Alakuvassa (uudella vanhalla kamerallani otettu) näkyy Letkutien pytingit suunnasta, josta ne eivät ennen ole näkyneet. Nimittäin navetan taustalla olevalta pellolta. Olimme peltokävelyllä tässä päivänä muutamana, kun lehdet vielä olivat puissa.
En vielä osaa ottaa kovin hyviä kuvia uusvanhalla kamerallani. Liekö syy sysissä, vai sepissä? Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

On hauska kuvata maisemia ihan oudoista suunnista. Minulla on taito silmäillä maisemia tutuistakin suunnista ikään kuin vierain silmin. Sillä silmällä kuin paikalle osunut pöllämystynyt turisti (jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Osaan katsoa maisemaa sillä viisiin kuin en muka yhtään tietäisi, mitä kaiken näkyvän takana on (varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan).

Se on hauska taito. Maisemat näyttävät kivoilta ja ennennäkemättömän färskeiltä, vaikka niitä olisi tuijottanut 14 vuotta, kuten minä olen.
Olen minä toki näitä maisemia tuijotellut silloin tällöin jo ennenkin tätä neljäntoistavuoden rupeamaa. Itse asiassa yli puoli vuosisataa! 

Tämä vierain silmin tuijottelu-taito korostuu, kun pääsen käymään rakkaassa entisessä kotikaupungissani, Vaasassa. Siellä kyllä alkavat paikat ja maisemat sen verran muuttuilemaan, että olen oikeasti kuin ihka aito pöllämystynyt turisti siellä kulkiessani.

Vaasassa asuissani en hokannut, että siellä tuoksuu aina silakkalaatikolta. Ihanalta silakkalaatikolta. Meri sen vaikuttaa. Oli se jäässä tai laineet vapaana liplattamassa. Haju on suloinen, kuten koko kaupunki muutenkin.

Yläkuvassa on kuva piirtämästäni kesäkortista. Se riippui keväällä Ikolan koulun seinällä opiston kevätnäyttelyssä. Esillä oli tietenkin muidenkin harrastajien talven mittaan aikaansaamia piirustuksia, maalauksia, käsi- ja savitöitä ja vaikka mitä.

Kevätnäyttelyssä esillä olleet kansallispuvut saivat minut jälleen kerran haikailemaan käsityötaidon perään. On käsittämätöntä, että jotkut osaavat kutoa monenmoista tyykiä ja tehdä niistä kansallispuvun. Onpa joku joskus tehnyt nahkasta pukuun passaavat kengätkin. Sitä sanoisin kyllä jo aivan huippukäsittämättömäksi yltiöpääkäsityötaidoksi.

Käsitöissä olen, kuten moneen kertaan on tullut mainittua, aina ollut sananmukaisesti lättänäinen lituskanolla.  

Yhden sukanvarren olen kutonut. Lyyli-mummuni teki toisen varren, kaksi kantapäätä, kavennukset, levennykset ja lopetukset.  Yhdet pyjamahousut plus paidan olen kouluaikanani koneella neulonut. S

Nyt, kun kylmä hiki otsalla oikein muistelen, olen ommellut myös valkoisen esiliinan, jonka liitingissä oli kamala revinnäiskoriste. Pelkkä sana REVINNÄIS tuo esiin kaikki kauheudet mielen mustista käsityösyövereistä...

Muistan, että en tahtonut millään saada vommustettua tuota parinkymmenensentin pituista revinnäistyötä valmiiksi.

Mainittu kahdenkymmenensentin pätkä oli lopulta ihan musta ja hikinen. Oli siinä revinnäiselle tyypillisiä reikiä, mutta sikin sokin ja toiset soikeita, toiset litteitä, toiset muuten vaan epämääräisen muotoisia. Lankojen jaottelu miten sattui.
Kotitaloustunneilla pidimme noita itse krup...rep...neulomia esiliinoja päällämme.

Muistelen (itku kurkussa), että jotenkin kyllä iloitsin tuosta esiliinasta. Ainakin silloin, kun muita ei seissyt vieressä. Harmittaa, että kyseinen essu on maailman tyrskyissä päässyt katoamaan. Se jäi varmaan jonkun luokkahuoneen puisen pulpetin uumeniin homehtumaan. Sieltä sen joku josku veti esille ja meni luokan eteen näyttämään muille. Kaikki varmaan nauroivat ja osoittelivat essua etusormellaan ja...(Eih! Itkettää! Pakko mennä juomaan mustaa kahvia ja syödä parit pullansiivut).

Käsitöitä olisin aina kyllä mielelläni tehnyt. Taito vaan on puuttunut. Totaalisesti.
Koulussa käsityöt oli pakollista pullaa ja se kyllä jätti jälkensä sielun syövereihin, jos kohta myös voimistelu, matematiikka, kemia jne. jättivät oman jälkensä myös.
Ainekirjoitus oli laji, jossa pärjäsin ja piirustus, sitten kun aloin piirtämään enkä vaan venkoillut.

Viimeviikon kalenterisivu on aikamoisia harakanvarpaita täynnä. Joku varpaankohta jäi toteutumatta päällekkäisyyden takia ja joku varpaankohta ei vaan muusta syystä toteutunut.
Perjantaina oli Krellin (Kristilliset eläkeläiset) syyskokous. Juhlat olivat kaksipäiväiset.
Minä ja Magnus pääsimme perjantain tilaisuuteen. Minulla oli kunnia lausua runo.
Mikäs oli lausuessa, kun oli kolme kirjallista itserustattuja runoja, joista  valita.
Estraadille kavutessani tunsin itseni harvinaisen tomppeliksi. Näinä neljänätoistavuotena, jona runonlausuntaa (tai oikeastaan luentaa) olen harrastanut, olen oppinut, että mitä tomppelimmaksi itseni  tunnen, sen paremmin lausumiset sujuvat. Niin kävi nytkin.
Viis siitä, että lurexi-legginssit olivat syltyssä, hällä väliä, vaikka tekonahkatanttu pömpötti (tai oikeammin maha sen sisuksissa), mitä väliä, vaikka kolmoisheltat tutisivat tahdissa värssyjen kanssa? Ei mitään!
Vastaanotin näennäisen vaatimattoman näköisenä runsaat aploodit ja sain toistakymmentä kirjaakin myödyksi. Lähetyksen hyväksi.
Oli hienot ja hyvät juhlat. Monia ennestään tuttuja treffasin ja monista ennestään tuntemattomista hehkeytyy varmaan uusia hyviä tuttuja.

Lauantaina ajelimme Magnuksen kanssa Suomen Lappajärvelle paikalliseen kirjastoon.
Siellä oli kirjanjulkistustilaisuus. Runoja ja kertomuksia lapsille. Kirjoittanut Eila Laasanen ja kuvittanut yks Kaisa Jouppi.
Oli tosi viehättävä ja lämminhenkinen tilaisuus. Trönäsimme kahvia ja piskettejä ja kirjailija kertoili hykerryttäviä juttuja lapsuutensa tapahtumista.
Nauroimme Magnuksen kanssa niille makeasti vielä kotimatkallakin. Ennen muinoin tapahtui aina kaikkea kivaa ja hauskaa. Ihmiset olivat persoonallisia. Eivät olleet vielä niin somettuneita ja myrtsejä kuin me ihmiset nykyään hiukan pakkaamme olemaan.

Sunnuntaina lähdimme joukolla Nikolainkaupunkiin. Ensiksi Catherinen luo kahville ja kuulemaan viimeisimmät mojovat kasarmi-, sotku-, ja leirijutut ja sitten pohjoisen pallonpuoliskon kolmanneksi suloisimpaan kirkkoon, eli Vaasan pääkirkkoon, kohtaamispaikkamessuun.
Hartaana istuin penkissä ja katselin kirkon kattokruunuja. Nuo kruunut aikoinaan tekivät piskuiseen tyttöön (so. minä) lähtemättömän vaikutuksen. Mitään niin ihanaa en ollut siihenastisen elämäni aikana (olisinko ollut 5-6 vuotias) nähnyt ikinä.
Sittemmin kirkon kattokruunut olivat kauan teillä tietymättömillä. Ne löytyivät ja päätettiin laittaa takaisin sinne, minne ne kuuluvat, eli kirkon katosta riippumaan ja ihmisiä ilahuttamaan.
Niin kirkkaiksi kuin lamput melkein vajaa seitsemänkymmentä vuotta takaperin olivat, eivät nykyiset lamput ikinä tule, mutta kauniit ne ovat nytkin. Tuo kirkas lapsuusmuisto kiskoi minua hiukan vanhempanakin kirkkoon. Usein riuhtaisin polkupyörän rappustemme vierestä ja poljin tuhatta ja sataa kaupunkiin ja siellä kirkkoon. Äitini tuijotti minua aina paljonpuhuvin  katsein kun sain tällaisen kirkkokohtauksen.
Kaupungin kirkon lapsuuden heleät kattokruunuvalot kiskoivat minut myös kirkkokuoroon.
Kuorossa ollessa opettelin lausumaan ääneen Isä meidän- sun muut rukoukset.
Meni vuosia ja viimein kattokruunuvalot johdattivat minut Helsinkiin. Olympiastadionille. Siellä annoin itseni, sieluni, sydämeni, luuni ja nahkani Jeesukselle. Olin 41-vuotias.
Kruunulamppujen vaikutus oli siis suuri. Paitsi, että kyseessä oli tietenkin Taivaan Isä, joka minua kiskoi. Suuri kiitos hänelle.
Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Lampkrona-Strösselssön
------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 6: 46-49

Miksi te sanotte minulle: Herra, Herra,
mutta ette tee, mitä minä sanon?
Minä kerron teille, millainen on se,
joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani
ja tekee niiden mukaan.
Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan
kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle.
Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten,
ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli niin hyvin rakennettu.
Se taas, joka kuulee, mutta ei tee,
on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle,
ilman perustusta.
Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten,
se sortui heti maan tasalle.