Jo ajat sitten olen lakannut SOMMITTELEMASTA tauluja seinille. Siihen taulu, missä naula.
Tällä hetkellä kuvan pikkuruinen taulu on kyllä joutunut siirtymään isompien edestä jonnekin muualle, mistä sattui naula löytymään.
Minä tykkään, kun on tauluja seinillä. Paljon. Lattiasta kattoon. Siitä tykkään myös, jos taulusta saa selvää, mitä se esittää. Mainittakoon, että tykkään kyllä ns. ei-esittävistäkin tauluista, jos niistä saa selvää. Esimerkiksi silmien ja suun ei tarvitse olla järjestyksessä naamalla. Ne voivat olla sikin sokinkin, kunhan vaan saa selvää, mitä tarkoitetaan (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan).
Tänään oli taas maanantaiseen tapaan taidepiiri. Aloitin upouuden joulukortin piirtämisen. Siinä on kuusi sutta, yksi pupujussi ja neljä punatulkkua odottamassa, että joulupuuron kypsymistä. Ei tullut vielä ihan valmiiksi, mutta eipä paljon muutenkaan. Minulla on jo muutamia joulukortteja valmiina. Kaipaisin joulukorttiehdotuksia. Mimmosia kortteja haluaisit lähettää, mutta niitä ei ole. Minä voisin piirtää. Mainittakoon varovasti, että joulupukki ja tontut ovat rajatut ulkopuolelle. Joulupukki- ja tonttukortteja on niin mahdottoman paljon jo muutenkin saatavilla, että siitä syystä minä en niitä enää piirrä. Ja on olemassa joitakuita muistakin syistä miksi en vasinaisesti pukkeja ja tonttuja pahemmin piirtele. Lapsia (ja aikuisia), joilla on piippalakit päässä, piirrän kyllä, mutta kuten sanottu, tonttu-tonttuja ja joulupukkipukkeja en.

Alimmaisessa kuvassa on oiva esimerkki sarjasta katoava luonnonvara. (Sitä en tosin kuvaaottaessani aikoinani tiennyt). Kuvassa on kurttulehtiruusupuska. Useampikin.
Kurttulehtiruusu pitää säädöksien ja paragraafien mukaan hävittää Suomenniemeltä kolmen vuoden kuluessa. Magnus alkoi heti keväällä noudattaa paragraafeja ja nyhti rautakangen avulla noin kolmisen metriä kurttupuskia irti maasta ja roudasi ne takapihalle poltettaviksi.  Valitettavasti nykyään sitä kolmen metrin aukkoa ei kyllä enää hyvin huomaa, sillä kyseisellä kolmen metrin klanitulla paikalla kasvaa taas uutta, nuotreaa ja ponnekasta rutturuusua. Varmaa kuitenkin on, että kolmen vuoden kuluttua ei jäljellä ole kurtun kurttua meidän markilla.
Pensas on kaunista ja huumaavan hyväntuoksuista, mutta liika on liikaa. Ei ollenkaan kiva, kun koko Suomi peittyy siihen. Ihmettelen kyllä KUINKA kyseinen yrtti saadaan häviämään? Meillä sitä pökkää, paitsi pensasaitana, niin joka neliömetrillä muussakin kohtaa plantaasiamme.
Jos jollakulla on hyviä kitkentäkonsteja, niin mieluusti otan vastaan ja kerron Magnukselle, jonka ainoa konsti on tähän saakka ollut rautakanki.
Itse olen kyllä aika epäluuloinen siinä, että nuinko kolmentuhannen neliön kaikki kolmetuhatta (jos pikkasen liioitellaan) kurttua saadaan veks pelkällä rautakangella? Vastaus: Ei saada.
Maahan ei tarvitse jäädä kuin muutama piikki ja kohta paikalla kukoistaa tuo kauniskukkainen piikkipensas. Ihme yrtti!

