässä kyseisessä putiikissa tosin ole koskaan käynyt, mutta silti se on mieliputiikkini. Sen mainoksia on Fb-sivuilleni sadellut usein ja olen kovasti tykästynyt kuvien vaatteisiin. 

Liikkeen mainokset ovat myös ainoat, joita en koskaan poista sivustoltani. Päinvastoin! Menen aina koko repertuaarin läpi.

Aion lähipäivinä ajella kaupunkiin ja ostaa tästä mieliputiikistani farkut, jotka ovat kuin sukkahousut (!) ja ihanan tunikan (ehkä kaksikin). Tunikat mahtuvat mainosten mukaan kaikille. Ei niin paksua mummua olekaan, jolle ei tämän putiikin tunikat passaisi. No, se semmonen  passaa meikäläiselle. JIIIIHAAAAA. Täältä tullaan!

T: Kaisa von Storbyxun- Passelmossa

Ps. Yleensä en jännitykseltäni pysty seuraamaan jääkiekkomatseja kuin kuuntelemalla Magnuksen iloista huutoa (tai synkkää sättimistä). Niistä päättelen, missä mennään.

Eilen olin oli pakkoraossa. Pitihän vaaleja seurata ja näyttivät mokomat kahta kuvaa kerralla. Toisesta tuli sitä veret seisauttavaa, hyytävää naisten jääkiekkoa.Huh huh! Varsinkin se loppu.

Kesti tovin, ennen kuin sain unen päästä kiinni. 

-----------------------------------------------------------------------------------------

Psalmi 15

Daavidin psalmi.

Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?

Kuka saa asua pyhällä vuorellasi?

Se, joka on rehellinen ja tekee oikein,

jonka sydän on vilpitön ja puhuu totta.

Se, joka ei panettele,

joka ei tee lähimmäiselleen pahaa,

eikä saata naapuriaan huonoon huutoon.

Se, joka kaihtaa kunniattomia, 

mutta pitää arvossa Herraa pelkääviä.

Se, joka pysyy valassaan

vaikka omaksi vahingokseen.

Se, joka ei vaadi lainasta korkoa

eikä ota lahjusta

viattoman vahingoksi.

Hyvin käy sen, joka näin elää.