Yläkuvassa minä 17-vuotiaana.
Kuvasta näkee, että olen kova pönöttämään, kun filmataan. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä kauheammin on pönötys enennyt. Siitä syystä en ota selfieitäkään. Yhden ole ottanut joitakin vuosia sitten ja kun näin tuloksen, poistin sen heti. Mitä turhia säästää kuvaa, jossa pääosaa näyttelevät pönotys ja mustat sierainonkalot? Vastaus: Ei mitään.

Yläkuvassa olen siis seitsemäntoista vuotias. Olen Vieno-tätini luona kylällä. Vieno-tätini oli erittäin ihana (kuten kaikki tätini olleet ovat).  Hän oli innokas ottamaan valokuvia. Pitääkin kaivaa valokuvalaatikosta muutamia niistä esille ja laittaa näytille.
Yläkuvaa katsellessani muistuu mieleeni erään sukulaiseni sanat, jotka hän loihe lausumaan, kun oli ensin, about kymmenen minuuttia, tuijottanut minua hievahtamatta. (Tämä sukulaiseni ei ollut tätini. Tätini, joita oli 7, eivät ikinä sanoneet mitään negatiivista minusta. Päinvastoin!
Loihe lausuma:
- No, nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmään.
Lausuma oli tarkoitettu kehuksi, mutta minä synkistyin sen kuullessani. Ajattelin, että mimmonenkohan ääpsä minä olin ne kaikki seisemäntoista aiempaa vuotta ollut? Varmaan joku suu auki-toljottava, tyhjäkatseinen surkimusrääpäle? Vissiin.
Kehuminen ja kannustaminen on taitolaji.
Tiedän, että olen kyseisen "kehun" tänne ennenkin laittanut. Montakin kertaa. Siitä näkee, että ns.kehuminen voi iäksi jättää arpisen ja mätäisen haavan ihmisen herkkään ja pehmoiseen pikku sydämeen (pyyhkii salaa karvaita kyyneleitä).

Toinen kuva on takapihamme Vilpolasta. Ajalta, jolloin se kukoisti ja oli iltapäiväkahvien suosittuna estraadina. Ei ole enää. Joka tiiliskiven välistä pukkaa miehenmittaista epämääräistä kasvironttoa ja lintujen käyntikortteja on puolella jos toisella.
Ensi kesänä pitää hioa viikate ja ottaa paikka käsittelyyn muutenkin. Turha on pitää tuommoista paikkaa turhan panttina. Siellä maistuu kahvikin todella hyvältä. Samoin grillilihat ja makkara.

Taidepiiri oli tänään, kuten maanantaina aina. Sain valmiiksi joulukortin, jossa kolme punasilmäistä pupua keittää nuotiolla riisipuuroa. Pupujen tonttulakeissa on reiät korvien ulos tulla ja hangessa konottaa porkkanoita puuron kyytipojaksi.
Vaikka itse sanon, niin kortista tuli onnistunut.
Siinä piirrellessäni ja tussilla ääriviivoja vedellessäni minuun kuitenkin iski pitkästä aikaa itsesääli.
Tuo tunne vaanii taustalla aina, mutta erityisesti ääriviivoja vedellessä. Ahistaa, jos (ja kun) viivaan tulee katkos ja värähdys. Niin siinä käy, kun käsi, iästä johtuen, tärisee. Olkoonkin, että se tärisee vielä aika vähän ja vaan joskus, mutta se riittää. Se riittää itsesäälin pinnalle pulpahtamiseen:
Tässä minä vanha, paksu muori kädet täristen yritän raapustaa muka jotakin ja mistään ei tuu mitään ja kaikki menee aina pieleen ja...
Tunne kestää onneksi hyvin pienen hetken. En anna sen rakentaa pesää nutturan alle, koska jos mikä, niin itsesäälissä ryveskeleminen on turhaa. Se kuluttaa ja syventää naaman entisestäänkin syviä jurmuja.
On hyväksyttävä, että tussiviivat eivät joka kohdassa ole enää piikkisuorassa. Tällä ikää.

Männä viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Vanhan Vaasan pappilaan Naisten kesken-iltaan.
Naisten kesken illoissa on aina hyvä fiilis.
Miestenkin  kesken aamukahvilla olen ollut kerran (kaukana sivupöydässä tosin) ja täytyy sanoa, että hyvät fiilikset tuntui olevan sielläkin.
Jos siis olet mies, tai nainen, niin mene aina lajisi mukaan kyseisiin tilaisuuksiin.
Viime viikon tilaisuudessa kirjailija Maija Nymanin teemana oli "Sovinnon sillalla". Hieno teema ja hienosti puhuttu, mutta mitäs muuta tältä ihanalta Maijalta voi odottaakaan? Ei niin mitään.

Viime viikolla meillä täällä Hälävänmutkalla kokoontui ryhmä, joka suunnitteli kerran kuukaudessa pidettäviä sunnuntaiseuroja. Seurat pidetään Tervajoen Ystävyydenkulmassa ja niihin kannattaa tulla läheltä ja kaukaa. Puhujia, korjaan: HYVIÄ puhujia, on laidasta laitaan ja aina lopuksi ryystetään kahvit. Ensimmäiset seurat ovat ensi sunnuntaina 6.10 2019 klo 18.00.

Lauantaina minulla oli ilo ja kunnia saada toimia nälkäpäivä-kerääjänä. Seisoin keräyslipas tanassa  kymmenestä kahteentoista kirkonkylän Ässä-marketissa.
Kansan käsi oli taas karttuisaa. Ihan samaan sähtiin kuin kaikkina niinä vuosina, joina olen kerääjänä saanut olla, tulivat ihmiset iloisina pudottamaan rahaa keräyslippaaseen.
Minua pakkasi joskus, siinä keräyslipasta pidellessäni hymyilyttämään. Olen kyllä ulkoiselta habitukseltani aikalailla erikoinen NÄLKÄpäiväkerääjä (vrt. vyötärömitta ja kaikki kaksoisleuat).
Noh, enhän minä rahoja itselleni kerää. Silloin ei ole haittaa mitoista, eikä painoista.

Sunnuntaina olimme  Catherinen luona kahvilla. Mukavaa oli myös jutella reippaan jääkärin kanssa puolustusvoimien touhuista ja tehtävistä. Joonathan on puolustuvoimain harmaissa par aikaa.
Paapalla ja tyttärenpojalla on keskusteltavaa. Siinä vertaillaan toimintoja nyt/runsas puolivuosisataa sitten. Paljon on muuttunut, mutta runsaasti on pysynyt samanakin. Hauskaa kuunneltavaa.
Tyttären luota kiiruhdimme pohjoisen pallonpuoliskon komeimpaan kirkkoon Huutoniemelle seuroihin ja sieltä iltakahville Leilan ja Maurin tykö Teeriniemelle.
Kotiin päästyämme piti vielä seurata hieman urheilua, jonka jälkeen kapusin silmät puolitangossa vinttikamariin. Eipä aikaakaan, kun tienoon täytti äänekäs, mutta tasainen hengityksen korina.
Krooh pffff krooh pfff…
T:Kaisa Krohsten-Pfifferskog
---------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja 16:1-3

Ihminen suunnittelee mielessään,
mutta sanat antaa Herra.
Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään,
mutta Herra punnitsee ajatukset.
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.