Viime viikolla meidän torppaan tehtiin uudet portaat. Vanhat, sementtiset alkoivat murentua neliösentti neliösentiltä maahan jaottamatta.
Kauan ne kyllä kestivät, kun ajattelee, että rakennusvuosi on 1951. Tuohon aikaan ei sementtiin ollut panna jotakin, mitä en nyt muista, joka olisi pitänyt ne murenematta vielä toisen mokoman kuin nyt.
Nämä nyt rakennetut portaat ovat lankusta. Kyllästetystä lankusta. Ne kestävät meidän (minun ja Magnuksen) elinajan ja ne ovat hyvin komeat.
Sain olla vaikuttamassa niiden ulkonäköön. Pikkusen piti puhua kuuluvammalla äänellä, mutta  lopuksi sain tahtoni läpi. Magnuksen kuulo pakkaa joskus huonontua näissä rakennusasioissa. Tepolla, joka rappuset rakensi, on loistava kuulo ja hän tekee juuri niin, kuinka rappurakennuttajat (toinen niistä) tahtoo. Kyllä Magnuskin sitten, kun kaikki oli valmista, oli kovasti tyytyväinen lopputulokseen.
Illalla, kun seisoimme pihassa rappusia ihailemassa kysyin Magnukselta lauhkealla äänellä, että kannattiko minun huutaa ja pitää piinkovaa kiinni mielipiteestäni? -Kannatti, vastasi Magnus tyytyväisenä ja näin, että hän myös OLI sitä mieltä. -Sinoot näis makuasioos kyllä useen aijjoon oikias, lisäsi hän ja taputti minua päälaelle.
(Kerrottakoon ja selvennettäköön,  että kyseessä ei ollut muuta kuin että pari lautaa jätettiin etuosasta pois ja pari rimaa laitettiin pystysuoran asemesta vaakasuoraan). Laitan kuvan sitten joskus, kun saan niitä ladattua koneelle.
Meillä on nyt siis oikea veranda. Passaa siinä Magnuksen nyt puistella mattoja.

Viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Krellin tilaisuuteen lausumaan runoja.
Aina, kun saavun Nikolainkaupunkiin ja avaan kulkuneuvoni oven, ihastun: vastaan lehahtaa ihana meren haju. Ikinä en sitä pannut merkille, kun Nikolainkaupungissa (so. Vaasassa) asuin.
Meri tuoksuu ihanalta. Meren tuoksusta mieleeni tulee aina ne ihanat pärskeet ja vookut, kun Ahvensaaressa kesäpäivät pääksytysten sukelleltiin uiskenneltiin. Meri tuoksuu kyllä talvellakin. Jään alta (ja ainahan on railoja, joista haju falskaa).
Runonlausumiseni meni hyvin. Sain kaksi kirjaakin myötyä lähetyksen hyväksi. Kieli ei meinannutkaan kuivua kitalakeen, eikä sydän pysähtyillyt, eikä pompsahdellut ylimääräisiä varveja. Pientä alamittaisuutta kuitenkin tunsin. Nimittäin minua ennen lausui Armas upean runon. Runo kertoi kirkonkellonsoittaja Rietrikistä.  Armas eläytyi runoonsa huikealla intensiivisyydellä ja lausui kaiken ulkomuistista. Runo oli pitkä.
Minä en ikinä oppisi ulkoa niin pitkää runoa. En opi ulkoa lyhyttäkään runoa. Se on nähty ja koettu näinä vuosina, kun olen runoutta harrastanut. Tämän kamalan oppimattomuuteni takia minun on ollut pakko jättää esim. näytelmäharrastus tykkänään.
Joku voisi sanoa, että eikös runonlausuminen olisi ollut syytä jättää tykkänään samasta syystä?
No, niinpä, mutta minkäs teet?
Olen päättänyt, että niin kauan, kun minua niitä lausumaan pyydetään, menen ja posmotan kaikki suoraa paperista. Joskus pyydän, että yleisö panee silmänsä kiinni ja kuuntelee. Silloin ei niinkään huomaa, että esiintyjä lukee paperista kaikki.

Lauantaina olimme vuorollamme vetämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä lauloin muiden mukana niin antaumuksella, että puolet ajasta yskin yskimisestä päästyäänkin.
-Hae vesiklasi! Magnus sihisi korvaani.
-Mistä? sihisin minä.
-Emmä tiärä, sihisi Magnus.
-Minä tiärän, sihisin minä ja hain tirauksen kahvia paljeoven takaa. (Meille kulloisillekin virsipiirinvetäjille tarjotaan aina tilaisuuden päätteeksi kahvit ja ne on aina valmiina odottamassa viereisessä tilassa paljeovien takana).
Kahvin siemailu värssyjen välissä auttoi ja ääneni soi loppuajan heleästi kuin punatulkulla.

Sunnuntaina oli Kansanlähetyksen ensimmäiset sunnuntaiseurat Ystävyydenkulmassa.
Ne olivat hyvät seurat ja saavat jatkoa ensi kevääseen asti. Joka kuukauden toinen sunnuntai jLs.

Viimeviikolla oli kansainvälinen kanelipullapäivä. Meillä semmoinen on joka päivä. Juurikin leivoin taas vajaa sata korvapuustia.
Tämä viikko puolestaan on valtakunnallinen vanhusten viikko. Meillä semmoisia ovat kaikki viikot, jos ikään on uskominen. Minä en usko! En tahdo olla vanhus, vaikka olisi pakkokin. Vasta satavuotias on KUNNON vanhus. Minulla siihen on vielä 27 vuotta.
T: Kaisa Gammalmormor-Pöpperström
-----------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen